Masennus evoluutiopsykologian näkökulmasta

2
5597

Evoluutiopsykologian dosentti Markus J Rantala piti paljon väkeä paikalle houkutelleen luennon masennuksesta evoluutiopsykologian näkökulmasta lauantaina 12.1 Lapinlahden Lähteellä. Kolme tuntia väen paljouden takia huonosti ilmastoidussa salissa ei tuntunut ollenkaan liian pitkältä, sen verran kiinnostavaa kuultavaa oli!

Luento alkoi kysymyksillä masentuvatko eläimet? Mitä yhteistä on Isaac Newtonilla, Charles Darwinilla ja Sigmund Freudilla? Onko metsästäjä-keräilijöillä masennusta? Mistä siis on kyse?

Evoluutiopsykologia tutkii miten evoluutio ja luonnonvalinta ovat vaikuttaneet ihmisten ja muiden eläinten käyttäytymiseen ja mielen toimintaan. Se perustuu logiikkaan, jonka mukaan mieli on aivojen toiminnan tulosta, aivot ovat evoluution tuote ja luonnonvalinnan muokkaamia ja luonnonvalinta on muokannut myös ihmismieltä. Luonnonvalinta taas perinteisesti suosii lisääntymistä, ei esimerkiksi onnellisuutta. Ja näistä lähtökohdista (melko lailla yksinkertaistettuna) voidaan tutkia myös masennuksen muodostumista, sen syitä ja sitä ilmentävien oireiden funktioita.

Luennolla kuulimme selkeän kannanoton siitä, että vaikka masennusta esiintyy myös eläimillä, erityisesti vankeudessa elävillä, sosiaalisesti eristetyillä ja lapsuudessa traumatisoituneilla, kliininen masennus on pitkälti meidän länsimaalaisen elämän tyylin tulos, ja että sitä hoidetaan tällä hetkellä väärin. Esimerkiksi metsästäjä-keräilijöillä kliininen masennus on erittäin harvinaista, kun taas masennus on muualla lisääntynyt merkittävästi. Yhteenvetona Rantala toteaa, että ”Mitä länsimaisempi elämäntyyli, sitä yleisempää on masennus”. Masennusta ei myöskään ole vain vähempiosaisilla, vaan monet varakkaat julkisuuden henkilötkin ovat olleet masentuneita, ja monet muutkin. Yhteinen tekijä alussa mainituilla tieteilijöilläkin on, että heillä oli elämässään masennuskausia.

Rantala esittää kysymyksen: Entä jos kliininen masennus ei olekaan sairaus vaan oire? Oire länsimaisen elämäntyylin aiheuttamasta matala-asteisesta tulehduksesta ja neuroinflammaatiosta, jotka estävät mielialan nousun elämän vastoinkäymisten seurauksena sotkemalla aivokemian.

Tehdäänpä ensin ero kliinisen masennuksen ja masentuneen mielialan välillä. Kliininen masennus on kroonistunut patologinen tila, joka voidaan aivokuvantaimella todentaa aivojen tulehdustilana. Mielialan lasku on taas normaali reaktio elämän vastoinkäymiisin. Miksi mielialan lasku johtaa kliiniseen masennukseen länsimaissa, mutta ei metsästäjä-keräilijöillä tai amisheilla, vaikka heilläkin suru ja masentunut mieliala kuuluvat elämään? Ainakin osa syistä on kovin selviä, kun katsoo Rantalan näyttämiä kuvia erilaisista elämäntyyleistä ja elinympäristöstä.

Tällaisia syitä ovat mm. liikkumaton elämäntyyli, ylensyönti, heikkolaatuinen ravinto, vähäinen auringonvalon saanti, unen vähyys, yhteisöllisyyden väheneminen, luontokontaktin väheneminen ja sosiaalinen eristäytyminen, sekä krooninen stressi, jota metsästäjä-keräiljöillä ei tavata ollenkaan. Nämä johtavat huonoon kuntoon, tulehduksiin, elämäntapasairauksiin ja altistavat myös krooniselle stressille. Tällöin syntyy matala-asteinen tulehdus ja proinflammatoristen sytokiinien taso kohoaa, jotka yhdessä ikävien elämäntapahtumien kanssa altistavat kliiniselle masennukselle ja voivat myös estää normaalitilanteessa ajan myötä tapahtuvan mielialan nousun. Kehon tulehduksesta kertoo sekin, että tulehduskipulääkkeet helpottavat masennuksen oireita, mutta ne eivät ole pitkäaikainen ratkaisu, sillä oireiden helpottaminen ei hoida matala-asteisen tulehduksen syitä.

