Pään sisäisistä äänistä

Rintahaan ja Rissasen luentojen (edellinen blogi) välissä kävin kuuntelemassa Moniääniset ry:n tietoiskun ääniä kuulevien auttamisesta. Siinä missä Rintahaka puhui paljon skitsofreniasta ja psykoosista, Moniääniset ry:n toiminnanjohtaja Annika Ruohojuuri sanoi alkajaisiksi, että skitsofrenia on vain yksi tapa selittää ääniharhoja (ehkäpä muitakin harhoja). Oikeasti kyse on paljon moninaisemmasta asiasta. Erilaisia selitysmalleja äänille on useita psykologian ulkopuolellakin (Hengellinen tai mystinen kokemus, selväkuuloisuus tai selvänäkeminen, telepatia tai ajatuksensiirto, erityinen lahja tai kyky, persoonallisuuden osa, Ihmisten erilaisuus).

Roihujuuri puhui äänimyönteisyydestä ja korosti sitä, että oma ja lähipiirin suhtautumistapa vaikuttaa paitsi siihen, miten ääniä kuuleva kokee äänet, myös ihan suoraan äänten sisältöön, siihen ovatko ne aggressiivisia vai lempeitä. Sen sijaan, että äänten olemassaoloa pidetään ongelman ytimenä, äänet voisivat olla arvokas apu ongelman hahmottamiseksi. Näin minusta olisi hyvä suhtautua muihinkin harhoina pidettyihin oireisiin.

Äänien kanssa voi oppia tulemaan toimeen ja voivathan ne kokonaan loppuakin. Toimeen tuleminen lähtee kuitenkin äänten hyväksymisestä, äänten henkilökohtaisuuden hyväksymisestä ja voimasuhteen muuttamisesta. Suhde ääniin tulee siis muuttaa kunnioittavaksi.

No mitä ääniä kuulevan tukijana voi sitten tehdä? Ensin on hyvä muistaa, että tukijan suhtautumistavalla voi olla hyvin suuri merkitys. Aidon kiinnostuksen ilmaisua, toivon luontia, äänten normalisointia, luottamuksen rakentamista, sopivien hallintakeinojen etsimistä ja vertaistuen pariin ohjaamista pidettiin tärkeinä tukitoimina.

Ennaltaehkäisy

Tietoiskun jälkeen jäin miettimään ennaltaehkäisyä. Minussa herää pieni vastustus aina kun puhutaan mielenterveyspulmien ennaltaehkäisystä. Sitä pidetään kaikkein tärkeimpänä ”hoitokeinona”. Ja onhan se tietysti tärkeää. En vaan pidä hyvinä niitä keinoja, joilla tätä ehkäisyä pyritään tekemään. Niin kauan kuin ennaltaehkäisykeinot perustuvat rutiineihin ja nyky-yhteiskuntaan sitouttamiseen, oireiden mahdollisimman varhaiseen havaitsemiseen, ylisuojeluun ja -turvallisuuteen tai ovat ikään kuin pelon ohjaamia, ennaltaehkäisytoimet saattavat pitkällä aikavälillä vain lisäävät ongelmia.

Aina voi tapahtua jotain, joka rikkoo huolella kokoon pykätyn ja huolella suojellun rakennelman. Ja mitä turvallisemmassa ja suojellummassa ympäristössä elämme, sitä pienempi tapahtuma riittää rakennelman rikkomaan.

Tärkeä ja toimiva ennaltaehkäisytoimi olisi minusta näiden asioiden normalisointi. Enkä tarkoita sairauksien normalisointia, mitä tällä hetkellä tehdään, vaan sitä, ettemme pitäisi niitä sairauksina, emme pelästyisi ja lähtisi hädissään hakemaan apua ammattilaisilta, jos itse tai joku läheisemme kokee jotain, jota voisi pitää vakavana mielenterveyden oireena, vaan pyrkisimme mm. rentoutumaan ja noudattamaan edellä mainittuja tukikeinoja.

