Itseymmärrystä psykiatrisista diagnooseista?

Psykiatriset diagnoosit ovat lähtökohdaltaan erilaisia kuin muiden sairauksien luokittelussa käytettävät, koska ne perustuvat siihen, mitä ihminen itse ajatuksistaan ja vaikeuksistaan kertoo tai miten hän käyttäytyy. Esimerkiksi persoonallisuushäiriön diagnosoinnin kriteereissä kuvataan erilaisia tunteita, ajatuksia ja kokemuksia, joiden olemassaoloa ihminen itsestään puntaroi. Kun tällainen diagnoosi ihmiselle tehdään, se tapahtuu yksinkertaisesti siten, että ihmiseltä kysytään, kokeeko hän itsellään tällaisia oireita vai ei. Lähtökohtana on, että ihmisen itse kertomiin asioihin luotetaan.

Käypä Hoito-suositus esittää, että paras tapa esimerkiksi persoonallisuushäiriön diagnosointiin on SCID-II-haastattelu. Tässä haastattelussa käytettävä haastattelurunko pohjautuu yksinkertaisesti siihen, että yksi kriteeri kerrallaan ihmiseltä kysytään, onko hänellä mielestään kyseistä oiretta vaiko ei. Lomake lienee hakukoneista löydettävissä kohtalaisilla etsintätaidoilla. Sen luettuasi jo tiedätkin paljon siitä, miten diagnosointia tehdään. Esimerkiksi vaativaa persoonallisuutta ”epäiltäessä” ihmiseltä kysytään hänen näkemystään seuraavista ”oireista” (alla oleva lista). Se että esimerkiksi ihmisellä on ”jatkuva huoli ja epäily” vaatii sitä, että ihminen kykenee antamaan elämästään kaksi esimerkkiä asian suhteen.

1. jatkuva huoli ja epäily
2. ajattelua hallitsevat asioiden yksityiskohdat, säännöt, listat, järjestys, organisaatio tai aikataulu
3. täydellisyyden tavoittelu, joka haittaa tehtävien loppuunviemistä
4. ylenmääräinen tunnontarkkuus
5. mielihyvän ja ihmissuhteiden laiminlyöminen työn ja aikaansaamisen kustannuksella
6. pikkutarkkuus ja sovinnaisuus
7. joustamattomuus ja itsepäisyys
8. pyrkimys kohtuuttomassa määrin saada muut toimimaan täsmälleen haluamallaan tavalla tai kohtuuton vastenmielisyys sallia muiden toimia omalla tavallaan

Tämä haastattelu ja se, miten ihminen siinä oireitaan kuvaa, siis pitkältikin määrittää persoonallisuushäiriön ”olemassaolon”. Mitä sitten milloinkin on ”jatkuva, kohtuuton tai ylenmääräinen” on tietenkin aivan pelkkää tulkintaa. Persoonallisuushäiriöt ovat siis olemassa ainoastaan näinä kuvauksina, ihmisten luomina ja ”kokemina”. Ne eivät ole, tai ainakaan niitä ei psykiatrian käytännön työssä todellakaan voida todeta olevan ihmisen ”aivoissa olevia poikkeamia” tai ”hermotason muutoksia” tai mitään vastaavaa todennettavasti olemassa olevaa reaalimaailmaa. Ne ovat sanallisia kuvauksia, joita eri ihmiset ja työryhmät ovat päättäneet johonkin asiaan liittää. Ne ovat konstruktioita, tekeleitä ja sommitelmia, joihin sopivia ihmisiä näillä haastatteluilla pyritään ”tunnistamaan”.

Diagnoosien ympärillä pyöriviä kehäpäätelmiä tulee vastaan valtamediasta jatkuvasti. Esimerkiksi Iltasanomissa kerrotaan erään naisen karvojen nyppimisestä seuraavasti: ”Nyppimisen syy selvisi hänelle vasta 15-vuotiaana, kun hän etsi itse tiedon Googlesta. Hänellä on karvojennyppimishäiriö trikotillomania”. Sanni Kalliokoski ja trikotillomania: ei häpeä peruukkia tai kaljua – Hyvä olo – Ilta-Sanomat (is.fi). Hän siis nyppii karvojaan, koska hänellä on karvojennyppimishäiriö, jonka häiriön diagnosoinnissa oleellisinta on se, että ihmisellä on, no, halu ja tarve nyppiä karvojaan. Tästä diagnoositiedosta seuraa ihmiselle jonkinlainen helpotus, niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Aivan samalla logiikalla luodaan myös persoonallisuushäiriö- ja oikeastaan kaikki muutkin psykiatriset diagnoosit. Sinä olet vaativa/epäluuloinen/epävakaa persoonallisuus, ja siksi sinä olet käytökseltäsi vaativa/epäluuloinen/epävakaa.

