Psykiatrinen sairausmalli on tieteellisistä ja eettisistä syistä kyseenalainen ja päivittämisen tarpeessa. Tässä kirjoituksessa nostan esiin psykiatrian teoriapohjaan liittyviä perustavia ongelmia sekä tuon esiin uusia näkökulmia inhimillisen ahdingon ymmärtämiseksi.
Psykiatrian teoreettiset lähtökohdat
Psykiatrian kantavana teoreettisena lähtökohtana on, että sairauksia voidaan perustaa luettelemalla ilmiöitä, joita ihmisillä saattaa esiintyä yhtä aikaa. Samaan ajattelutapaan kuuluu myös näkemys, jonka mukaan sairauksista päättäminen äänestämällä on tieteellinen menetelmä sairauksien määrittämiseksi. Psykiatrisessa diagnostiikassa lähdetään siitä, että nämä äänestämällä päätetyt sadat eri kategoriat kuvaavat hyvin kaikkia ihmisiä, jotka niihin kuuluvat. Mikäli ihmiset löytävät itsensä näistä oirelistoista, he saavat mielestään järkevän ja hyväksyttävän selityksen ahdingolleen. Tähän psykiatriseen ajattelutapaan kuuluu myös se, että mitään erityistä teoriaa ei tarvittaisi sairauden määrittelemiseen, vaan lääkärin ja potilaan subjektiivisiin tulkintoihin perustuvat havainnot olisivat merkkejä ihmisolennon epänormaaleista ajatuksista, tunteista sekä käytöstavoista. Ajattelutavan mukaan nämä näkemykset ja kokemukset kertoisivat kroonisesta aivosairaudesta, jossa sosiaalisen ympäristön merkitys kutistuu ”huomioon otettavaksi asiaksi” tai ”laukaisevaksi tekijäksi”. Nykyinen stressi-haavoittuvuusmalli lähtee siitä, että on olemassa ”mielen sairauksille alttiita henkilöitä”, joiden biologinen sairaus on vain odottanut puhkeamistaan ja ilmennyt silloin kun ”stressin määrä on kasvanut riittävän suureksi”.
Miten psykiatrinen sairaus diagnosoidaan?
Psykiatrinen sairaus diagnosoidaan potilaan subjektiivisten ahdinkokokemusten perusteella ja tätä ahdinkoa lääkäri vertaa tautiluokituksessa lueteltuihiin ”mieleltään sairaan ihmisen ideaalityyppeihin”. Mutta jos potilas sitten kysyy, että mistä hänen kokemansa ahdinko johtuu, lääkärin tulee vastata, että siitä mielen sairaudesta, joka juuri kertomasi perusteella diagnosoitiin. Nämä ääneen lausumattomat teoreettiset lähtökohdat nostavat esiin kysymyksen, että mikä lopulta yhdistää psykiatriaa ja somatiikkaa, jossa oirekokemusten perusteella aletaan vasta selvittää mahdollista sairautta.
Koska edellä kuvattu kehäpäättely, jossa oireet johtuvat sairaudesta ja sairaus johtuu oireista, ei ole tiedettä, tarvitaan uusi teoriakehys emotionaalisen ahdingon ja ongelmallisen käyttäytymisen ymmärtämiseksi. Seuraavaksi annan joitakin lähteitä, joista tieteellisiä näkökulmia voi löytää.
Uusia ymmärrystä lisääviä ajattelutapoja
The British Psychological Society on kehittänyt uutta mallia, jossa ihmisten ahdinko liitetään sosiaaliseen kontekstiinsa ja sairausmallin sijaan tavoitellaan ahdingon ymmärtämistä inhimillisenä reaktiona haitallisesti toimivaan valtaan:
https://www.bps.org.uk/sites/bps.org.uk/files/Policy/Policy%20-%20Files/PTM%20Main.pdf
Tutkijat Karoliina ja Jose Maanmieli ovat kehittäneet teoriaa psykoosin ymmärtämiseksi kokemuksellisesta ja kielellisestä näkökulmasta:
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/maanmieli117.pdf
YK:n ihmisoikeusneuvoston erikoisasiantuntija Dainius Pūras puolestaan on käsitellyt biolääketieteellisen mallin ongelmallisuutta ihmisoikeusnäkökulmasta ja näin perustellut uuden teoriakokonaisuuden tarvetta:
https://www.ohchr.org/EN/NewsEvents/Pages/DisplayNews.aspx?NewsID=21689
Lopuksi
Biologisen sairausmallin on osoitettu olevan yhteydessä lääkärien tuntemaan vähäiseen empatiaan potilaita kohtaan. Psykiatrinen diagnoosi puolestaan johtaa tutkimusten mukaan sairausdiagnoosin saaneiden näyttäytymiseen arvaamattomassa ja omituisessa valossa. Nykyinen sairausmalli ei ole koskaan perustunut tieteelliseen näyttöön ja sen teoreettiset lähtökohdat ovat erittäin kyseenalaiset.
Psykiatrinen diagnostiikka on epäonnistunut kolmessa olennaisen tärkeässä tavoitteessaan. Diagnoosit eivät lisää ymmärrystä inhimillisten ongelmien syistä, eivät onnistu luokittelemaan ihmisiä todellisuutta vastaavalla tavalla, eivätkä tämän vuoksi tarjoa ymmärrystä tehokkaista keinoista ihmisten tukemiseksikaan. Mikäli ihminen kysyy, mikä aiheutta hänen toivottomuuden tunteensa tai miksi hänellä on epätavallisia kokemuksia, ”mielen sairaus” ei ole hyvä vastaus.
Sairausmalli ei ole tieteellisesti eikä eettisesti perusteltu. Tästä syystä tarvitaan uudenlainen teoriakokonaisuus emotionaalisen ahdingon ja ongelmallisen käyttäytymisen ymmärtämiseksi.