Miltä kaikelta ihmiset välttyisivätkään, jos äänimyönteisyyden (ja muunkin “harha”myönteisyyden) harjoitteleminen alkaisi jo siitä hetkestä, kun ääniä alkaa kuulua, eikä vasta vuosien lääkityksen, kymmenien osastohoitojaksojen ja diagnoosien jälkeen?

Hyvä kysymys on tietenkin myös se, miksei osastohoito voi olla äänimyönteistä?

Lopuksi

Pari muuta huomiota vielä näin loppuun. Keskustelin lääkkeistä eräällä messuständillä ja minulla sanottiin, että ”Olen aivan samaa mieltä kuin Aku Kopakkala, mutta koska pitää ajatella palkkapussia ja edustaa työnantajan kantaa, en näitä asioita voi tuoda esiin työssäni”. Ja kyseinen henkilö oli jo eläkkeellä… Vaikka hän kyllä nytkin teki sinänsä arvokasta työtä, niin kyllä me tarvitsisimme edes eläkeläisiä puhumaan näiden asioiden puolesta, jotta se arvokas työ voitaisiin ajoittaa parempaan kohtaan avuntarvitsijan voinnin kannalta.

Kävin myös liikuntatieteen erikoislääkäri Pippa Laukan luennolla ”Keho kuntoon elintavoilla -entä mieli?”. Laukkakin korosti omaa vaikutusvaltaamme. Geenit ja perimä on vain pieni osa. Joskin sanoi myös, että elintapojen ja ruokavalion suhteen on menty vähän liikaa hifistelyyn.

Ex-suorittajat Laura Ruotsalainen ja Susanna Tiljander kysyivät, onko työ niin tärkeää, että terveys menee? Heidän vastauksensa oli ”EI”. Niin hyvää työtä kuin muutoin tämä kaksikko tekeekin, minusta asiaa pitäisi tarkastella vähän toisin. Jos työ ei olekaan niin tärkeää, että kannattaa oma terveys menettää, niin kyllä joku työ on silti niin tärkeää, että jos ei sitä tee kunnolla, menee jonkun muun terveys. Eikä tilannetta ihan merkittävästi muuta se, että terveytensä kanssa painiva näin tärkeän työn tekijä downshiftaa, vaihtaa alaa, tai jää sairauslomalle ja palaa töihin paremmilla voimavaroilla. Ongelma ei ole yksilön voimavaroissa.

Suurempi muutos on tarpeen. Yhdestä osatekijästä onkin ilahduttavasti kirjoiteltu viime aikoina (”Maailman pelottavin ekonomisti” kertoo, miten kapitalismi pitäisi pelastaa ja ihan mainio oli myös Anna-Stina Nykäsen kolumni: Kapitalismi kaatuu kakkaan)

***

Jutun kuva ei aivan liity aiheeseen, mutta jostain syystä se oli mielessäni tätä raporttia kirjoittaessa. Se on ehkä liiankin paljon käytetty vertaus. Mutta silti niin hyvä. Jotta perhonen voi elää, sen on tehtävä iso työ päästäkseen ulos kotelosta. Eikä sitä voi auttaa, muuten kuin korkeintaan ympäristön turvaamalla, sillä se tarvitsee sen kokemuksen ja ne voimat, jotka siinä prosessissa syntyy. Perhonen ei taida kauan edes elää, jos sitä autetaan kuoriutumaan. Periaatteessa kai voisimme koittaa kehittää kaikenlaisia keinoja perhosen hengissä pitämiseen, mutta ehkei se ainakaan enää pystyisi lentämään? Tai ainakin se vaatisisi vielä enemmän töitä ja harjoittelua kuin kuoriutuminen.

 

Lataa Moniääniset ry:n Sisäinen ääni -opas täältä: http://www.moniaaniset.fi/materiaalit/sisainen-aani-opas/

JÄTÄ VASTAUS