Lääkärin ja asiakkaan välinen valtadynamiikka estää rehellistä keskustelua masennuslääkkeiden vieroitusoireista

0
338

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.

Daniel J. Dunleavy tutkii vallitsevaa vallan epätasapainoa ja sosiaalisen kontrollin ongelmia masennuslääkkeistä vierottautumisen yhteydessä.

Kirjoittanut: Micah Ingle, PhD , 3. elokuuta 2023 

Masennuslääkkeiden lopettaminen aiheuttaa usein epämiellyttäviä vieroitusoireita. Vaikka tietoisuus vieroitusoireista on lisääntynyt huomattavasti, moniin kysymyksiin, kuten siihen, miksi vieroitusoireiden vaikeusaste vaihtelee yksilöiden välillä, vaikka annostuksen ja hoidon keston kaltaiset tekijät on otettu huomioon, ei ole vieläkään saatu lopullista vastausta.

On hälyttävää, että vaikka terveydenhuollon tarjoajat ovat hyvin tietoisia masennuslääkitykseen liittyvistä riskeistä ja mm. hyviä vierottautumismenetelmiä ja lääkkeen vaikutusmekanismeja koskevan tutkimustiedon puutteesta, he turvautuvat usein koersiivisiin keinoihin masennuslääkkeiden käytön yhteydessä.

Sekä masennuslääkkeistä vierottautumista koskeva tutkimus että vallan epätasapaino hoitotahon ja asiakkaan välillä ovat olennaisia aiheita, joita ei ole vielä kunnolla selvitetty psykiatriassa.

”Potilaat kohtaavat julkilausumatonta epätasapainoa mitä tulee vallankäyttöön ja päätöksentekoon. Tämä on ongelma, joka ulottuu hoidon aloittamista koskevasta päätöksestä hoidon lopettamista koskevaan päätökseen ja kaikkiin näiden välissä oleviin vaiheisiin. Ne, jotka päättävät alkaa vähentää annostaan tai lopettaa masennuslääkkeen käytön kokonaan, saattavat kohdata hoitotaholta tiukkaa vastustusta ja jopa suoranaista koersiiviuutta”, kirjoittaa sosiaalityöntekijä Daniel J. Dunleavy.

”Mielenterveyspalveluja käyttävät henkilöt ovat usein marginalisoituja, ja terveydenhuollon tarjoajat ja lääkevalvontaviranomaiset jättävät usein huomiotta heidän kokemuksensa (mukaan lukien heidän kertomansa tai ilmoittamansa haittavaikutukset). Tämä voi osittain johtaa mielenterveysjärjestelmässä vallitsevaan vallan epätasapainoon ja mielenterveysjärjestelmän julkilausumattomiin sosiaalisen kontrollin funktioihin.”

Dunleavyn artikkelissa pyritään kartoittamaan tieteellisessä kirjallisuudessa esitettyä nykyistä käsitystä masennuslääkkeiden vieroitusoireista ja käsittelemään samalla näiden lääkkeiden määräämiseen liittyvää vallan epätasapainoa. Dunleavy korostaa, että masennuslääkkeistä vierottutumiseen ja masennuslääkkeiden vieroitusoireisiin liittyviä monenlaisia näkökohtia on tutkittava enemmän ja että inhimillisiä hoitomenetelmiä ja tietoon perustuvaa suostumusta on painotettava kliinisesti entistä voimakkaammin.

Masennuslääkkeitä, joita määrätään laajalti erilaisiin mielenterveyden haasteisiin masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöistä pakko-oireiseen häiriöön, traumaperäiseen stressihäiriöön sekä krooniseen kipuun ja fibromyalgiaan, on käytetty laajalti. Vuosina 2015-2018 noin 13 prosentille vähintään 18-vuotiaista aikuisista Yhdysvalloissa määrättiin masennuslääkettä. Euroopassa tämä luku on noin 7 prosenttia, joskin eri maiden välillä on huomattavia eroja.