Myös lapsuusajan kaltoinkohtelu altistaa krooniselle stressille, samoin kuin raskaana olevan äidin ylipaino, stressi ja huono ruokavalio. Ja tämä tapahtuu epigeneettisten muutosten sekä suoliston mikrobiomin muutosten  myötä. Toisaalta kaikki elämän vastoinkäymiset aiheuttavat epigeneettisiä muutoksia, jotka valmistavat kohtaamaan seuraavia vastaavia tilanteita.

Kaikilla masentuneilla ei kuitenkaan ole matala-asteista tulehdusta, eivätkä kaikki ole kokeneet lapsuusajan kaltoinkohtelua. Eli masennus eroaa eri ihmisillä paitsi ulkoisissa oireissa, myös kehon fysiologisissa muutoksissa. Masennusta ei siis tulisi tämänkään perusteella pitää vain yhtenä sairautena. Tällä hetkellä masennuksen hoidossa keskitytään oireiden hoitamiseen ja tämä on monesta syystä väärin. Se on väärin koska, ja sanon sen nyt toiseen kertaan, oireiden hoitaminen ei hoida syytä. Oireiden hoitaminen voi jopa estää parantumisen, koska osa oireista auttaa selvittämään ongelmallista tilannetta. Se on väärin myös siksi, että eri ihmisillä masennus johtuu eri syistä, ja voi aiheuttaa päinvastaisia reaktioita kehossa, esimerkiksi serotoniinitaso voi olla koholla tai alentunut. Tästä syystä pitäisi olla päivänselvää, että esim. serotoniinintakaisinottoa estävät lääkkeet eivät toimi kaikilla. Myös ulospäin näkyvät oireet ovat erilaisia, voi olla unettomuutta tai väsymystä, kohonnut tai laskenut ruokahalu, levottomuutta tai hidastuneisuutta…

Masennuksen hoidossa pitäisi keskittyä hoitamaan masennuksen laukaisseita syitä ja vähentämään masennukselle altistavia tekijöitä. Näin sanoo Rantala. Ja minustakin se kuulostaa erittäin hyvältä. Toisaalta mietin myös, että osa altistavista tekijöistä voi olla sellaisia, joita ehkä vähentämisen sijaan kannattaa harjoitella, tutkia omia toiminta- ja ajatusmalleja ja miettiä, josko tekijä ei olisikaan pelkästään altistava vaan käännettävissä voimavaraksi, jonkin uudenlaisen tulokulman avulla. Rantala esittää myös, että masentuneen henkilön persoonallisuuden sijaan masennuksen oireet riippuvat enemmän niistä tekijöistä, jotka aiheuttivat masennuksen. On siis mahdollista, että erilaiset ikävät elämäntapahtumat johtavat erilaisiin luonnonvalinnan muokkaamiin psykologisiin adaptaatioihin.

Rantala jakaa masennuksen 12 alatyyppiin perustuen mielialan laskun aiheuttavaan toimintoon ja sen alkuperäiseen tarkoitukseen. Näitä masennuksen aiheuttavia tekijöitä ovat: infektiot, pitkäkestoinen stressi, yksinäisyys, traumaattiset kokemukset, hierarkia-konfliktit, suru, hylkääminen rakkaussuhteessa, synnytys, vuodenaikojen vaihtelut, kemikaalit, esimerkiksi päihteet, ruumiillinen sairaus sekä nälkiintyminen. Tämä jaottelu auttaa löytämään tehokkaampia hoitoja, koska se mahdollistaa syiden hoitamisen.

