Mielenterveyshenkilöstö on haluton tukemaan palvelujen käyttäjiä psykoosilääkkeiden käytön vähentämisessä ja lopettamisessa tanskalaisen tutkimuksen mukaan

0
334

Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.

Tutkimus osoittaa, että skitsofreniadiagnoosin saaneet saavat vain vähän tukea mielenterveyshenkilöstöltä runsaasti haittavaikutuksia aiheuttavien psykoosilääkkeiden vähentämisessä ja lopettamisessa.

Kirjoittanut: Richard Sears, 12. lokakuuta 2023

Monet skitsofreniadiagnoosin saaneet ihmiset ilmaisevat usein haluavansa vähentää tai jopa lopettaa psykoosilääkkeiden käytön, pääasiassa pitkäaikaiseen käyttöön liittyvien vakavien haittojen vuoksi. Tuore tutkimus kuitenkin osoittaa, että nämä palvelujen käyttäjät saavat vain vähän tukea mielenterveysalan ammattilaisilta tässä pyrkimyksessä.

Kickan Roedin, Niels Buusin, Julie Midtgaardin ja heidän kollegoidensa laatimassa Qualitative Health Research -lehdessä julkaistussa uudessa tutkimusartikkelissa todetaan, että mielenterveysalan henkilökunta on haluton antamaan palvelujen käyttäjien tehdä päätöksiä omaan hoitoonsa liittyen. Havainnot olivat huolestuttavia: huolimatta lisääntyvästä pitkäaikaisen psykoosilääkehoidon hyötyjen ja haittojen välistä tasapainoa koskevaa keskustelua, monet terveydenhuollon ammattilaiset suhtautuvat edelleen empien psykoosilääkkeiden vähentämisen tai lopettamisen tukemiseen.

Tästä syystä palvelujen käyttäjät jäävät usein yksin haastavan lääkkeidenvähennysprosessin kanssa. Tutkijat kirjoittavat:

”Tuloksemme osoittivat, että mielenterveyshenkilöstö oli haluton antamaan palvelujen käyttäjien tehdä päätöksiä ja että skitsofreniadiagnoosin saaneiden ihmisten mahdollisuudet saada mielenterveyshenkilöstö hyväksymään heidän pyyntönsä vähentää psykoosilääkitystään olivat rajalliset.”

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää mielenterveysalan henkilöstön näkemyksiä psykoosilääkkeiden käytön vähentämiseen liittyen. Tutkijat pyrkivät myös selvittämään, miten mielenterveyshenkilöstö hahmottaa omat oikeutensa ja velvollisuutensa ja miten he hahmottavat palvelun käyttäjien oikeudet ja velvollisuudet.

Tämän tavoitteen saavuttamiseksi tutkimukseen rekrytoitiin 39 mielenterveystyöntekijää kahdelta Tanskan alueelta, ja kuusi ryhmämuotoista keskustelua / haastattelua toteutettiin touko-kesäkuussa 2022. Osallistujien joukossa oli erilaisissa mielenterveysalan ammattirooleissa työskenteleviä. Enemmistönä olivat sairaanhoitajat (13) ja lähihoitajat (15). 13 osallistujaa työskenteli sairaaloissa, 10 avohoitopalveluissa ja 16 muissa palveluissa ( in community services ), ja heillä oli keskimäärin 13 vuoden kokemus mielenterveysalalta. Keskusteluryhmien aikana osallistujille esitettiin jännitteen luomiseksi ja keskustelun herättämiseksi väitteitä, jotka liittyivät psykoosilääkkeiden käyttöön ihmisillä, jotka ovat saaneet psykoosisairausdiagnoosin.

Kolme tutkijaa kävi huolellisesti läpi kunkin ryhmän keskustelun äänitallenteet ja niistä tehdyt transkriptiot. He havaitsivat, että mielenterveyshenkilöstöllä oli taipumus omaksua jokin kolmesta kannasta, jotka koskivat palvelujen käyttäjän psykoosilääkkeiden vähentämistä ja lopettamista, ja tutkijat kirjasivat ylös näihin kolmeen kantaan liittyvää dataa.

Kirjoittajat tunnistivat seuraavat kolme kantaa psykoosilääkkeiden vähentämiseen ja lopettamiseen liittyen:

  • ”Ei, potilaat ymmärtävät lopulta, että he tarvitsevat lääkitystään.”
  • ”Kyllä, mutta lääkityksen vähentäminen merkitsee suurta relapsin / oireiden uusiutumisen riskiä.”
  • ”Kyllä, meidän on hyväksyttävä riskit, jotta voimme tukea henkilökohtaista toipumista.”