Huolimatta masennuslääkkeiden käytön yleisyydestä maailmanlaajuisesti ja lisääntyvästä tiedosta masennuslääkkeiden riskeistä, masennuslääkkeiden vieroitusoireiden taustalla vaikuttavista monimutkaisista biokemiallisista prosesseista tiedetään vain vähän.

Masennuslääkkeiden vieroitusoireisiin liittyy yleisesti seuraavia oireita: ahdistuneisuus, masentunut mieliala, itsetuhoisuus, huimaus, väsymys, flunssan kaltaiset oireet ja oksentelu, ”aivosähköiskut”, levottomuus.

Riippuvuus ja vieroitusoireet ovat aiheuttaneet ongelmia masennuslääkkeiden alkuajoista lähtien, mutta yleinen tietoisuus ja laaja psykiatrinen ymmärrys niiden mahdollisista vaaroista on alkanut syntyä vasta viime vuosina.

Sekä psykiatrian piirissä että sen ulkopuolella on kuitenkin olemassa ansiokkaita aloitteita, joilla pyritään lisäämään tietoisuutta ja tarjoamaan resursseja masennuslääkkeistä vierottautuville ja vieroitusoireista kärsiville. Suuret tiedotusvälineet ovat julkaisseet käyttäjien kokemuksia ja näkemyksiä lääkkeiden määrääjiltä ja tutkijoilta.

Verkkoon on syntynyt lukuisia palveluja, joissa keskustellaan masennuslääkkeiden käytöstä, niistä vierottaumisesta ja vieroitusoireista. Lisäksi on julkaistu useita resursseja ja oppaita, ja esimerkiksi Yhdistyneiden Kuningaskuntien Royal College of Psychiatrists -järjestö tunnustaa masennuslääkeriippuvuuteen liittyvät ongelmat ja tarjoaa neuvoja kliinisiin kysymyksiin, kuten lääkkeestä vierottautumiseen.

Näistä edistysaskeleista huolimatta Dunleavy väittää, että tiedeyhteisö ei ole vielä riittävästi tutkinut ja selvittänyt masennuslääkkeistä vierottautumista:

”Emme vieläkään täysin ymmärrä masennuslääkeriippuvuuden syitä ja seurauksia (esim. miksi joillakin masennuslääkkeiden käyttäjillä on vain vähäisiä vieroitusoireita, kun taas toisilla on vakavia oireita – jopa annoksen ja lääkityksen keston huomioon ottamisen jälkeen), vieroitusoireiden todellista esiintyvyyttä masennuslääkkeiden käyttäjien keskuudessa (esim, kuinka moni masennuslääkkeiden käyttäjä tällä hetkellä vierottautuu ja kuinka monet heistä kärsivät vieroitusoireista) ja miten näitä lääkkeitä on parasta vähentää ja lopettaa (lääketyyppi, annostus, käytön kesto, potilaan ominaisuudet, monilääkitys jne. huomioon ottaen; vaikka jotkin yleiset periaatteet ymmärretäänkin nyt paremmin).”

Lisäksi Dunleavy kiinnittää huomiota voimakkaaseen vallan epätasapainoon tilanteissa, joissa masennuslääkkeitä määrätään, mukaan lukien lääkkeen määrääjien vastustus annoksen pienentämistä ja lääkityksen lopettamista kohtaan, suoranainen koersiivisuus ja potilaiden huolenaiheiden huomiotta jättäminen tai vähättely.

Näiden valtasuhteiden vuoksi asiakkaat joutuvat aina kantamaan ”iatrogeenisten haittojen päävastuun”, ja heidän kokemuksensa jäävät usein huomiotta tutkimuksessa.

