Miltein viikoittain voimme lukea mediasta artikkeleita, joissa kerrotaan ihmisen löytäneen itseymmärrystä ADHD- tai autismi-diagnoosistaan. Tämän myötä he pystyvät hyväksymään erityisyytensä ja ymmärtävän syitä miksi ovat tietynlaisia. Mutta mitä tuo itseymmärrys on, jota diagnosoinnit antavat?
Itseymmärrys terminä kuulostaa hyvin individuaaliselta. Kuinka minä itse näen ja koen itseni ja toimintani. Jos itseymmärrys lisääntyy, tuntuu sekin olevan itsensä oivaltamista. Onko itseymmärrys kuitenkaan meidän oma valinta vai vaikuttaako siihen muut ihmiset ja yhteiskunta?
Lähdin tarkastelemaan kysymystä itseymmärryksestä Hegelin filosofian avulla. G.W.F. Hegel (1770-1831) on yksi filosofian vaikutusvaltaisimmista ajattelijoista. Hegelin filosofian itseymmärrys lähtee liikkeelle ihmisten vuorovaikutuksesta. Ja hänen käsityksen mukaan itseymmärrys kehittyy vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, me muodostamme käsityksemme itsestämme, muista ja yhteiskunnasta. Näin ollen myös yhteiskunnallinen ajatusmaailma muokkaa itseymmärrystämme ja me muokkaamme niiden itseymmärrystä, joiden kanssa olemme tekemisissä.
Miten tämä itseymmärrys diagnoosien kautta vaikuttaa ihmisiin? Jos diagnoosien problematiikka kiinnostaa enemmän suosittelen tutustumaan Pian kirjoittamaan Mielenterveyden selviytymisoppaaseen.
Diagnoosi kertoo ihmiselle, että sinulla on jokin vaiva, jonka vuoksi olet tietynlainen. Näin voit antaa myötätuntoa itsellesi – on siis jokin ulkopuolinen selitys, miksi ole käyttäytynyt tai toiminut jollain tietyllä tavalla. Eli mitä tämä diagnooseihin perustuva itseymmärrys on? Näkisin, että olemme luoneet itseymmärryksen, joka perustuu diagnoosien ymmärtämiseen, ei todellisuudessa ihmisten ymmärtämiseen. Mitä jos vain lisäisimme itseymmärrystä ja myötätuntoa näihin käyttäytymismalleihin ja ihmisyyteen? On ihan ok olla toisinaan impulsiivinen tai väsynyt tai turhautunut. Jos etsisimme keinoja lisätä itseymmärrystä niihin ”oireisiin”, joiden takia diagnoosit tehdään. Helpottuisiko olo jo aiemmin tai tarvitsemmeko diagnostista itseymmärrystä?
Yhteiskunnallisesti olemme hyväksyneet diagnoosillisen tavan tulkita ja hyväksyä erilaisuutta, se myös muokkaa käsitystämme itseymmärryksestä. Kuitenkin on mahdollista ajatella ja toimia toisin. Mitä jos ensi kerralla, kun ystäväsi kertoo elämän pulmista, osoitat myötätuntoa jo tätä kohtaan, ilman että patistat lääkärille? Mitä jos sanomme itsellemme ja toisille, että toisinaan on ok, ettei aina mene asiat putkeen. Voisimmeko toinen toisillemme luoda itseymmärrystä, joka perustuu ihmisen itsensä ymmärtämiseen? Jos emme vaadi diagnoosia erilaisuudelle, vaan hyväksymme erilaisuuden sellaisenaan; voisiko lehdet kirjoittaa jatkossa artikkeleita ”Huomasin käyttäytyneeni hassusti, tämä lisäsi itseymmärrystäni!” – näitä otsikoita ainakin itse odotan!
Haluatko siis sanoa, että ADHD:ta ja autismia ei ole ole olemassa vai mikä on pointtisi? Hegelin mielipidettä on hankala tietää, kun siihen aikaan noista ei taidettu puhua, joten sinänsä hieman huono ajattelija tähän mielestäni. Eikä sillä että itse mitenkään ”vaatisin” diagnooseja kenellekään. Itselläni on ainakin kaksi enkä kumpaakaan kiellä.