Kuuntelin lastenneurologian ja nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Pertti Rintahakaa Mielenterveysmessujen Key note -luennolla 20.11.2019. Aiheena oli “Psykoosien neurobiologiaa ja psykoosien hoito.”

Luento alkoi asioista, joista olimme hyvinkin samaa mieltä. Rintahaka sanoi, että tällä hetkellä hoidamme vain pintaa, ja monet potilaat ovat yksin, vaikka verkostojakin olisi. Hän vertasi yksinäisten aivosolujen kohtaloa yksinäisiin psykoosipotilaisiin: Mikäli aivosolu ei saa luotua yhteyksiä toisiin aivosoluihin, se jää yksin ja kuolee ja näin saattaa käydä psykoosipotilaillekin. Julkisella sektorilla ei ole aikaa hoitaa riittävän hyvin, ja ihmisiä laitetaan eläkkeelle, vaikka huolellisella diagnostiikalla ja oikealla hoidolla saataisiin paljon parempia tuloksia. Myöskin mielenterveyspotilaiden somaattiset sairaudet jäävät vaille riittävää huomiota.

Rintahaka korosti voimallisesti sitä, kuinka äiti vaikuttaa lapseen, ja jopa se, miten äiti ajattelee vauvasta raskausaikana, vaikuttaa lapseen. Isäkin vaikuttaa, mutta kai on luonnollista, että äidin vaikutus on suurempi, ainakin alkuun. Äidin mielenterveys vaikuttaa sikiöön (ja varmaan isän mielenterveys voi vaikuttaa äidin mielenterveyteen), koska sikiö altistuu kaikille äidin tuottamille hormoneille ja äidissä vaikuttaville kemikaaleille. Kuitenkin huokaisin harmistuneena, kun Rintahaka sanoi, että näillä asioilla on suora yhteys psykoosin esiintyvyyteen. Koitan selittää ajatuksiani jäljempänä, mutta jatkan vielä yhdenmielisyyksillä.

Yhä olimme yhtä mieltä siitä, että äidin ja vauvan hyvä vuorovaikutus on suojaava tekijä, kun taas huonosta vuorovaikutuksesta tulee ikävä kierre, joka entisestään vain huonontaa vuorovaikutusta ja lisää stressiä. Ja että stressillä on niin paljon vaikutusta, ettei sitä oikein edes voida ymmärtää. Siihen Rintahaka ei kuitenkaan mennyt sen tarkemmin mitä stressi on. Tiedostamattomasta stressistä pitäisi puhua. Siis siitä, ettemme yhtään edes tiedä kuinka stressaantuneita olemme. Ja ehkäpä tärkeää olisi puhua myös erikseen pelossa elämisen vaikutuksista. Tiedostamatonta sekin taitaa olla.

Eri mieltä olin kyllä siitä, että lääkkeellistä hoitoa ei koskaan saa lopettaa, vaikken oikeastaan tiedä tarkemmin mitä hän tarkoitti. Tarkoittiko hän, että lääkehoitoa tulee aina käyttää psykoosien hoidossa, vai sitä, että henkilön ei ylipäänsä tulisi lopettaa lääkehoitoa psykoosin koettuaan. Joka tapauksessa kumpikin käsitys pitäisi kyseenalaistaa ja antaa mahdollisuus vaihtoehdoille.

Rintahaka toi esiin paljon psykoosien syntyyn vaikuttavia tekijöitä ja sanoi luennon lopussa, että psykooseja ennaltaehkäistään poistamalla nämä tekijät. Vaikken ihan täysin vastaan väitäkään, toivoisin, että asiaa tarkasteltaisiin vähän erilaisesta valosta.

Sillä emmehän mitenkään vähennä äidin tai vanhempien stressiä, sanomalla, että äidin tai vanhempien stressi on äärettömän vahingollista sikiölle ja lapselle. Vanhemmat alkavat stressata siitäkin, että stressaavat tai että ovat stressanneet. He stressaavat sitä, että he ovat nyt aiheuttaneet jotain pysyvää vauriota lapselle, ja suuren riskin sairastua psykoosiin. Stressiä tietysti pitäisi vähentää, mutta ei lisäämällä (tiedostamatonta) pelkoa.

Ja sitä pelkoa lisää se, että ajattelemme näistä sairauksista niin deterministisesti ja uskomme niin. Jos äidin mielenterveys on ollut hatara raskausaikana, ja vaikka mieliala olisikin kohentunut, hän alkaa murehtia raskausajan ongelmien vaikutuksia lapseen ja huolehtia ennaltaehkäisevistä toimista, eikä ota huomioon sitä, että lapsi on vieläkin kasvavassa ja kehittyvässä iässä (ja on sitä halutessaan vielä kuusikymppisenäkin), ja että sen hetkinen murhe ja huoli yhtä lailla vaikuttavat negatiivisesti lapseen.

Vaikka se minunkin mielestä on niin, että mainitut asiat, äidin ja isän mielenterveyden pulmat ja stressi, huono vuorovaikutus ja kiusatuksi joutuminen yms. altistavat psykoosille ja niillä varmasti onkin ollut suora yhteys psykoosien esiintyvyyteen.

