Katselin ja kuuntelin viime viikolla Helsingin yliopiston järjestämän Studia generalian luennon tutkimuksen tarinallisuudesta, erityisesti nähdäkseni psykologian tohtori ja kirjailija Jussi Valtosen osuuden otsikolla ”Masennus, aivokuvantaminen ja Anton Tšehov, joka alkaa videon kohdasta 46 min.
Valtonen kertoo Tsehovin novellista Taudin puuska ja sen avulla kuvaa nurinkurisia käsityksiämme mielenpulmista. Novellissa lakia opiskeleva Vasilyev päätyy ystäviensä kanssa tapaamaan ”langenneita naisia” ja toisin kuin ystävänsä, Vasilyev ahdistuu heidän kohtalostaan niin, että ystävät vievät hänet lopulta psykiatrille. Siinä missä Vasilyev haluaisi puhua prostituution ongelmista, psykiatria kiinnostaa kysymystensä perusteella vain se, onko hänen tilansa biologinen ja periytyvä. ”Sen vuoksi, etten voi puhua langenneista naisista yhtä välinpitämättömästi kuin näistä tuoleista, sen vuoksi minua lääkitään, pidetään mielenvikaisena, surkutellaan!”
Valtonen pohtii, että miten Vasilyevin luhistumista tulisi tulkita. Yleisesti ottaen vastauksia ei ole löytynyt välittäjäaineista ja geeneistä, vaikka niin kovasti odotettiin. Uutta toivoa saatiin uusista aivokuvantamismenetelmistä. Aivotoiminnanhäiriöt, jollaisina mielenterveyden pulmia pidetään, toki näkyisivät aivokuvissa? Mutta näyttää siltä, ettei 20 vuoden aikana ole oikein mitään johdonmukaista löytynyt aivokuvantamisellakaan. Jo yli sata vuotta kestänyt väittely aiheesta jatkuu.
Lopuksi Valtonen vielä käsittelee varsin hyvin sitä, mistä Vasilijevin ahdinko johtuu ja mistä vastauksia voisi lähteä etsimään muutoinkin. Siinä on useita tärkeitä ulottuvuuksia, jotka eivät palaudu biologiaan: Yhteiskunnallinen sekä sosiaalinen ulottuvuus, eli ystävien ja psykiatrin ja muiden tapa reagoida ensinnäkin tähän merkittävään yhteiskunnalliseen ongelmaan, mutta myös hänen tilaansa, ja vielä tärkeänä ulottuvuutena psykologinen, eli Vasilyevin oma persoona. Onko se patologista, että reagoi yhteiskunnallisiin epäkohtiin tällä tavoin?
Valtosen mukaan Tsehov näyttää meille tarinallaan hyvin sen mitä meille käy, jos kulttuurina keskitymme vain yhteen näkökulmaan, biologiaan. Meille käy niin kuin tarinan psykiatrille: juutumme kysymään vain yhtä kysymystä ja meiltä jää muiden ulottuvuuksien tärkeys, ellei muut ulottuvuudet kokonaisuudessaan, huomaamatta.
Itse mietin, että vaikkei ehkä voi väittää etteikö muita ulottuvuuksia olisi huomattu, niin tämä biologinen (tai kemiallinen tai luonnontieteellinen) näkökulma toimii kuin jumiin jääneenä ankkurina laivalle, jonka pitäisi päästä uusiin satamiin.
Novellin voi lukea täällä: http://www.gutenberg.org/ebooks/49015