Kyseessä on yksi heijastuma, joka osoittaa nykyisen lääketieteen valtaa ja auktoriteettia ihmisten mielissä. Lääketieteellinen diagnoosi, oli se kuinka hutera tahansa, pohjautuu se kuinka hataraan todistusaineistoon tahansa, kertoo kuitenkin sen, mikä on totta ja mihin voi luottaa. Sen kuvitellaan antavan jotain, johon nojata.

Psykiatria on ampunut itseään pahasti nilkkaan nykyisen diagnoosiluokituksensa kanssa. Ehkäpä ja toivottavasti jo viimeisenä naulana ovat olleet ns. neuropsykiatriset diagnoosit. Nämä diagnoosit ja niiden vankkumaton ja edelleen eksponentiaalisesti kasvava suosio on osaltaan ollut ajamassa käytännössä kaikki psykiatrisia palveluja tarjoavat toimipisteet nykyiseen tilaan: järkyttäviin jonoihin, irtisanoutuviin työntekijöihin ja krooniseen resurssipulaan. ”Mielenterveyden kriisi”, josta niin innokkaasti puhutaan, on lievästi kärjistäen käytännössä kriisi sen edessä, että diagnostisten arvioiden, ja erityisesti neuropsykiatristen arvioiden aiheuttamat jonot ja ruuhkat ovat täysin kestämättömät ja aiheuttavat sen, että monet paikat ovat täysin tukossa.

Ja neuropsykiatriset diagnoosit pohjautuvat muuten aivan samalla tavalla potilaan itsensä kertomiin asioihin kuin kaikki muutkin psykiatriset diagnoosit. ”Aivojen muutoksia”, joita niin hanakasti väitetään näillä ihmisillä olevan, ei diagnoosia tehtäessä todellakaan arvioida, ja suurissa tutkimusaineistossakin on todettu näiden ”muutosten” olevan vähintäänkin hatarasti todetut. Yksittäisten potilaiden kohdalla ei ole olemassa mitään aivokuvia tai vastaavia menetelmiä, joilla näiden olemassaoloa voitaisiin todentaa. Nämäkin arviot pohjautuvat siihen, mitä potilas itse keskittymiskyvystään/ylivilkkaudestaan/vireydestään kertoo. Myös aikuisen ADHD:n arvioinnissa käytettävä DIVA-haastattelulomake löytyy hakukoneilla helposti. Se sisältää aivan samanlaisia termejä kuin muutkin psykiatristen haastattelujen välineet: ”vähintään melko usein, muihin verrattuna paljon, enemmän kuin yleensä, varsin paljon”.

Diagnoosia tehtäessä ammattilaisille painotetaan, että kyseinen menetelmä on todellakin tehtävä haastatellen, ei siis antamalla lomaketta asiakkaan itsensä täytettäväksi. Miten tämä sitten työn laatua parantaa, en tiedä. Oletuksena taitaa olla, että kun ihmiseltä kysytään suullisesti jokin asia, saadaan validimpi vastaus kuin että hän vastaisi asiaan lomakkeella. Aikaahan tässä saadaan kulumaan. Työn merkitystä sillä saadaan myös painumaan alas. ”Olenko minä todellakin tullut tähän työhön lukemaan näitä kysymyksiä paperista päivä toisensa perään”, saattaa yksi jos toinenkin miettiä. Käypä hoito-suosituksen mukaisesti olisi neuropsykiatristen oireiden diagnosoinnissa hyvä muistella lapsuutta ja haastatella vanhempia, mutta pakollista tämäkään ei diagnoosia tehtäessä ole.

Koska neuropsykiatriseen narratiiviin kuuluu myös se, että nämä ”aivopoikkeamat” ovat synnynnäisiä ja parantumattomia, oireistaan mahdollisesti eroonpäässyt ihminen oli tulkinnan mukaisesti alunperinkin ”diagnosoitu väärin”. Kehän pyöriminen saa huippunsa siitä, että ihmisen on päästävä uudelle tutkimusjaksolle diagnoosinsa purkamista varten, kuten myös Yle äskettäin kertoi ADHD-diagnooseissa on voitu tehdä virheitä, sanovat lääkärit – nyt diagnooseista pyritään eroon Suomessa ja Ruotsissa (yle.fi). Se vaihtoehto, että mitään ”neuropsykiatrista synnynnäistä poikkeavuutta” ei ylipäätään olisi olemassa, on nykypsykiatriassa tabu.

Nämä tarinat ja kehät pitäisi psykiatriasta saada pois, ja kiireesti.

