Jotkut ovat saattaneet ihmetellä, miksi psykoosinhoidon ja sitä myöten koko psykiatrian 1950-luvulla mullistanut neurolepti, klooripromatsiini, ei tuottanut Nobelin palkintoa. Kyse ei ole siitä, etteikö lääke olisi saavuttanut psykiatriatieteen parissa huippusuosiota. Päin vastoin, suosio oli valtava ja tutkijat odottelivat keksimästään lääkkeestä varmaa Nobelia.
Nobelia ei siis koskaan tullut ja syyt ovat osin tieteelliset ja osin poliittiset. Varsin nopeasti huomattiin, että huippusuosittu ”voimakas rauhoittaja” ei parantanut ketään, vaan teki potilaista lamautuneita ja siten helpompia hoitaa. Kyseessä ei siis ollut ”psykoosilääke” samalla tavalla kuin esimerkiksi antibiootti tuhosi sairauden aiheuttajan ja oli toivottu vastalääke bakteeri-infektioon.
Vuosikymmeniä sitten yhteiskunnallinen vastustus psykoosipotilaiden kokemaa sosiaalista kontrollia kohtaan oli voimissaan. Professori Petteri Pietikäinen kirjoittaakin kirjassaan Hulluuden historia pariisilaisten opiskelijoiden laittaneen vuonna 1968 paikat erään klooripromatsiinitutkijan laitoksella ”remonttikuntoon”.
Ajat ovat muuttuneet ja emme näe psykiatriassa ja ylipäätään lääketieteessä enää suuria konflikteja. Näemme pelkkiä asiantuntijoita ja maallikoita, joiden tehtävänä on yleensä olla järkevästi samaa mieltä kuin asiantuntijat ovat. ”Rokotekriittisyyttä” paheksutaan, ja muutaman tuhkarokon sokaisemana emme kiinnitä edes vastaavaa huomiota esimerkiksi lääketeollisuuden aiheuttamaan valtavaan opioidiepidemiaan. Kulttuurillemme on ominaista sokea lääkemyönteisyys.
Toisaalta kaikki ei ole muuttunut. Psykoosien hoidossa on täysin sama paradigma kuin 1950-luvullakin: potilaiden sedatointi eli lamauttaminen. Norjassa tehdyn survey-tutkimuksen mukaan hieman yli puolet mielisairaalapotilaista haluaisi mieluummin lääkkeetöntä hoitoa kuin lääkkeellistä. Kuitenkin valtasuhteet käyvät selväksi, kun havaitaan että lähes 100% psykoosin vuoksi sairaalaan päätyneistä saa silti neuroleptilääkityksen. Psykoosien hoito näyttää siis perustuvan linjaukseen, joka ei potilaita miellytä.
Kyse on siis sosiaalisesta kontrollista, jossa psykiatrien etu menee potilaiden edun edelle. Kokemusasiantuntijuus ei politisoi tätä eturistiriitaa psykiatrien ja potilaiden välillä, vaan laittaa potilaat tavoittelemaan yksilöinä samankaltaisuutta psykiatrian alan ammattilaisten kanssa. Mielenterveyskenttä ei ole enää poliittinen vaan rakentaa asiantuntijavetoisesti ”järkeviä ratkaisuja”.
Suomessa on Radikaalia mielenterveyttä -niminen blogi, joka politisoi mielenterveyttä mukavasti. Toisaalta blogin kirjoitukset ovat monesti hyvin psyykenlääkemyönteisiä, vaikka blogia pidetään kapitalismikriittisenä. Itse näen tässä ristiriidan, koska lääketeollisuus hallitsee mielenterveyskenttää näkymättömällä kädellään. Eikö tämän pitäisi olla kapitalismikritiikin ydintä? Psykiatria on lääketieteen ala, jota medikalisaatio ja lääketeollisuuden valta on kouraissut kaikkein voimakkaimmin.
Kokemusasiantuntijuudesta käytävä keskustelu puolestaan korostaa kokemusta ikään kuin asiantuntijatietoon verrattavissa olevana tiedon lajina, jolloin hoitoa koskevaan argumentaatioon päädytään helposti asiantuntijuuden pelisäännöillä. Kokemusasiantuntijuus rinnastaa kokijan roolin koulutetun asiantuntijan rooliin laajentaen asiantuntijuutta näin sellaisiin toimijoihin, jotka eivät puhu perinteisten asiantuntijoiden kieltä. Asiantuntijuuden normista kertoo se, että kokemusasiantuntijakoulutuksessa opiskellaan paikoin psykiatriaa, mikä edistää kokijan maailmanhahmotusta samasta teoriapohjasta ja lääketieteellisestä kielestä käsin kuin psykiatrit.
Ongelma on se, että normina toimii valtaa käyttävä koulutettu asiantuntija, mikä selvästikin on saanut kokijat tavoittelemaan vastaavaa koulutetun asiantuntijan statusta. Kokemusasiantuntijakoulutuksiin on niin paljon halukkaita, että joillakin paikkakunnilla karsintaa koulutukseen hyväksyttävistä joudutaan tekemään rajustikin.