Dunleavy esittää, että tämä tieteellisen tutkimuksen yleinen ongelma juontaa juurensa sosiaaliseen kontrolliin, jossa tietyt tutkimusaiheet saatetaan hylätä tieteellisen tiedon tuottamisen ja yhteiskunnallisen valtadynamiikan välisen monimutkaisen suhteen vuoksi. Pohjimmiltaan tutkijoiden ja lääkäreiden intressit ja kannustimet eivät useinkaan ole linjassa lääkkeitä potilaiden, jolle lääkkeitä määrätään, intressien ja kannustimien kanssa.

Näiden huolenaiheiden ratkaisemiseksi Dunleavy vaatii psykiatrialta läpinäkyvyyden / avoimuuden lisäämistä, perusteellista tiedottamista masennuslääkkeiden käyttöön liittyvistä mahdollisista riskeistä, laajaa tutkimusta sekä tietoon perustuvaan suostumukseen ja koersiivisuuteen liittyvien kysymysten ratkaisemista. Hän korostaa, että on tärkeää pitää potilaiden kokemuksia pätevinä tietolähteinä.

Liittyen edelleen sosiaaliseen kontrolliin, jotkut tutkijat väittävät, että psykiatria toimii liian usein välineenä, jonka avulla ihmisiä pyritään pitämään kapitalismin tarvitsemina tuottavina työntekijöi. Psykiatriset sairaalat voivat toimia ”eristyspaikkana”, joihin eristetään ne, jotka eivät pysty antamaan panostaan talouden hyväksi. Psykiatrit voivat, yleisemminkin, harjoittaa käytäntöjä, jotka tarkoituksella tai tahattomasti päätyvät ihmisten sedatoimiseen ja oireiden hallintaan sen sijaan, että he rohkaisisivat luovia ratkaisuja henkiseen kärsimykseen.

Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että masennuslääkkeiden käyttö on ongelmallista, ja niiden tehosta on kiistelty paljon. Osaan Dunleavyn ehdotuksista ollaan todellakin tarttumassa, sillä palvelun käyttäjillä näyttää olevan hiljalleen kasvavassa määrin sananvaltaa tutkimuksessa, myös nuoria ja sairaaloissa / laitoksissa tapahtuvaa hoitoa koskevassa tutkimusessa.

Tämä ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta, sillä palvelujen käyttäjien kokemusten huomioon ottaminen on toisinaan vain nimellistä / tokenismia.

Dunleavy toteaa optimistisessa loppupäätelmässään:

”Yhdessä voimme edetä kohti rationaalisempaa ja inhimillisempää lähestymistapaa masennuslääkkeiden käyttöön – johon toisinaan kuuluu myös pidättäytyminen niiden käytöstä kokonaan – ja tehdä läpimurtoja paitsi tutkimukseen ja hoitokäytännöihin liittyen myös, mikä tärkeintä, potilaiden elämässä.”

 

****

Dunleavy, D. J. (2023). The problem of antidepressant withdrawal: Evolving knowledge landscapes and changing power dynamics. https://doi.org/10.31234/osf.io/jzwya

Micah Ingle, PhD

Micah toimii osa-aikaisena psykologian opettajana Point Parkin yliopistossa. Hänellä on psykologian tohtorin tutkinto: Consciousness and Society (tietoisuus ja yhteiskunta) Länsi-Georgian yliopistosta. Hänen kiinnostuksen kohteisiinsa kuuluvat humanistinen, kriittinen ja vapautuspsykologia. Hän on julkaissut teoksia empatiasta, individualismista, ryhmäterapiasta ja kriittisistä maskuliinisuuksista. Micah on toiminut American Psychological Associationin 32. jaoston (Society for Humanistic Psychology) sekä 24. jaoston (Society for Theoretical and Philosophical Psychology) johtokunnissa. Hänen nykyinen tutkimuksensa keskittyy länsimaisen yksilöllistävän lääketieteellisen mallin kritiikkiin sekä vaihtoehtojen vaalimiseen humanistisesti suuntautuneen ryhmä- ja yhteisötyön avulla.

 

JÄTÄ VASTAUS