Birgitta Alakare toimi Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirin Keroputaan sairaalan psykiatrian ylilääkärinä ja teki elämäntyönsä Avoimen dialogin hoitomallin kehittäjänä. Maailmalla Suomi tunnetaan psykiatrian piireissä Avoimen dialogin hoitomallin häikäisevistä tuloksista erityisesti skitsofrenian kroonistumisen pysäyttäjänä. Kukaan ei ole kuitenkaan profeetta omalla maallaan. Madinamerican järjestämään Alakareen muistowebinaarioon ei saatu yhtään psykiatria Suomesta puhumaan Alakareen elämäntyöstä. Avoimen dialogin hoitomallia on kokeiltu Suomessa muuallakin kuin Keroputaan sairaalassa, mutta käytäntö ei ole juurtunut.
Avoin dialogi ja siihen liittyvä ajatus tarpeenmukaisesta hoidosta on toiminut Mad In Finlandin taustajärjestön TaHon eli Tarpeenmukainen hoito ry:n innoittajana. Kutsuimme Birgitta Alakareen puhumaan Avoimesta dialogista TaHon kuukausityöpajaan pian järjestön perustamisen jälkeen, lieneekö ollut syksyllä 2017. Mielellään hän olisi tullut, mutta oli silloin juuri sairastunut. Minulla ei ollut koskaan tilaisuutta tavata häntä henkilökohtaisesti. Lämmin osanottoni läheisten, ystävien ja kollegoiden suruun. Jatkamme Alakareen alulle panemaa työtä kukin tahoillamme.
Soili Takkala, FM, TaHon puheenjohtaja, vertaisvaikuttaja
Artikkelin on kirjoittanut SandraSteingard, MD (https://www.madinamerica.com/2021/02/memoriam-birgitta-alakare/)
Maailma menetti 19. helmikuuta 2021 Birgitta Alakareen, Tornion Keroputaan sairaalan entisen psykiatrian ylilääkärin ja Avoimen dialogin kehittämisen edelläkävijän. Hän oli ansioitunut lääkäri ja perheterapeutti, joka kirjoitti lukuisia ammatillisia ja tieteellisiä artikkeleita sekä opetti ja luennoi ympäri maailmaa. Häntä kunnioittivat ja rakastivat monet työtoverit ja oppilaat.
Tapasin tohtori Alakareen ensimmäisen kerran, kun kävin 17. kansainvälisessä psykoosien hoitokonferenssissa Torniossa vuonna 2012. Olin tutustunut Avoin dialogi -hankkeeseen Robert Whitakerin Anatomy of an Epidemic -kirjan kautta, ja aluksi huomioni keskittyi siihen, että Avoin dialogi ei pidä lääkehoitoa psykiatrisen hoidon keskeisenä osana. Saavuin yksin tuohon pikkukaupunkiin, joka tuntui olevan äärimmäisen syrjäisessä maailmankolkassa. Kohtaamani asiat koskettivat minua syvästi, ja kerroin tuolloin pohdinnoistani. Se oli mullistava kokemus. Oivalsin, että vaikka psykiatristen lääkkeiden käyttö oli tärkeää, se oli vain osa tarinaa. Sain oppia tavasta hoitaa ihmisiä, joka on syvästi inhimillinen.
Ensimmäisessä tapaamisessani tohtori Alakareen kanssa tapasin naisen, joka puhui lempeästi. Hän oli alansa kansainvälisesti tunnustettu asiantuntija, jota ihailijat ympäröivät ja joka kohteli kaikkia ystävällisesti ja arvostavasti. Lääkärinurani aikana olen kokenut, että tällainen nöyryys on harvinaista, varsinkin hänen asemassaan olevien keskuudessa. Olin amerikkalainen psykiatri, jolle tämä työskentelytapa oli uusi, matkalla toisesta pikkukaupungista maapallon toiselta puolelta. Tämän ja myöhempien vierailujen aikana tohtori Alakare otti minut vastaan kuten hän ottaa vastaan kaikki, jotka hän kohtaa kliinisessä työssä ja ammatissa: vilpittömän kunnioittavasti ja lämpimästi.