MUTTA mitkä olisivat tulokset, jos vaihtaisimme stressin rauhalliseen läsnäoloon ja pelon rakkauteen. Jos todella pystyisimme jossain vaiheessa päästämään irti stressistä, ja alkaisimme elää ilman jatkuvaa pelkoa rinnassa siitä, koska psykoosi puhkeaa. Monia ennaltaehkäiseviä toimiakin ohjaa tämä sama pelko.

Minä luulen, että tämän irti päästämisen voi tehdä ihan missä vaiheessa tahansa. Helpointa se on varmasti raskausaikana, mutten tiedä onko koskaan liian myöhäistä. Silloinkin, kun psykoosi on jo puhjennut, voisimme toisin suhtautumalla vaihtaa sairastumisen parantumiseksi.

Toivottomasta tapauksesta tohtoriksi

Kysymys kuuluu, mitä jää jäljelle sairaudesta tai riskistä sairastua, jos osaisimme päästää irti stressistä?

Samankaltainen kysymys nousi esiin Päivi Rissasen luennolla ”Toivottomasta tapauksesta tohtoriksi”. Päivi näytti kuvaa omasta palveluverkkokaaoksestaan (löytyy väitöskirjan sivulta 187) ja minun teki mieleni kysyä, että mitä sairaudesta jäisi jäljelle, jos voisimme palveluverkon sijaan puhua palvelusta? Mitä jäisi jäljelle, jos potilas ei joutuisi juoksemaan kymmenillä eri ammattilaisilla kertomassa tarinaansa, siis jotain, joka tekee hänet hyvin haavoittuvaksi? Mitä jäisi jäljelle, jos tulisi kuulluksi, arvostetuksi, nähdyiksi, ymmärretyksi, jos voisi olla puolin ja toisin rehellinen, avoin, välittävä ja luottavainen? Puhuisimmeko ollenkaan samanlaisista sairauksista? Miksi ette ota huomioon sitä, missä määrin potilaat ovat palveluverkkosokkelon (myöskin tietysti ylipäänsä vääränlaisen suhtautumisen) sairastuttamia?

Rissanen tarina on kyllä hyvin rohkaiseva ja häntä oli ilo kuunnella. Hänellä oli 7 vuoden aikana 40 osastohoitojaksoa ja hänet oli leimattu täysin toivottomaksi tapaukseksi. Nyt hän tekee toista väitöskirjaansa. Hän kertoi, että hänen toipumisensa aloitti ja elämänsä käänsi vain yksi pieni kysymys omahoitajalta, joka ei todellakaan halunnut olla hänen omahoitajansa. Tämä hoitaja kysyi turhautuneen kuuloisen kysymyksen:

”Päivi, haluatko viettää loppuelämäsi sairaalassa?”

Palveluverkkosokkelosta puhuessani, en varsinaisesti toivo ihmisten kokevan olevansa palveluverkkosokkelon uhreja. Vastuunsa on yksilölläkin, niin kuin Rissanenkin sai havaita. Hän kertoi terapeuttinsa mokanneen, jolloin Rissanen kysyi: ”tajuatko, että minun tekisi mieleni lähteä tuosta ovesta ulos”. Terapeutti kuitenkin pyysi ilmeisen vilpittömästi toimiaan anteeksi. Ammattilaisen anteeksipyytämisellä oli suuri merkitys ja tämä koko tilanne oli merkittävä hänen toipumisensa kannalta. Nimittäin, vaikka tilanteen seurauksena Rissanen tajusi, että ei voi luottaa terapeuttiinsa, niin hän myös ymmärsi, että hän ei voi rakentaa elämäänsä terapian ja terapeutin varaan. Hänen on rakennettava se itsensä varaan.

Haluaisin itsekin korostaa näitä pieniä asioita ja niiden tärkeyttä. Toivon herääminen ja solmun avautuminen voi olla ihan pienissä sanoissa ja pienissä teoissa. Mietin, että kuinka usein ne ovat sellaisia sanoja tai tekoja, joissa lähtökohtaisesti auttajan asemassa oleva on, edes vahingossa, ihan vain tavallinen ihminen toiselle ihmiselle, joka tähän asti on ongelmiensa kanssa ehkä enimmäkseen ollut vain erilaisten auttamistoimenpiteiden ja arviointien kohteena? Minä luulen, että nämä pienet teot voivat olla näennäisesti negatiivisiakin asioita, kuten auttajan oman turhautumisen tai omien negatiivisten tunteiden näyttämistä.

Vähän aiheeseen liittyen lääkärilehdessäkin kirjoitettiin anteeksipyytämisestä artikkelissa ”Hukkaamme oppimisen jumalaisen mahdollisuuden”:

”Puhuessani nuorille kollegoille kävi ilmi, että ainakin osalle oli ohjeistettu, että anteeksi ei saa potilaalta pyytää. Se olisi virheen myöntämistä ja voisi maksaa monella tavoin yksilölle, yksikölle ja sairaalalle. Pahoitella voi.

Entä jos lähimmässä ihmissuhteessakin vain pahoittelisi, sen sijaan että tarvittaessa pyytää anteeksi? Jos virhettä ei myönnä, se ei muutu tapahtumattomaksi vaan kasvaa entisestään. Kun vähättelee faktoja tai tunteita, menettää luottamuksen ja arvostuksen moninkertaisesti.”

Mitä voisimme tehdä, jotta virheiden myöntäminen mahdollistuisi?

Vähän lisää muuta messuilta kuultua seuraavassa blogissa.

JÄTÄ VASTAUS