Tapio Gauffin kirjoittaa blogissaan siitä, kuinka Jari Tiihosen vetämä skitsofreenikkojen kuolleisuustutkimus vaikuttaa tieteelliseltä vilpiltä. Tapion tarkastelu on erinomainen ja äärimmäisen arvokas. Ja Tiihonen vain jatkaa tutkimuksiaan. Tänä vuonnakin on julkaistu artikkeli, josta kirjoitin aiemmin. En voi kuin ihmetellä näitä tutkimuksia. Mihin meidän tieteen ymmärrys ihmismielestä, äärettömän monimutkaisesta kokonaisuudesta nimeltä ihminen on kadonnut? Vaikka varmasti on muitakin tutkimuksia, jotka Tiihosen työtä tukevat, joten niin haluavat, pystyvät hyvin perustelemaan kantansa. Mutta haluan tässä perustella sitä, miksi nämä tutkimukset ovat minusta jo lähtökohdiltaan nurinkurisia. Saattaa olla, että joku pystyy osoittamaan, etten ymmärrä aiheesta mitään, tai että minun sanani ei juuri paina, mutta kerronpa silti. Ehkä opin jotain uutta.
Tiihonen tekee rekisteritutkimuksia. Eli käyttää tutkimuksessaan erilaisia tietolähteitä, dataa, jota on kerätty jotain muuta tarkoitusta varten. Edes ottamatta kantaa siihen, kuinka paljon oletuksia pitää tehdä ja paljonko siitä johtuen tulee virheitä, näen tällaisessa tutkimuksessa paljon ongelmia, erityisesti kun on kyse ihmisestä tai ihmismielestä. Ja vaikka minkäänlaisesta vilpistä ei olisi epäilyä: ei olisi kikkailtu sen suhteen, kauanko sairaus on kestänyt ennen seurannan aloittamista, tai ei olisi käytetty kumulatiivista käytön analyysiä jne… (lue lisää Tapion artikkelista), tällaisen tutkimuksen arvo ei minusta ole kovin korkea.
Tehty rekisteritutkimus, on tutkimus ihmisen mielestä siten, ettei edes huomioida ihmisen mieltä, ja siihen liittyviä useita sisäisiä ja ulkoisia asioita, vaan ihmistä kuvaavana, muka-sisäisenä tekijänä käytetään psykiatrista diagnoosia, ja ulkoisina tekijöinä vain sitä, kuinka paljon ja kuinka kauan on annettu milloin mitäkin lääkettä. Molemmat tekijät vaikuttavat kovin keinotekoisilta. Lähtökohta tutkimukselle siis on varsin kehno. Onhan se toki tehty siitä (kyseenalaisesta) oletuksesta, että psykiatriset sairaudet ovat sairauksia siinä missä muutkin, eikä edes osata ottaa huomioon ihmisen itsensä, hänen elämäntilanteensa ja ympäristönsä vaikutusta. Ja vielä, ainoana elämänlaadullisena tekijänä on käytetty sitä, onko hengissä, ihan sama minkä kuntoisena. Hengissä olo on toki ensimmäinen edellytys, jotta elämän laadusta voidaan edes puhua. Mutta laatu on erityisen tärkeä jos puhutaan vaikkapa itsemurhaluvuista.
Tuoreemman tutkimuksensa abstraktissa Tiihonen vielä oikein korostaa tätä asiaa toteamalla:” Whatever the underlying mechanisms, these results provide evidence that…” Eli rekisteritutkimuksen tulokset ovat tutkimusryhmästä niin vakuuttavia, että huomiota ei edes tarvitse kiinnittää niihin syihin, miksi kenelläkin menee, niin kuin menee. Minusta tämä ajatus on miltei yhtä epäpätevä kuin se, että kaikilta, jolla on katkennut jokin raaja, laitetaan oikea jalka pakettiin, koska tilastollisesti se katkeaa useimmiten. Tässä kuitenkin näkyy hyvin erilaiset tapamme ajatella näitä sairauksia. Toiset näkevät sairauden, johon sairaalla itsellään, saati kenelläkään muulla ihmisellä ei ole mitään otetta, tai juuri mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Minä näen tilan, johon on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa. Siinä vain tarvitaan hyvin erilaista lähestymistapaa, erilaista ymmärrystä.
Minusta meissä olevia moninaisia ja jatkuvasti muuttuvia ulottuvuuksia ei oikein voi laittaa luvuiksi. Ei myöskään ole järkevää perustaa kenenkään hoitoa siihen, että yritetään estää tilastollisen itsemurhariskin toteutuminen. Tätäkin asiaa pitäisi lähestyä toista kautta. Minua hämmensi, kun huomasin ihmisten huolehtivan siitä, että enhän vain tee itselleni mitään. En ollut suunnitellut tekeväni itselleni mitään, mutta toisten huoli ja toivottomuus tarttuivat minuunkin, ja vei pois, unohduksiin, ne pienet, mutta kovin merkittävät valopilkut, jotka tulevaisuudessa näin ja joiden vuoksi halusin elää. Näitä ei toki kaikilla ole helposti nähtävillä. Minua hämmensi myös, kun istuin diagnosoitavana, ja psykiatri tai psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi, että ”osa palaa työkuntoiseksi jollain aika välillä”, minun työhön paluustani puhuttaessa. Mietin, että eikö hän tosiaan ymmärrä millainen negatiivinen vaikutus parantumiseeni olisi sillä, jos uskoisin itse päätyväni ”minun tuurillani” työkuntoon palaamattomien joukkoon.