Tohtori Alakare puhui usein vähän, mutta kun hän puhui, huomasin nojautuvani eteenpäin ja kuuntelevani tarkkaavaisesti. Kuulemani on jäänyt mieleeni. Tuossa ensimmäisessä konferenssissa hän ehdotti, että keskustelisimme siitä, ”mitä tarkoitamme, kun käytämme sanaa ’skitsofrenia'”. Kirjoitin päiväkirjaani, että hän puhui siitä, mitä tämä leima merkitsee ihmisille, ja hän keskusteli velvollisuudestamme yrittää ymmärtää ihmisten puheita, vaikka heidän sanoissaan ei aluksi näyttäisi olevan järkeä. Eräs Avoimen dialogin tunnusmerkki on, että kliinisten kohtaamisten aikana hoitajat kääntyvät toistensa puoleen ja pohtivat kuulemaansa. Häneltä kysyttiin, käyvätkö kliinikot koskaan keskusteluja, kun henkilö tai perhe ei ole läsnä. Tämä on yleinen kysymys, koska monet meistä ajattelevat, että menetämme jotain, jos emme käy tällaisia keskusteluja kollegoiden kesken. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta muistan, että hän san hänen sanoneen jotain sinne päin, että kliinikoiden keskenään käymän keskustelun luonne ei tunnu hänestä mukavalta. Sittemmin olen miettinyt kaikkia niitä kliinisten tiimien kokouksia, joihin olen vuosien varrella osallistunut. Jopa hyvää tarkoittavien ihmisten kesken on helppo omaksua tuomitseva sävy. Kun on pakko löytää kieli, joka voidaan jakaa kaikkien kanssa, ihmiset eivät vain puhu vaan myös ajattelevat kunnioittavammin. Sen sijaan, että menetettäisiin jotain, voitetaan paljon.
Matkustin Tornioon ajatellen, että saisin tietoa heidän psyykenlääkkeiden käytöstään, mutta se ei ollut kokouksen painopiste. Silti minulla oli paljon kysymyksiä, ja viimeisenä päivänä keräsin rohkeutta lähestyä häntä. ”Mutta entä litium?” kysyin. Se on lääke, jonka ajattelin olevan hyödyllinen joillekin, ja Yhdysvalloissa se on manian hoidon peruspilari. Hän vastasi, että hän oli harvoin havainnut tarvetta sen käyttöön. Tiesin, että minulla oli vielä paljon opittavaa.
Vaikka yhteisöt joissa harjoitimme ammattiamme erosivat toisistaan monin tavoin, niissä oli myös joitakin yhtäläisyyksiä. Olimme naislääkäreitä, jotka tulivat lääketieteen pariin silloin, kun naisia oli johtavassa asemassa vain vähän. Molemmat meistä päättivät uransa johtavina psykiatreina organisaatioissamme, jotka sijaitsivat kotimaamme pohjoisilla maaseutualueilla. Vaikka minulla oli tehtävässäni monia kannustavia ja avuliaita kollegoita, minulta puuttui usein naispuolisia roolimalleja − mutta kaipasin niitä. Vaikken uskalla väittää, että meillä olisi ollut muutakin yhteistä kuin nämä pinnalliset ominaisuudet, tiedän kuitenkin, että käytin hyväkseni kaikki tilaisuudet viettää aikaa hänen kanssaan aina kun suinkin mahdollista, ja hän oli poikkeuksetta ystävällinen ja antelias. Näin hänet viimeisen kerran vuonna 2018, jälleen Torniossa saman järjestön kokouksessa, jossa tapasimme ensimmäisen kerran. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että tein kaikkeni ollakseni hänen kanssaan samassa tilassa ja imin itseeni hänen viisauttaan ja lempeää tapaansa huolehtia.