Rantala sanoi myös, että siitä voidaan kyllä keskustella, onko näiden alla vielä lisää alatyyppejä, ja että toki yhdellä ihmisellä voi olla useampia masennustyyppejä samaan aikaan. Ilahduin tästä. Nimittäin vaikka lähtökohtaisesti tämä lähestymistapa kuulostaa erittäin hyvältä, en varsinaisesti haluaisi nähdä sitä tilannetta, jossa näistä tulee vastaavanlaisia luokitteluja, diagnooseja, kuin muistakin psykiatrisista diagnooseista. Puhuttaisiin, että ”olen y-(niin-kuin-yksinäisyys)-tyyppisesti-masentunut”. Syitä on hyvä tunnistaa, mutta samaan aikaan kun niitä tutkitaan ja yritetään päästä niistä selvyyteen, tutkittava kuitenkin jatkaa elämäänsä ja tilanne voi muuttua, tulee lisää ongelmia, tai joku ongelma voi vaikkapa yhtäkkiä ja ikään kuin kenenkään huomaamatta ratketa, ja alkaa hiljalleen vaikuttamaan parantavasti.

Artikkelissa on käyty läpi yksityiskohtaisemmin nämä masennuksen syyt, niiden evolutiivinen tarkoitus ja niiden aiheuttamat reaktiot kehossa. Lyhyesti sanottuna kuitenkin monet syistä ovat normaaleja mielialan laskua aiheuttavia asioita, mutta yhdessä länsimaisen elämäntyylin aiheuttaman matala-asteisen tulehduksen ja kroonisen stressin kanssa ne saattavat aiheuttaa patologisen tilan, eikä mieliala pääse nousemaan normaalisti. Osalla syistä on ollut selvä ja tärkeä funktio menneisyydessä, mutta nykyaikana niin toimiminen ei olisi enää tarpeen. Käsittelen tässä nyt vain muutaman esimerkin näistä.

Somaattiset sairaudet ovat usein yhteydessä masennukseen. Masennusta on melkein 2/3 rintasyöpää sairastavista naisista, ja miltei samankaltaisia lukuja löytyy muille syöville. Korkeille luvuille on esitetty kolme syytä: 1) sairauden löytäminen voi aiheuttaa kroonista stressiä ja ahdistusta, jotka johtavat masennukseen, 2) kemoterapia, sädehoito ja leikkaus voi johtaa sairaskäyttäytymisen aiheuttamaan masennukseen ja 3) syöpä itsessään voi nostaa proinflammatoristen sytokiinien tasoa ja siten edesauttaa masennuksen syntyä. Masennus sairauksien yhteydessä ei kuitenkaan ole tarkoituksen mukaista, sillä se heikentää mahdollisuuksia parantua sairauksista ja nostaa kuolleisuutta.

Synnytyksen jälkeinen masennus liittyy usein äidin tunteeseen, ettei hän saa riittävästi tukea vanhemmuuteensa ja lapsen hoitoon. Nykyään äidit tai perheet saattavat olla melko yksin lapsen kanssa, vaikka aikoinaan lapsen kasvattamiseen on osallistunut koko kylä. Masentunut äiti saattaa olla välinpitämätön lastaan kohtaan, ja tällä voi hyvin olla tarkoitus, sillä tilanne, jossa äiti jäisi yksin lapsen kanssa olisi ollut katastrofaalinen menneisyydessä. Perinteinen synnytyksen jälkeistä masennusta hormonimuutoksilla selittävä malli on ongelmallinen, koska sijaissynnyttäjiä käyttäneetkin äidit masentuvat.

Artikkelissa käsitellään myös evoluutiopsykologian näkökulmasta masennusoireiden funktioita. Esimerkiksi naisten kyyneleet saavat miesten testosteronitason romahtamaan ja siten saattavat vähentää aggressioita. Ahdistus on elimistön tapa viestiä tulevasta vaarasta. Ahdistuminen saattaa tilapäisesti lisätä ihmisen älyllistä ja fyysistä suoriutumiskykyä ja siten auttaa selviämään uhkaavista tilanteista. Tämä on tietysti positiivista. Mutta liian voimakas, hallitsematon ja pitkäkestoinen ahdistus ei enää ole hyödyllinen. Matala-asteisen tulehdus ja neuroinflammaatio saattaa edesauttaa ahdistuksen voimistumista ja pitkittymistäkin.