Keskusteluryhmissä jotkut osallistujat ilmaisivat useampaan kuin yhteen em. kannoista liittyviä näkemyksiä, mutta pääosin henkilöstön jäsenet ilmaisivat yhteen em. kannoista liittyviä näkemyksiä. On tärkeää huomata, että nämä kannat eivät olleet sidoksissa tiettyihin toimintaympäristöihin, työkokemukseen, ikään tai sukupuoleen.

Ne osallistujat, jotka uskoivat, että potilaat ymmärtäisivät lopulta lääkityksen tarpeen, pitivät psykoosilääkkeitä tehokkaina psykoosin oireiden vähentäjinä. He vertasivat näitä lääkkeitä fyysisten sairauksien hoitoon käytettäviin lääkkeisiin, kuten insuliiniin. He pitivät skitsofreniaa kroonisena sairautena ja uskoivat, että oireiden lievittyminen osoitti, että psykoosilääkkeet toimivat ja että niitä olisi jatkettava. Näillä osallistujilla oli taipumus yrittää välttää keskustelua psykoosilääkkeiden aiheuttamista haittavaikutuksista.

Nämä osallistujat tukeutuivat vahvasti käsitteisiin ”hoitomyöntyvyys” ja ”sairaudentunto”. Psykoosilääkkeiden käyttämättä jättäminen määräyksen mukaisesti katsottiin hoitovastaisuudeksi ja todisteeksi siitä, että palvelunkäyttäjältä puuttui ymmärrys tilastaan. Lääkkeiden vähentämiseen assosioitui heillä lähinnä neuvottelutaktiikka, jonka avulla henkilökunta saattoi lopulta suostutella palvelunkäyttäjän ottamaan täyden annoksen.

Nämä osallistujat kyseenalaistivat usein palvelunkäyttäjien toiveiden aitouden esimerkiksi ohittamalla pavelujen käyttäjien lääkityksen vähentämistä tai lopettamista koskevat pyynnöt johonkin trendiin lankeamisena tai hetken mielijohteena. Tätä kantaa kannattava mielenterveyshenkilöstö katsoi, että heillä on oikeus oikeuttaa tai kieltää potilaiden toiveet ja vastuu suojella yhteiskuntaa psykoottisilta palvelujen  käyttäjiltä. He katsoivat, että ideaalitilanteessa palvelujen käyttäjät ottaisivat passiivisesti vastaan tarjotun hoidon.

Osallistujat, jotka kannattivat kantaa ”Kyllä, mutta lääkityksen vähentäminen merkitsee suurta relapsin / oireiden uusiutumisen riskiä”, pitivät psykoosilääkkeitä hyödyllisinä oireiden hallinnassa ja psykoottisista häiriöistä toipumisen mahdollistajana. Vaikka tämä ryhmä piti psykoosilääkkeitä olennaisena osana hoitoa, he kokivat myös, että lääkkeitä käytetään usein liiallisesti, koska lääkitystä pidetään halvempana hoitovaihtoehtona ja että todennäköisesti lääkitystä käytetään niin runsaasti sen vuoksi, että ihmiset voitaisiin kirjata ulos palveluista niin nopeasti kuin mahdollista.

Nämä osallistujat pitivät lääkityksen vähentämistä hyvänä kliinisenä käytäntönä, jota tulisi käyttää, kun palvelujen käyttäjien tila on vakaa. Vaikka lääkityksen vähentämiseen suhtauduttiin myönteisesti, koska se ehkäisee ylilääkintää ja vähentää lääkityksen aiheuttamia haittoja, tämä ryhmä ei pitänyt palvelunkäyttäjien toiveita ensisijaisen tärkeänä tässä prosessissa.

Tämä ryhmä ilmaisi useita huolenaiheita psykoosilääkkeiden vähentämiseen liittyen. Nämä osallistujat pitivät sekä relapsia / oireiden uusiutumista että lääkkeiden väärinkäytön riskiä syinä olla vähentämättä psykoosilääkkeiden annostelua. He ajattelivat, että lääkkeiden annostelua tulisi yrittää vain sellaisten palvelujen käyttäjien kohdalla, joilla ei ole ollut useita psykoottisia jaksoja, ja vain silloin, kun ihmisellä on pitkään ollut vakaa tilanne.

Nämä mielenterveystyöntekijät ajattelivat olevansa asiantuntevia ammattilaisia, joilla on oikeus suojella palvelunkäyttäjiä. Tämä tarkoittaa, että palvelunkäyttäjät nähdään haavoittuvina ihmisinä, joilla on oikeus tulla suojelluksi vahingoittumiselta.

