Mitä ajatella psykiatrisista diagnooseista?

2
373

Psykiatriset diagnoosit ovat kummallisia. Nykypäivänä ne ovat näyttäneet saavan melkoisen latautuneita merkityksiä: niiden kuvailu on erittäin yleistä mediasisältöä, niiden avulla rakennetaan identiteettiä, ymmärretään itseä ja niiden kautta toivotaan myös hyväksytyksi tulemisen kokemuksia muilta ihmisiltä. Huomiota ei tunnuta kiinnittävän siihen, että nämä diagnoosit ovat pelkästään kuvailevia ja pohjautuvat siihen, mitä ihminen itse tilanteestaan ja ajatuksistaan kertoo. Ihminen siis kertoo oireistaan, jotka ovat jonkin sairaudeksi katsotun tilan oirekriteerit ja kun lääkäri sitten nimeää tilan näiden oireiden mukaan, on ihminen ikäänkuin saanut itselleen jotain erityistä: psykiatrisen diagnoosin.

Esimerkiksi viime viikkojen aikana on saatu todistaa psykiatristen diagnoosien selitysvoimaa niin persoonallisuushäiriön, skitsofrenian kuin tietysti ADHD:n suhteen. Tutuksi käyneessä juttukaavassa ihminen kertoo kokemistaan vaikeuksista, joiden kanssa hän on hämillään, ahdistunut tai ymmällään, mutta kaikki muuttuu paremmaksi, kun psykiatrinen tutkimus- ja hoitojärjestelmä tarjoaa diagnoosin ja usein myös sopivaksi katsomansa lääkkeen. Harva ihminen tuskin tapaa psykiatria tilanteessa, jossa ei lainkaan olisi ennakoinut, minkä diagnoosin tulisi oireidensa perusteella saamaan. Ja jos ensimmäinen lääkäri ei aivan täysin tunnukaan tilannetta ymmärtävän, toinen psykiatri onkin ehkä jo eri mieltä ja ”oikea diagnoosi” löytyy.

Kuinka kauan ja kuinka monta kymmentä tai sataa kertaa tämä aivan samalla kaavalla toistuva journalismi jatkunee? Kuinka kauan tätä samaa kattilaa ammennetaan? Mikseivät toimittajat vaadi itseltään yhtään enempää? Tarkasteluun olisi syytä ottaa psykiatrisen diagnostiikan onneton validiteetti, kyseenalaistaa yhä synkempiä sävyjä saava medikalisaatio ja kysyä, miksi näistä häiriöistä ei psykiatrisen hoidon avulla parannuta.

On vaikea ymmärtää, mihin tämä median jatkuva häiriömarkkinointi perustuu ja kenen etuja se ajaa. Kiistaton hyötyjä on toki lääketeollisuus, jonka ei enää tarvitse markkinoida eri lääkkeitä niinkään lääkäreille, vaan riittää, että potilaat ovat niistä tietoisia ja osaavat nämä lääkinnälliset tarpeensa nostaa lääkärin vastaanotolla esiin. Psykiatrisista sairauksista ja häiriötiloista ei todellakaan tarvittaisi enää yhtään yleisen tietoisuuden lisäämistä tai avunhakemisen mainostusta. Heilurin olisi jo aika kääntyä toiseen suuntaan. Kaiken koetun kärsimyksen, haitan ja ongelman ei tarvitsisikaan olla häiriötä ja diagnoosia ja sairautta. Helpotusta omaan oloon, itseymmärryksen kasvamista ja myötätunnon saamista on mahdollista löytää myös psykiatrisen järjestelmän ja sen antamien termien ulkopuolelta.

Sen sijaan, että kansakuntana otamme vastaan ja jopa tietoisesti haemme näitä psykiatrisia diagnooseja, meidän tulisi pyristellä niistä kaikin voimin irti. Psyykkinen kärsimys on totta ja pahimmillaan hirvittävää, mutta sen ei tarvitse olla pysyvää sairautta tai parantumatonta häiriöitä, vaikka lääketehtaat sen sellaiseksi haluavat markkinoida. Siitä voi toipua ja päästä yli.

Somaattisten diagnoosien selitysvoimaa ei nähdä ollenkaan samoin kuin psykiatristen, puhumattakaan, että somaattisten diagnoosien nähtäisiin itsessään riittävän niin syyksi kuin seuraukseksikin. Itselläni esimerkiksi ”löydettiin” vaikea anemia, kun olin sen oireista kärsinyt noin vuoden, ja tuosta diagnoosilöydöksestä alkoi hoito, jonka tarkoitus oli anemian parantaminen. Minulle ei olisi riittänyt ymmärrys anemiasta, ”nyt ymmärrän, miksi en meinaa jaksaa”, tai lääkehoito, jonka tarkoitus olisi pitää näitä anemian oireita kurissa niin että ”pystyn elämään niiden kanssa”. Psykiatrisisiksi katsotuissa tiloissa tällainen kuitenkin yllättäen monille riittää. ”Sinulla on nyt tämä psyykkinen sairaus, toivottavasti ymmärrät itseäsi paremmin tämän diagnoosin myötä, syö näitä lääkkeitä niin oireet pysyvät ehkä poissa”. Sen ei pitäisi riittää. Meidän tulisi vaatia parempaa, parantavaa hoitoa, aitoa toipumista. Se on mahdollista, mutta vain silloin, jos emme enää suostu nykyiseen järjestelmään.

