Tässä pieni kannanotto näin Mielenterveyspäivänä.

En ole ollut itse keksimässä nimeä Mad in Finland – Hulluna Suomessa, mutta minusta se on hyvä, eikä minulla ole sen kanssa ongelmaa. Useampia kertoja on kysytty, että ”miksi tuollainen nimi, eikö juuri ole tarkoitus päästä leimasta, en ainakaan itse koe olevani mitenkään hullu, enkä halua tulla hulluksi leimatuksi, eikö juuri tuollaisten sanojen käyttöä pitäisi vähentää, jotta leimaantuminen vähenisi?”

Mutta näistä kysymyksistä minulle tulee vaan mieleen, että keitä kysyjät sitten pitävät hulluina, keitä ovat he, joihin leimaantumista kysyjät haluavat välttää?

Mielenterveyden diagnooseilla on ollut havaittavissa jonkinlainen hierarkia. Masennus, ahdistus ja disso on pop. Bipolaarinen ihan jees, mutta vähän arveluttava. Psykoosi ja skitsofrenia sitten taas… Lienevät sitä pelättävää hulluutta. Kiinnostavaa on myös kuinka voimakkaasti erilaisista toiminnallisista häiriöistä kärsivät, joiden ongelmille ei selvää somaattista tai psyykkistä syytä löydetä, haluavat korostaa, että ongelma ei missään nimessä ole psykiatrinen. Sama ilmiö ilmenee siis mielenterveysdiagnoosien hierarkiassa. Se siitä stigman taklaamisesta.

Monet haluavat korostaa, että ei se ole hulluutta, jos reagoi hankalaan elämäntilanteeseen, tai jos on huonon hoidon ja ylilääkityksen johdosta joutunut ehkä alkuperäistä tilannetta suurempiin ongelmiin. Mutta ansaitseeko skitsofreenikkokaan sitten lopullista oikean hullun leimaa, sellaista johon kukaan ei halua tulla rinnastetuksi? Jos heidänkin tilansa on pitkälti yhteiskunnan ongelmien, kapeakatseisuuden ja hoitotahojen taitamattomuuden lopputulos? Millaista stigman taklaamista on se, että kuitenkin pyritään kaikin tavoin itse erottautumaan ”todellisista hulluista”? Minusta juuri tällainen nimen leimaavuuden pelko, on osaltaan paitsi leimaa, myös sairautta ylläpitävää.

Hulluuteen kyllä liittyy niin paljon myös positiivisia mielikuvia ja heitäkin on paljon, jotka ylpeinä sanovat olevansa hulluja. Heillä ei välttämättä ole varsinaisesti kokemusta mielenterveysongelmista, mutta vähän tähän suuntaan voisimme mennä mielenterveysongelmienkin suhteen. Siltikään se ei tarkoita, etteikö jotkut ongelmat olisi sellaisia, jotka olisi hyvä jättää taakse. Osa ongelmista voi kuitenkin johtua siitä, että se oma hyvä, luova ja elämään iloa tuova hulluus on tukahdutettu. Tai ehkä kyse on osaltaan siitä, että suhtautuu siihen sairautena, siihen, joka toisenlaisen suhtautumisen kautta muuttuu omaksi, hyväksi, luovaksi ja elämään iloa tuovaksi hulluudeksi?

Nimellä on vielä sellainenkin puoli, että jos nyt ajatellaan mieleltään horjuneita hulluina, niin sanoisin, että ehdottomasti hullumpaa on kuitenkin se tapa, jolla heitä hoidetaan. Ja tällaista hulluutta näillä sivuilla pyritään myös tuomaan esiin. Kuka siis onkaan se todellinen hullu? Vaikken haluakaan nimittelyyn lähteä. Vilpittömästi ja pahaa tarkoittamatta olen sitä mieltä, että meissä kaikissa on hyvää ja huonoa hulluutta, erilaista hulluutta, jos jonkinlaista hulluutta, ja ehkä se on alku jollekin uudelle, kun sen uskaltaa myöntää.

JAA
Edellinen artikkeliKuopion skitsofreniasymposiumi, Käypä hoito ja lääketeollisuus
Seuraava artikkeliMytologia ja mielenterveys
Mielenterveyden pulmien omakohtaisen kokemisen myötä olen ryhtynyt tekemään töitä sen eteen, että suhtautumistapamme ja hoitokäytäntömme muuttuisivat. Olen kahden pienen lapsen äiti ja entinen diplomi-insinööri.

5 KOMMENTIT

  1. Mä kutsun mun psykoosia hulluudeksi, mut pahempaa hulluutta on tää lääkityksellä oleminen. Mä jopa kaipaan psykoosia, kun vaihtoehtona on tää tunteettomuus ja saamattomuus. Tuntuu, kuin olisi puolikas ihminen.
    Meidän hullujen tulis olla aktiivisempia yhteiskunnassa, verkostoitua paremmin ja käydä joukolla meitä kyykyttävien rakenteiden kimppuun. Lääkityksellä ollessa tää on vaikeeta, ja se niitten lääkkeiden tarkotuskin vissiin on: tukahduttaa hulluus ja aktivismi, joka voisi tuoda ongelmia nykyiseen järjestykseen yhteiskunnassa. Mä toivoisin hulluja päättäjiä ja vaikuttajia, jotka tietävät, millaista on jäädä systeemin jalkoihin. Haluaisin muutosta sosiaalijärjestelmään, työelämään ja opiskeluun, jotta kaikilla olisi mahdollisuus osallistua yhteiskuntaan hulluudesta huolimatta.
    Mulla itselläni on ollut todella hankalaa mm. Kelan kanssa eikä työhön palaamiseen saa tukea mistään. Haluaisin työpaikan, jossa voisin olla ihan oma itseni ja avoin mielenterveyspulmistani ja tulla kohdelluksi tasavertaisena työyhteisön jäsenenä.
    Onko kellään lukijoista positiivisia kokemuksia työhön palaamisesta ja/tai vinkkejä työpaikoista, joita kannattaisi hakea?

    • Kiitos, erinomainen puheenvuoro! Ei ole mulla varsinaisesti vinkkejä työpaikoista, joihin kannattaisi hakea, mutta varmaan sellaisia on jossain.. Itse olen ollut vähän sitä mieltä, että pitäisi itse niitä pyrkiä luomaan.

      • Joo, siltä se mustakin näyttäis, et itse pitää tehdä kun ei kukaan muukaan… Ei vaan mitään hajua, et miten alottaisi. Oon aina pitänyt itseäni todella ei-yrittäjänä ja yrittäjän elämää pelottavana.

JÄTÄ VASTAUS