Osallistujat, jotka kannattivat kantaa ”Kyllä, meidän on hyväksyttävä riskit, jotta voimme tukea henkilökohtaista toipumista”, pitivät skitsofrenian kirjon häiriöitä tilapäisinä, joiden oireet tulevat ja menevät. Tämä ryhmä kannatti lääkityksen vähentämistä palvelujen käyttäjän ilmaistessa haluavansa vähentää lääkitystä, jotta palvelunkäyttäjän oikeudet toteutuisivat ja hänen tahtonsa tulisi kunnioitetuksi.

He halusivat myös uudelleenarvioida palvelunkäyttäjien lääkitystä usein palvelunkäyttäjien kehittäessä ja oppiessa uusia selviytymisstrategioita, jotta olisi mahdollista löytää pienin mahdollinen lääkemäärä, jolla oireita voitaisiin hallita.

Tämä ryhmä yleensä kertoi keskustelevansa palvelun käyttäjien kanssa lääkityksen vähentämisestä osana jatkuvaa keskustelua siitä, miten määrätyt lääkkeet toimivat heidän kohdallaan. He korostivat seuraavansa koko lääkityksen vähennysprosessin ajan palvelunkäyttäjien triggereitä, stressitekijöitä ja muita varoitusmerkkejä, jotka voivat viitata relapsiin / oireiden uusiutumiseen. He korostivat myös tehokkaiden selviytymisstrategioiden opettelun merkitystä relapsin ehkäisemiseksi.

Lääkityksen vähentämisen katsottiin myös edistävän toipumista, sillä palvelunkäyttäjät pystyivät paremmin olemaan kontaktissa ja osallistumaan toipumiseen tähtääviin toimintoihin, kun he eivät enää olleet isoilla psykoosilääkeannoksilla.

Nämä mielenterveystyöntekijät katsoivat, että heidän tietämyksensä oli rajallista, joten he pyrkivät saamaan elettyyn kokemukseen pohjautuvaa tietoa palvelunkäyttäjiltä, joiden kanssa he työskentelivät. He myös katsoivat, että koska he kävivät jatkuvaa vuoropuhelua palvelunkäyttäjien kanssa, he tunsivat joskus palvelunkäyttäjät paremmin kuin nämä itse. He katsoivat, että tämä antoi heille oikeuden puhua palvelunkäyttäjien puolesta lääkitystä ja lääkityksen vähentämistä koskevissa päätöksissä.

Kyseiseen tutkimukseen liittyy useita rajoituksia. Osallistujat rekrytoitiin yksinomaan kahdelta alueelta Tanskasta, mikä rajoittaa huomattavasti yleistettävyyttä muihin väestöihin. Osallistujamäärä oli myös pieni, mikä rajoittaa yleistettävyyttä jopa niillä kahdella Tanskan alueella, joilla tutkimus tehtiin. Tutkijat kirjoittavat:

”Tässä artikkelissa tunnistetut kolme erilaista kantaa heijastivat pääasiassa biolääketieteellistä diskurssia ja vähemmässä määrin toipumisorientaatiodiskurssia. Kaikissa kolmessa kannassa heijastui jonkinasteinen paternalismi / holhoavuus ja rajoittunut suhtautuminen mielenterveyspalvelujen käyttäjien itsenäisiin valintoihin ja aktiiviseen osallistumiseen hoitoon liittyvään päätöksentekoon.”

Tutkimukset ovat osoittaneet, että psykoosilääkkeillä on monia haitallisia pitkäaikaisvaikutuksia. Psykoosilääkkeiden käyttö on yhteydessä ennenaikaiseen kuolemaan, dementiaan, seksuaaliseen toimintahäiriöön ja aivovaurioon. On myös yleistä, että näitä lääkkeitä määrätään ilman tietoon perustuvaa suostumusta.

Joidenkin tutkimusten mukaan psykoosilääkkeiden annostelun vähentäminen voi vähentää psykoottisten oireiden riskiä. Vähentäminen on kuitenkin parasta tehdä hyvin hitaasti vieroitusoireiden ja relapsin / oireiden uusiutumisen välttämiseksi.

 

****

Roed, K., Buus, N., Nielsen, J., Christensen, P., & Midtgaard, J. (2023). Mental health Staff’s Perspectives on tapering of Antipsychotic Medication: a focus group study. Qualitative Health Research. https://doi.org/10.1177/10497323231195821 (Linkki).

JÄTÄ VASTAUS