Olen itse ”saanut” aikoinaan käsittääkseni viisi erilaista psykiatrista diagnoosia. En tiedä ovatko ne vielä ”voimassa” vai joko olen saanut ne hoitojärjestelmän silmissäkin karistetuiksi. Se on minulle nyt samantekevää. Silloin kun näitä diagnooseja jouduin vastaanottamaan, ei niillä yleisesti ollut samanlaista merkitystä kuin tänä päivänä tuntuu olevan. Psykiatriset diagnoosit eivät olleet sellaista tavallista mediasisältöä, yleistietouteen liitettyjä asioita tai erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa esiin nostettavia puheenaiheita. Niistä ei ollut saatavilla ”tietoa” samoin kuin nykyään. En muista, että varsinaisia ”diagnostisia keskusteluja” olisi kanssani koskaan käyty. Diagnoosit tulivat tiedokseni vain sitä kautta, että ne lukivat osastohoitojen loppuyhteenvedoissa, joita en edes saanut automaattisesti itselleni, vaan ne piti erikseen pyytää. Niin oli hyvä. Niitä ei erityisesti iskostettu minuun, hoitojärjestelmä ei erityisesti painottanut näitä ”sairauksia” tai niihin liitettyä oireenmukaista hoitoa, enkä osannut ajatellakaan, että rakentaisin itseäni niiden ympärille.

Vaikka diagnooseista ei hoitojen aikana puhuttukaan, ymmärsin, että jotenkin minua toki arvioidaan, jotakin psyykkistä sairautta minussa nähdään olevan. Kun kärsimys oli suurimmillaan, se ei juuri kiinnostanut. Loppujen lopuksi kuitenkin sain osaston lausunnot itselleni ja diagnoosit tulivat esiin. Oli mentävä kirjastoon tutkimaan lääkärikirjaa, etsittävä oikea kohta ja katsottava, mitä ne oikein mahtavat tarkoittaa. Lukeminen tuntui kovin vaikealta, ahdistavalta, lohduttomalta. En kokenut saaneeni niistä ymmärrystä, pikemminkin tuntui, etteivät nuo kuvaukset sisältäneet mitään oikeaa. ”Oireita” oli toki kuvailtu, mutta lauseet olivat onttoja, eivätkä tuntuneet tavoittavan sitä, miltä oikeasti tuntui niiden kanssa olla, mistä ne olivat tulleet ja miksi, mitä kaikkea ne kokemuksina sisälsivätkään.

Aloin toipua vaikeuksista, mutta kului silti monta vuotta, ettei diagnooseja oikein voinut unohtaa. Tein kaiken minkä pystyin sen eteen, ettei kukaan vain saisi tietää näistä minulle langetetuista määrittelyistä. Nehän olivat olleet kammottavia, vaikka niitä yritettiin jollain lailla kaunisteleviin kiertoilmaisuihin verhota, niihin sisältyi sanoja, joita en halunnut itseeni liitettäviksi, ja ne sisälsivät lohduttomia ennusteita.

Moni ”mielenterveyskuntoutuja” kertoo ja kokee, että diagnoosi on tuonut suurta helpotuksen tunnetta. Ymmärsin ja koin itsekin vaikeimpina aikoinani, että olin todellakin sairas, että jokin oli todella pahasti vialla. Kuitenkin, toipumisessa oli välttämätöntä luopua näistä määrittelyistä. Ne eivät saaneet olla enää totta, ne eivät saaneet enää pitää paikkaansa.

Olen todella onnellinen, etten lopulta hyväksynyt itselleni ja osaksi identiteettiäni näitä psykiatrisia termejä tai suostunut uskomaan psykiatrian antamia ennusteita. Että lääketeollisuuden eduntavoittelijat ja keskenään tappelevat diagnoosiluokittelusta vastuussa olevat toimikunnat eivät päässeet vaikuttamaan siihen, mitä ajattelen itsestäni, eletystä elämästäni tai tulevaisuudestani.

2 KOMMENTIT

  1. PS. Minäkin olen kokenut diagnoosit aikoinani juuri noin, paitsi että en pystynyt karistamaan niitä identiteetistäni, ne tekivät paljon vahinkoa ja tuhosivat elämääni.
    Minut ”vapautti” vasta eräs psykoterapeutti, joka ”todisti”, ettei eräs vuosia sitten tehty diagnoosi pitänyt paikkansa. Sekä psykiatri, joka oli yksityiseltä sektorilta ja ei siten kytköksissä julkiseen mielenterveysjärjestelmään, siihen yhtenäiseen leimaamiskoneistoon.

    Jos nämä kaksi ammattilaista eivät olisi olleet halukkaita ajattelemaan uudelleen muiden kollegojensa antamia leimoja, uskoisin itsestäni vieläkin asioita jotka eivät pidä paikkaansa ja suuntaisin, jopa rakentaisin, elämääni siihen suuntaan. Ja se ei ollut hyvä suunta.

    Ihminen tekee mitä tahansa saavuttaakseen yhteyden muihin ihmisiin. Vaikka mukautuu syrjivään leimaan.

    Jos on kovin yksin, voi huonokin leima ja sen myötä tuleva rooli olla tervetullut. Monet ovat syrjittyjä jo ennestään, esim. koulukiusattuja tai muuten yhteisönsä syntipukkeja. Minäkin olin, mutta identiteetissäni oli silti monia positiivia asioita jotka olivat pitäneet minua pinnalla vuosien ajan. Jaksoin suunnitella tulevaisuutta niiden avulla (mm. hyvä koulumenestys). Kuitenkin negatiivinen diagnoosi vei minulta nämä elämäni tukipilarit. En uskonut enää pärjääväni ihmisten keskuudessa, enkä missään.

    Ajauduin tielle jolla en olisi ollut ilman sitä diagnoosia. On vaikea enää palata.

JÄTÄ VASTAUS