Korkea itsemurha- ja kuolleisuusprosentti lääkkeitä käyttämättömillä kertoo minusta ennen kaikkea enemmän epäonnistuneesta ja huonosta hoidosta ylipäänsä, käytti lääkkeitä tai ei, kuin puhuu lääkkeiden käytön puolesta. Se kertoo keinottomuudesta. Että meidän tosiaan pitää käyttää voimakkaasti rauhoittavia lääkkeitä ja kuvitellaan ihmisen voivan hyvin, kun hän ei enää tunne ahdistusta, näe tai kuule harhoja tai puhele outoja. Ja jos taas jossain vaiheessa ahdistuu, harhat ja oudot puheet palaavat, lääkitään lisää, kunnes taas päästään tilanteeseen, jossa niitä ei ole. Tällaisessa kierteessä monet ovat. Varmastikin jossain vaiheessa sitten saavutetaan se piste, jossa lääkkeitä syödään niin paljon, ettei ole enää mahdollistakaan tuntea ahdistusta. Toki osa käsittelee ahdistuksensa, ja muut negatiiviset tunteet. Muttei silti ehkä uskalla lopettaa lääkkeitään, koska uskoo elämäntilanteesta riippumattomaan sairauteen.
Asia, jota myös ihmettelen, on että psykiatrisen hoidon puhutaan kehittyneen ja tällaiset rekisteritutkimukset nojautuvat kuitenkin historiaan. Esimerkiksi mainitun tutkimuksen käyttämää dataa on kerätty vuodesta 1973 alkaen. Eikö pitäisi huomioida lääkityksen lisäksi myös muut käytetyt hoitomenetelmät? Kuinka laadukkaina näitä hoitomenetelmiä voidaan pitää, ja voidaanko niiden hoitotulosten antaa ohjata nykypäivän hoitoa?
No tässä puhun vain rekisteritutkimuksesta. Paljon kysymyksiä voisi esittää myös ihmismielen lääketutkimuksesta. Näen ylipäänsä ongelmia tilastollisten menetelmien käytössä, tai ainakin tavassa, jolla niitä nykyisin käytetään ja tulkitaan ihmisiä tutkittaessa. Kävin persoonallisuuspsykologian luennoilla avoimessa yliopistossa ja hämmästelin sitä tilastokäppyröiden määrä luentomateriaaleissa. Monta kertaa luennoitsija sanoi, että nämä ovat nyt vain yleisiä suuntauksia, eivät päde mihinkään tiettyyn tapaukseen. Tämä siis hyvin tiedetään, ja kaikki sen ymmärtää. Silti ne käppyrän ohjaavat toimiamme, ajattelemme, että niiden avulla osaamme ennustaa tulevaisuutta ja tiedämme, miten milloinkin pitää toimia. Emme huomaa, että ne ovat jossain määrin itseään toteuttavia.
Mielestäni tilastoja näissä tilanteissa pitäisi käyttää vain kertomaan siitä, miten tähän asti on ollut. Sen jälkeen voisi pohtia, onko siinä ongelmaa ja miten tilannetta voisi muuttaa? Näin toki tehdäänkin, mutta usein keskitytään siihen keskiarvoon, siihen miten enemmistöllä menee ja heidän perusteella tehdään johtopäätöksiä siitä, miten kaikkia pitäisi hoitaa jatkossa. Eikö pitäisi selvittää, mitä juuri ne ihmiset tekevät toisin, jotka ovat kauimpana keskiarvosta, ja voisiko heiltä oppia jotain? Sen sijaan, että todetaan kaikkien tarvitsevan pitkäaikaista psykoosilääkitystä, koska se keskimäärin näyttäisi toimivan parhaiten, selvitetään mitä esimerkiksi Tapio teki päästäkseen irti lääkkeistä ja voidakseen hyvin, ja pyritään sitä soveltamaan muiden auttamiseksi. Tai sen sijaan, että lääkitään kaikki psykoottisessa tilassa sairaalaan päätyneet, koska se nyt vaan vaikuttaa tarpeelliselta, selvitetään, miten minä tai muut ilman lääkitystä psykoosin läpikäyneet ovat siitä selvinneet ja koitetaan soveltaa sitä muiden auttamiseksi.
Voisi kuvitella näiden olevan aika arvokasta tietoa. Valitettavasti useimmiten on tainnut olla niin, että ne, jotka toimivat psykiatrinsa hoitomääräyksiä vastaan, eivät enää halua olla missään tekemisissä hoitotahojen ja näiden asioiden kanssa, kun niistä kerran eroon pääsevät. Ja tunne on ilmeisen molemmin puolinen. Toivottavasti tämä muuttuu.
Mikäli olen mielestäsi väärässä, täysin, osin tai paikoin, olethan ystävällinen ja täydennät tietouttani!
