Mulla oli hyvä olo. Autoon oli vaihdettu öljyt ja tankattu bensaa, se oli mennyt katsastuksestakin läpi kerralla. Eivät olleet sanoneet mitään itsekorjatuista jarruputkista tai virityslastusta ja putkistokin toimi tarpeeksi puhtaasti.

Keula nieli mustaa asfalttia lumisten peltojen läpi. Olin matkalla työpaikkahaastatteluun naapurikaupunkiin ja aurinko heijastui silmistäni

Radiossa soi Gnarls Barkley. Hymyilin sille.

Muistan että ajauduin pikku hiljaa oikealle, tie yritti vietellä autoni. Ei hätää. Niin se tekee kaikille muillekin. Ei tarvittu kuin pieni liike ja pääsin takaisin urille. Noin. Crazya vähän kovemmalle, niin voi unohtaa haastattelun paineet. Mutta ajoneuvo ajautui yhä keskiviivan suuntaan. Ei huolta, ajattelin, kevyt korjausliike takaisin kaistalle.

Käänsin turhaan. Ratin liike ei välittynytkään renkaisiin, tai jos välittyi, ne liukuivat. Rautamöhkäle nimeltä auto liukui jääräpäisesti omaan suuntaansa. Painoin vaistomaisesti jarrua, mutta nekään eivät totelleet. Poljin työntyi pohjaan ilman vastusta. Jarrunesteet olivat ilmeisesti vuotaneet. Kaiken järjen mukaan vauhdin pitäisi hidastua kun kaasua ei paina, mutta ei hidastunut, vaan pysyi reilussa kahdeksassa kympissä. Kaasukin hirtti kiinni! Teki mieli kokeilla saako sitä lisää. En uskaltanut. Auto ajautui vastaantulevien kaistalle ja jäi niihin uriin. Sillä oli jonkinlainen kamikaze-tahto. Oliko tie mustan jään peitossa? Rautamöhkäle tuli mäen kohdalle, ja sen sijaan että vauhti olisi hidastunut, kuului jostain keskusyksiköstä naksahdus ja vakionopeudensäädin meni päälle. Repäisin käsijarrun ylös, mutta kahva jäi käteen. Kiisin yli kahdeksaa kymppiä ylämäkeen enkä voinut tehdä mitään – mitään muuta kuin katsoa miten aurinko nousee mäen takaa, paitsi ettei se ollut aurinko vaan rekan valonheittimet. Ojan lumi näytti pehmeältä. Aloin kiskoa oven ja ikkunan kahvaa. Mikään ei auennut. En päässyt ulos. Rekka lähestyi, vailla merkkejä väistämisestä. Itsemurhakuski? Tunsin miten hiukseni alkoivat nousta pystyyn, en saanut henkeä ja lopulta valo sokaisi minut, mutta ei taivaan eikä auton valot, vaan kylmä ruumishuoneen valo. Se valo on sisälläni, kun seison tiskaamassa. Autoa, tietä tai rekkaa ei ole olemassa, mutta hetki ennen rekkaan törmäämistä on. Se on tunne mielessäni, yhtäjaksoinen kauhun ja tarkoituksettomuuden tunne vaikka ympärillä ei ole uhkaa, vain lapseni tavallinen puhe koulupäivästään. Käteni tiskaavat ja tekevät ruokaa, minä yritän olla panikoimatta hirvittävää tyhjyyttä, jossa itsemurha- tai murha-ajatusten kuiskauksetkin kaikuvat kuin bongorummut.

Yritin tässä kuvailla sitä tunnetta joka tuli, kun jätin aminohappo tryptofaanin pois ruokavaliostani, luullen ettei se mitään vaikuta (tryptofaani muuttuu kehossa serotoniiniksi). Ketipinor oli poistunut kehostani jo joulukuussa, mutta ei olo siitä kohentunut. Olin alkanut käyttää jauhemaista ”faania” heti kun jätin viimeiset grammat ”ketiä” pois. Pienestä on asiat kiinni.

Ensin luulin että kyseessä oli paluu kahdenkymmenen vuoden takaisiin oirehtimiseen, vaikka en koskaan ole tällaista kokenut. Pahinta ei ollut se itse kauhun tila, vaan se, että luuli sen olevan pysyvää. Muistan ajatelleeni ottavani mieluummin covidin, koska se on selkeä fysiologinen sairaus joka menee ohi.
Avauduin Facebookin vertaisryhmään ja sieltä kerrottiin että ovat vain vieroitusoireita. Se tieto helpotti. Joku ehdotti tryptofaanin käytön jatkamista, tein niin ja sitten helpotti enemmän. Sen avulla pehmitän vieroitusoireita. Se 500mg jota sitä käytin, on nyt 200mg. En tiedä olenko herkkis ja ahdistussietokyvytön, mutta mikä järki kärsiä jos voi liukuen mennä eteenpäin. Periaatteessa sama elämä jatkuu eteenpäin, teen asioita, jotka edesauttavat kokonaisvaltaista hyvinvointia, vaikka aina ei huvittaisikaan tehdä niitä. Yritän opiskella ja olla hyvä ihminen ja vanhempi.

Edelleen odottelen sitä fiilistä jota jotkut ovat kuvanneet: ”värit tulivat takaisin maailmaan”. Minulla ei värejä nyt ole. Riemuitsin liian aikaisin kun pääsin lääkkeestä eroon, mutta nyt on annettava aivoille aikaa synkronoitua. Tulen tännekin vielä myöhemmin kertomaan mitä kuuluu. Tällä hetkellä on ajateltava, kuten Ismo Alankokin lauloi: harmaa on hyvä väri.

Teemu Laulajainen

2 KOMMENTIT

  1. Hyvä , toivottavasti pääset kokonaan eroon lääkkeistä. Näitä kun ei pitäisi niin kevyesti ihmisille edes kirjoittaa mihin tulee todella riippuvaisiksi ja lopettaminen on yhtä helvettiä. Olen nähnyt läheltä omaisen kanssa. Ja tuo kauhu voi olla tavallaan jotakin mitä se lääke saa aikaan tai on saanut aikaan psyykessä sekin varmaan menee ohi aikanaan. Oletko koskaan kokeillut energiahoitoa käynnyt parantajalla.

    • Niinpä, kun muistaisi että kaikki menee ohi aikanaan, osaisi suhtautua nykyisyyden kärsimyksiin viisaasti. (En ole täysin varma mitä tuolla tarkoitin, mutta antaa nyt olla.) En ole kyllä kokeillut energiahoitoa. Sanotaan että kaikkea kannattaa kokeilla.

Vastaa käyttäjälle Teemu Laulajainen Peruuta vastaus