Tämä kaikki asiantuntijuuden ihailu tekee mielenterveyskentästä epäpoliittisen. Jos palvelujen käyttäjä muistuttaa riittävästi psykiatria, hänestä voi tulla koulutettuna kokemusasiantuntijana merkittävä toimija psykiatrian kentällä. Rationaalinen yhteiskumppani ja siltojen rakentaja.
Näin meillä on käsissä hallittu mielenterveysala, jossa unohtuu konflikti lääketeollisuuden voitontavoittelun sekä potilaan edun välillä. Psykoosipotilaiden kokema sosiaalinen kontrolli ei ole enää politisoitu, vaan sitä pidetään asiantuntijavetoisesti ”järkevänä” ja ”näyttöön perustuvana” hoitona. Olisi tosin pohdittava, että mihin arvoihin perustuen tällainen hoito on ”näyttöön perustuvaa” kun potilaat kroonistuvat systemaattisesti ja paras tulos näyttää liittyvän lääkkeiden erinomaiseen saatavuuteen.
Valitettavasti psykiatria tieteenalana on liikkunut merkittävästi lääketeollisuuden suuntaan ja näin ollen meillä on käsissä myös eturistiriita potilaiden ja psykiatrien välillä. Se ei tarkoita, että psykiatreja tarvitsisi liikaa moralisoida, vaan ongelma on etupäässä rakenteellinen. Moralisoinnin välttäminen ei myöskään voi ajautua siihen pisteeseen, että johtavien psykiatrien lääketeollisuuden kanssa harjoittaman hedelmällinen verkostoituminen pitäisi lakaista maton alle, jotta kukaan ei loukkaannu.
Psykiatria tulisi politisoida uudestaan. Potilaat voisivat meidän psykiatriasta selviytyneiden ja muiden toimijoiden kanssa tuoda yhdessä esiin, että etenkään Käypä hoito -työryhmien veljeily lääketeollisuuden kanssa ei ole hyväksyttävää ja hoidon on muututtava. Olisi myös hyvä nähdä, että lääketeollisuuden vaikutus psykiatriseen tutkimukseen ja hoitoon vahingoittaa vakavasti käytännössä kaikkien psykoosi- ja muiden potilaiden etua. Kyse ei siis ole yksilöllisistä kokemuksista vaan merkittävästä uhasta suuren ihmisryhmän terveydelle ja hyvinvoinnille.
Lääkemyönteisyys johtuu varmaankin siitä, että ihminen haluaa päästä yhä helpommalla – nopeammin ja tehokkaammin. Siksi esim. masentunut ei halua pysähtyä miettimään elämänsä muuttamista parempaan suuntaan, vaan haluaa pelkästään ja ensisijaisesti eroon alakulostaan. Niin minäkin ajattelin parikymmentä vuotta. Masennuslääkkeet ovat hyviä ehkä joidenkin vuosien ajan, sillä ne lisäävät työ- ja opiskelutehoa. Kääntöpuolena on tunnemaailman kapeutuminen ja jonkinlainen epäempaattisuus – vieraantuminen omista tunteista. Lopulta kuitenkin seinä tulee vastaan.
Mitä tulee psykoosilääkkeisiin, psykiatrien typeryys on hämmästyttävää. Nykyaikanakin meille syötetään Peratsinia ja samalla kannustetaan toimintaan ja motivaatioon… Eihän se motivaatio tietenkään nouse sitä kautta, sillä psykologiset toiminnot ovat kemiallisesti lamattuja vuorokauden ympäri. Tämä on keskeinen harha psykiatrien keskuudessa: ensin potilas lamataan ja sitten ihmetellään kun ei arki suju. Tämä on juuri sitä kroonistumista, johon kirjoituksessa viitataan. Se on konkreettinen ja käsinkosketeltava asia.
Olen lukemassa Yuval Noah Hararin kirjaa 21 oppituntia maailman tilasta. Bioteknologian ja informaatioteknologian liitto saattaa ajaa ihmiskunnan tuhoon. Muita uhkia ovat mm. ilmastonmuutos. Bioteknologian kehittyessä ihmiset haluavat – tai saadaan haluamaan – parentelemaan psyykkistä suorituskykyään. Siis muutkin kuin mielisairaat nauttivat tulevaisuudessa erilaisia hoitoja, jotka tähtäväät mielialan ja keskittymiskyvyn jne. parantamiseen. Onnellisuus on päämäärä, joka saavutetaan teknologian avulla. Mielestäni tulevaisuus näyttää hirvittävältä.
Tietysti on mahdollista, että tulevaisuudessa saamme parempia lääkkeitä psyykosin hoitoon ja että masennuslääkkeetkin kehittyvät. Liian harvat osaavat kuitenkaan kysyä, mikä on psykoosi ja että miksi sitä pitäisi lääkitä? Mielestäni mielen lääkkeet ovat nyt ja aina epäonnistunut ratkaisu elämän tuomiin ongelmiin.
Toisaalta jos ihminen on peruuttamattomasti ”mielisairas”, ei häntä pitäisi ainakaan rangaista ”sairastumisestaan” vai sanoisinko käyttäytymisestään.