Avoin dialogi on työskentelytapa, jossa kaikkia ääniä kunnioitetaan. Se on pohjimmiltaan avoin ja demokraattinen. Nöyryys on toimintatavan ydin. Perinteisemmissä yhteyksissä lääkärit ovat asiantuntijoita, jotka suorittavat arvionsa tehdäkseen diagnoosin tai lausunnon. Psykiatrian poliklinikoilla ja erityisesti sairaaloissa psykiatrin auktoriteettii on kaikkein suurin. Psykiatrin, joka omaksuu Avoimen dialogin hoitomallin, on oltava valmis jakamaan valtaa. Vaikka lääkärit eivät sanoudu irti lääketieteellisestä koulutuksestaan ja tietämyksestään, he tunnustavat, että asiantuntemusta on monenlaista ja että kaikkia arvostetaan. Tämä asenne voi olla mullistava ja parantava nuorelle ihmiselle, joka painii ensimmäisen psykoosinsa kanssa ja jota lähes kaikki pitävät outona.
Olen tullut siihen käsitykseen, että Avoin dialogi ei olisi edennyt Torniossa ilman tohtori Alakaretta. Avoin dialogi tarvitsi psykiatrisen johtajan, joka oli valmis jakamaan valtaa. Viimeisimmällä vierailullani Torniossa minulla oli ilo seurata niiden ihmisten paneelikeskustelua, jotka olivat tuoneet Avoimen dialogin Keroputaan sairaalaan. Tähän paneeliin kuului tohtori Alakareen lisäksi johtava psykologi Jaakko Seikkula sekä sairaanhoitajia ja muita sairaalan silloisen henkilökunnan jäseniä. Se oli kiehtova keskustelu, jonka aikana heidän keskinäinen kunnioituksensa − arvosta tai koulutuksesta riippumatta − oli ilmeistä. Näin ei olisi voinut tapahtua psykiatrin kanssa, joka vaatii sellaista hierarkkista rakennetta, joka on edelleen yleinen useimmissa sairaaloissa. Psykiatrien ei tarvitse olla läsnä huoneessa, jotta tehokkaat Avoimen dialogin kokoukset olisivat mahdollisia, mutta psykiatrit voivat käyttää auktoriteettiaan hoitokäytännön vähättelyyn ja sen kehittämisen tukahduttamiseen. Psykiatrilla on usein yksinomainen valta määrätä − tai olla määräämättä − lääkkeitä. Avoimen dialogin kehittymiseen ja kasvuun osallistui monia merkittäviä ihmisiä, mutta ilman tohtori Alakaretta se tuskin olisi kasvanut siinä määrin kuin tapahtui.
Toivon, että nuoremmat psykiatrikollegani, jotka ovat vasta-alkajia, panevat merkille tämän rohkean naisen roolin Avoimen dialogin kehittämisessä, kun se jatkaa laajenemistaan Tornion ulkopuolelle. Vaikka ne, joilla ei ole valtaa, voivat tunkeutua sisään, muutosta helpottaa suuresti se, että ne, joilla on valtaa, ovat halukkaita avaamaan ovia. Birgitta Alakare oli esimerkkinä tästä periaatteesta. Esitän raskain sydämin osanottoni hänen perheelleen, ystävilleen ja kollegoilleen.
***
Toimittajan huomautus: Vuonna 2020 JAEC-säätiö esitti yhteistyössä Sveitsin sosiaalipsykiatrian yhdistyksen SO-PSY:n kanssa tohtori Birgitta Alakaretta ehdolle Geneven ihmisoikeuspalkinnon saajaksi psykiatrian alalla. Voit kuunnella tästä hänen vuonna 2016 pitämänsä luennon.
Lue tästä https://www.duodecimlehti.fi/duo94071 Jaakko Seikkulan ja Birgitta Alakareen artikkeli Avoin dialogi: vaihtoehtoinen näkökulma psykiatrisessa hoitojärjestelmässä LÄÄKETIETEELLINEN AIKAKAUSKIRJA DUODECIM 2004;120(3):289-96
