Moi taas. Päivitystä taaperointiprojektista. Olot eivät ole hirveästi muuttuneet, vaikka lääkeannokset pienenevät kuukausittain. Tätä kirjoittaessa annos on 157,5mg ketipinoria, joista 7,5 otetaan 25mg tabletista lioksen avulla. Koskaan ei annos ole ollut näin pieni 19 vuoden aikana. Ajattelin ensin, ettei ole tarpeeksi kerrottavaa, mutta sain vahvistusta toiseen suuntaan ystävällismielisiltä ihmisiltä. Kiitos heille. Sekin on kertomisen arvoista, ettei suuria komplekseja ole tullut – vielä ainakaan.
Pitkäaikaislääkityksen purkaminen ei mene niin että vähennät ja ”alat nähdä maailmassa värejä” tai ”elämä alkaa taas maistua”. Aivot eivät sopeudu niin nopeasti. Synapsit ihmettelevät, kun kahden vuosikymmenen ajan vaikuttanut kemiallinen ”interventio” muuttaa vahvuuttaan ja tulee jonkinlainen vajaus. Niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mieli reagoi ajatusten ja tunteiden jumittamisella. On huomattu, että alussa vähennys onnistuu ilman suurempia oireita, mutta mitä pienemmäksi annostus muuttuu, sitä voimakkaammin keho ja mieli siihen reagoi. Eli ei kannata siis luulla, että alun helppous olisi pysyvää laatua.
Tässä miettiessäni olotilaani huomasin, että on olemassa pieni häpeä, että saattaa joutua toisten hoivattavaksi. Tuntuu kuin täytyisi taistella tylsämielisyyttä ja tunteettomuutta vastaan. Ja jos lakkaa taistelemasta ja antaa tylsyyden vaipua päällensä, se näkyy ulospäin huolestuttavana käytöksenä ja seuraava sijoituspaikka olisikin sitten mielisairaala ja/tai pakkolääkitys.
”Niin kauan olet kruunattu juhta, kuin luulet vetäväsi”. 20 vuotta sitten kirjoitettu lause, silloin ajatelma, nyt olotelma.
Suurin haaste on muistaa hyvät ajat, koska taaperoinin yhteydessä muisti ja irrallisuuden olo korostuvat. Kannattaa yrittää muistaa kaiken menevän ohi. Ei tarvitse panikoida, jos ei koko ajan ”tunne olevansa elossa”. Parempi mennä kohti sitä tunnetta tai tunteettomuutta, jota ei haluaisi itsessään olevan, niin se kevenee, sen sijaan, että karaa karkuun elämöimällä.
Hiljattain pään sisälle tuli myös tinnitusta. Se voi tehdä ihmisen hulluksi jo yksinään. Pelästyin että se jää pysyväksi, kuten joidenkin kohdalla on käynyt. Onneksi se vaimentui sen verran, ettei ole enää häiritsevää. Jos ympäristö onkin täysin hiljaista, pään sisällä kuitenkin humisee. En ole varma missä määrin itse tinnitus on vähentynyt ja missä määrin oma mieleni on tottunut siihen.
Olen tutustunut ravintolisiin ja aminohappoihin, jotka tukisivat tasapainoisempaa oloa lääkkeiden vähentyessä. Ne eivät ole ihmeaineita eivätkä korvaa monipuolista ruokavaliota. En voi sanoa merkittävää eroa yhden tuotteen kohdalla, mutta monien yhteisvaikutuksen uskallan myöntää. Verrattuna edelliseen lopettamisyritykseen, jolloin en käyttänyt lisäravinteita, tämä yritys tuntuu menevän so far so good. Suurin tekijä on hitaampi annoksen pudotusvauhti, mutta jos lopettaisin omegat, d-vitamiinit, sinkin, magnesiumin, kurkumiinin, L-karnitiinin, L-teaniinin ja alfalipoiinihapon käyttämisen kerralla, olen aika varma että olossa tapahtuisi muutos huonompaan. Ei suuri, mutta muutos. Nyt joku sanoo että ruuasta saa kaikki. Niin varmaan saakin jos pystyy jatkuvasti rahoja säästämättä hankkimaan luomulaatuista lihaa, useampia lajeja kalaa, kasviksia ja vihanneksia ja välttää suurimpia suoliston tulehduttajia, niin silloin, mutta käytännössä tulee ohilyöntejä. Sitä paitsi, jos pystyy edes vähänkään helpottamaan oloa lisäravinteilla taaperoinin yhteydessä, miksei niin tekisi?
Olin jokin aika sitten lomalla viikon, en kaukana, mutta poissa kotoa, ja latasin dosettiin kaikkia käyttämiäni lisäravinteita. Se näytti monisairaan vanhuksen dosetilta; sellaisen, jolle on määrätty pillerit jopa rypyille ja liian lyhyille askelille. Ja vain yksi siellä oli sellainen, joka todella vaikuttaa raskaasti aivojen rakenteeseen. Muut olivat luonnollisia aineita. Jos yksi pitäisi valita suositeltavaksi, se olisi hyvälaatuiset omegat-rasvahapot. Valtion pitäisi kustantaa ne jokaiselle. Ne tasoittaisivat sitä kovien-pehmeiden rasvahappojen epätasaista suhdetta, joka monilla on kun ruokavalio sisältää enemmän omega kutosta kuin kolmosta.
Kärsivällisyys on asia, jota tuntuu olevan aina liian vähän. Nyt kun jo melkein puolet lääkkeestä on poissa, tekisi mieli pitää tahtia yllä. Mutta on pysyttävä aikatalussa. Kerrankin aikataulu, joka ei loppua kohden kiristy, vaan lavenee. Vähennettävät määrät pienenevät joka kerta. Elämä ei saisikaan pyöriä tämän ympärillä, vaan ihan muualla. Minulta on kysytty, pelottaako prosessi. Vaikka nyt vaikuttaa kevyt välinpitämättömyys, niin kyllähän tulevaisuus arveluttaa. Ketipinor tasoittaa tunteita, niin huiput kuin kuilut. Joskus padot murtuvat, kuten kaksi viikkoa sitten, kun luin lastenkirjaa jossa puhuttiin vanhemman ja lapsen välisestä rakkaudesta. Se kosketti jo ensi sanoista niin syvältä, että puhkesin melkein lohduttomaan itkuun. Yksin, koska muiden seurassa tällaisten tunteiden näyttäminen ei onnistu. Samalla kun suru purkautui, huomasin myös helpotuksen ja ilon että olin oma itseni, kuitenkin. Sama tapahtui erään dokumentin kohdalla, jossa Folsomin vankilan vangit avautuivat viikonlopun yli kestäneessä ryhmäterapiassa tavalla, jota eivät uskoneet itsekään mahdolliseksi. Korviinpistävintä minulle dokumentissa oli se, että kaikki puhuivat isä-suhteestaan, äidit olivat unohdettu kokonaan. Suosittelen katsomaan; The Work.