Henkinen kipu, fyysisen kivun tapaan, on tarkoitettu avuksi kipua aiheuttaneiden tilanteiden välttämisessä. Tosin itse mietin, että vaikkakin henkinen kipu voi tosiaan olla yhtä voimakasta kuin fyysinenkin, onko meidän kuitenkaan suoraviivaisesti tarpeen välttää henkistä kipua aiheuttavia asioita? Niin kuin aiemminkin jo kirjoitin, osa henkistä kipua aiheuttavista tilanteista johtuu omista haitallisista ajatusmalleista tai toimintatavoista, joita on jonkin verran mahdollista muokata. Voiko myös olla niin, että masennus itsessään altistaa voimakkaammalle henkiselle kivulle?

Itsemurha-ajatukset kuuluvat masennuksen oireisiin. Itsemurhia eivät tee vain ihmiset, vaan sitä esiintyy myös eläimillä. Esimerkiksi mehiläinen jättää pesänsä sairastuttuaan, jottei sairastuttaisi muita, ja se on myös valmis kuolemaan puolustaakseen pesäänsä. Evoluution kannalta itsemurhalla näyttäisi olleen selkeä funktio historiassa myös ihmisillä: mikäli henkilö kokee olevansa vain taakka ja omat lisääntymismahdollisuudet ovat heikot, jää yksi suu vähemmän ruokittavaksi. Matala-asteisen tulehduksen voimakkuuden on myös todettu olevan suorassa yhteydessä itsemurha-ajatuksiin.

Evoluutiopsykologia ja tämä 12 syyn malli voisi mullistaa masennuksen hoidon seuraavien vuosien kuluessa ja Rantala onkin kehittämässä näihin perustuvia älykkäämpiä masennuksen hoitomenetelmiä. Olennaista hoidossa on tehdä ero sen välillä, onko tila kliininen masennus, joka tarvitsee hoitoa vai alentunut mieliala oireineen, jotka itseasiassa auttavat henkilöä selvittämään mielialan laskua aiheuttaneet pulmansa. Ensin mainitussa tilanteessa on hyödyllistä hoitaa tulehdusta elämäntyyliä muuttamalla ja/tai lääketieteellisesti tulehduskipulääkkeeillä jotka vähentävät tulehdussytokiinien määrää. Myös psykoterapian on havaittu vähentävän tulehdusta, mikä ei ehkä sinänsä ole yllättävää, kun sen voisi kuvitella esimerkiksi vähentävän stressiä. Jälkimmäisessä tilanteessa oireiden hoito lääkkeillä on haitallista. Sen sijaan henkilöä pitäisi tukea tilanteensa selvittämisessä ja ohjeistaa siinä, miten estää tilan kroonistumista. Joka tapauksessa hoidon tulisi olla yksilöllistä aina.

Vaikka en itse jaakaan Rantalan esittämää evoluutiopsykologian logiikkaa esimerkiksi siitä, että mieli on vain aivojen toiminnan tuotos, niin eivät nämä näkökulmat masennukseen ole mitenkään merkittävästi ristiriidassa omien ajatusten kanssa. Aina näitä asioita voi varmasti miettiä pidemmälle ja pidemmälle. Ja toki vähän mietin sitä, että missä määrin me ihmiset olemme näiden evoluution muokkaamien selviytymismekanismien kuljetettavana, ehkä vähemmän kuin ennen? Fyysisen ympäristömme ollessa paljon turvallisempi kuin ennen, onko meillä paremmin mahdollisuus tarkkailla niitä itsessämme, pystymmekö tekemään päätöksen toimia toisin, ottamaan tukea siinä vastaan ja monin tavoin tukemaan itse itseämmekin?

Toivon kyllä, että näemme masennuksen hoidon kehittyvän tämän evoluutiopsykologian mallin näyttämään suuntaan jo mahdollisimman pian.

 

Lähde:

Rantala, M.J., et al. Depression subtyping based on evolutionary psychiatry: Proximate mechanisms and ultimate functions. Brain Behav. Immun. (2017), https://doi.org/10.1016/j.bbi.2017.10.012

2 KOMMENTIT

  1. Kiitos koosteestasi ja näkemyksistäsi!

    Sain sellaisen vaikutelman kirjoituksesi perusteella, että Rantala pohti masennuksen evolutiivisuutta fyysis-biologisista lähtökohdista. Koska olen joskus ajat sitten lukenut masennuksen merkityksellisyydestä ihmiselle, kaipaisin teleologis-historiallista näkemystä asiaan myös. Osittainhan Rantalakin sinun mukaasi näkee masennuksen merkityksen ikään kuin pysäyttäjänä, joka laittaa pohtimaan ja arvioimaan sen aiheuttajia ja pakottakin näin ihmisen muutokseen. Se olisi siten eräänlainen sulake, joka pomppaa paikaltaan.

    Mutta olen lukenut jostain masennuksesta myös eräänlaisena sopeutumana. Näin ollen mieli asettuisi ikään kuin matalammille tasoille tai kierroksille silloin, kun ihminen ei pääse toteuttamaan itseään täysin. Tällöin siirtymä aiemmasta aktiivisuudesta koettaisiin masentumisena. Siihen sisältyisi tavallaan itsestään luopumisen tuskaa. Näinhän voi käydä elämän siirtymisvaiheissa, kuten eläkkeelle jäätäessä, lasten lähtiessä kotoa tai ihmisen joutuessa työttömäksi tai sellaisen vammautumisen tai sairastumisen kohdatessa, joka rajoittaa elämistä ihan käytännössä. Tähän sopinee Rantalankin kakkostyypin masennus, mutta en vähättelisi sitä pelkästään mielialan laskuna, sillä se voinee aiheuttaa ihan kunnon kipua ja tuottaa myös syvempää masennusta, mikäli ihminen ei ymmärrä ja hyväksy sitä, mitä tapahtuu. Samoin äitien masennukseen voinee liittyä sekin, että he joutuvat luopumaan aiemmasta elämäntyylistään. Tällöin masennuksella on tavoite eikä se ole pelkästään oire. Sen tavoitteena on sopeuttaa ihminen uudenlaiseen elämään.

    • Kyllä näin oli pitkälti, eiköhän se ole luonnontieteilijän kenttää nuo fyysis-biologiset lähtökohdat. Ja minäkin kaipaan tuollaista toisenlaista näkemystä myös, itse yritän jonkinlaista yhdistävää näkemystä luoda, mutta en ole riittävästi perehtynyt asiaan. Mutta tosiaan, kummasta tahansa lähtökohdasta asiaa katsoo, niin kyllä jonkinlaisena muutoksen alkuunpanijana masennus nähdään. Uskon kyllä tuohon masennuksen merkityksellisyyteen, mutta eihän se tosiaan sulje näitä fyysis-biologisia tekijöitä pois. Monenlaiset tilanteet, joissa ihminen toimii toteuttamatta itseään täysin, arvojen vastaisesti tai muutoin itselleen haitallisesti (nämä monesti itsestä riippumattomista syistä, koska meillä ei yleisesti kannusteta ajattelemaan tällaisia asioita) varmastikin johtavat masennukseen.

      En näe tuota mielialan laskua varsinaisesti vähättelynä, kyllä se voi olla hyvinkin voimakasta, kunnon kipua ja syvää masennusta, mutta senkään ei kuitenkaan automaattisesti tarvitsisi tarkoittaa tilan kroonistumista, siis kliinistä masennusta. Luullakseni tämän teorian mukaan kliinisen masennuksen yleistyminen johtuu juuri siitä, että mieliala ei pääse nousemaan tällaisten rajujenkin laskujen jälkeen johtuen matala-asteisesta tulehduksesta jne… Mutta ehkei näin ole kaikissa tilanteissa. Ja tosiaan, puhuuhan Rantalakin, niin kuin kirjoitin, siitä, että osa masennusoireista oikeastaan auttaa ihmistä selvittämään ongelmallista tilannettaan, jos niitä ei hoidettaisi pois, ja näkisin tämän vähän samankaltaisena asiana kuin tuo mitä sanot: ”Sen tavoitteena on sopeuttaa ihminen uudenlaiseen elämään.”?

JÄTÄ VASTAUS