Monet psykiatrisiin palveluihin hakeutuvat ihmiset toivovat itselleen diagnooseja, he perustelevat useimmiten, miten diagnoosit voivat ”lisätä itseymmärrystä” sekä tuoda sitä kautta helpotusta arkeen ja armollisempaa suhtautumista itseen. Mutta voiko julkinen mielenterveystyö, nykyisten haasteiden keskellä ja tämänhetkisten mt-eläköitymisten aikana, olla mukana tällaisessa? Voisiko ihminen tehdä tällaisen itsensä tutkiskelun ja diagnoosin saamisen vaikkapa yksityisesti, tai vielä parempaa, jättää sen tekemättä psykiatrisen viitekehyksen kautta kokonaan? Tai, mikäli tähän ”tarpeeseen” (joka nyt näyttäytyy jatkuvasti kasvavana vuorena) todellakin halutaan julkisista sote-varoista vastata, voisiko se tapahtua sähköisesti: potilas saisi laittaa itsearviointiin ne oireet, joita haastattelussakin kuvaisi, ja homman suorittaisi (erittäin yksinkertainen) tekoälysovellus. Siinä olisi diagnoosi ja potilaalle itseymmärrys.

Jos tämä kuulostaa naurettavalta, voisiko itseään ymmärtää myös ilman lääketieteen siunausta ja sen antamaa kirjainyhdistelmää? Mihin tässä prosessissa ylipäätään tarvitaan ”ammattilaista”? Haastattelussa tulevat oletettavasti esiin suunnilleen samat asiat kuin tällaisessa omatoimisessa arvioinnissa. Ihminen voi kummassakin menetelmässä tuoda esiin juuri sen, mitä haluaa. Valheenpaljastuskonetta tai diagnoosia kertovaa aivokuvausta ei ole psykiatrialla käytössä. Diagnoosin pohjana on lähtökohtaisesti se, mitä ihminen oireistaan kertoo. Ohjeita siihen, miten näistä tulisi kertoa, jotta diagnoosin itselleen saisi, löytyy keskustelupalstoilta helposti satoja ja tuhansia sivuja.

Psykiatrisen työn tarkoituksen tulisi mielestäni kuitenkin olla jokin muu kuin rastien laittaminen kaavakkeeseen haastattelun aikana. Olen turhautunut nykyisestä tilanteesta. Työn merkitys on monesti kadoksissa. Olen väsynyt, vihainen, surullinen ja toivotonkin. Jos avun saaminen psyykkiseen hätään vaati itseltäni jo vuosituhannen vaihteessa vuosien hakemista, ajautumista itsemurhayrityksiin ja psykoottisiin kokemuksiin, miten jo silloin piti kuulla, että on jonoja ja ruuhkaa ja täyttä, eikä aikoja voida antaa, niin siitä olemme menneet vielä paljon kaoottisempaan tilanteeseen. Ihmiset saavat ehkä diagnoosinsa ja lääkkeensä, mutta siinä se sitten onkin. Itseymmärrystä hakevat voivat ehkä olla tyytyväisiä, mutta entä ne kaikki muut, jotka nyt jäävät heitteille: psykoottisia kokemuksia omaavat, itsemurhavaarassa olevat, tunteidensa kanssa täysin solmussa olevat yksinäiset nuoret, joilla ei ole ketään. Sairaalapaikkoja ei ole itsemurhaa yrittäneille. Psykoosioireita ei lähdetä sen enempää tarkastelemaan ja dialogisesti ymmärtämään: äkkiä lääkettä vaan. Entä sitten ne ammattilaiset, jotka ehkä haluaisivat tehdä työnsä jotenkin toisin kuin nykyisessä järjestelmässä? Olisiko aika kysyä, miksi mielenterveystyössä on niin suuri henkilöstöpula?

Psykiatrian edustajat ovat olleet varsin hiljaa nykyisestä tilanteesta, vaikka moni ammattilainen varmasti mielessään näkee, miten kestämätön nykyinen tilanne on. Jos psykiatria haluaa jatkaa hukkumistaan näiden arviointien suohon, on tilanne edes tunnustettava ääneen: nyt priorisoimme ihmisten itsensä haluamia diagnostisia arviointeja ja jätämme muun työn tekemättä.

Psykiatrisen työn pitäisi kohdentua vaikeasti oireileviin ihmisiin, joille tulee antaa psykososiaalisista, terapeuttista ja holistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuvaa hoitoa. Diagnooseilla on tämänkaltaisessa työssä varsin vähän merkitystä. Psykiatrinen tutkimus- ja hoitojärjestelmä on väärä paikka lähteä hakemaan ensisijassa itsensä ymmärtämistä tai armollisempaa suhtautumista, koska psykiatrisesta järjestelmästä löytyy nykyisin vain psykiatrisia järjestelmiä: sen luomia kuvauksia, numeroyhdistelmiä ja rakennelmia.

Tämän aidompaa itseymmärrystä diagnoosiluokitukseen nojaten ei saa, koska diagnoosijärjestelmä ei ole kiinnostanut syistä, seurauksista tai henkilökohtaisesta tarinasta. Diagnoosin kannalta on samantekevää, mikä masentaa ja miksi, mistä ahdistus on saanut alkunsa tai mitä epätavalliset kokemukset (ns. harhat) mahdollisesti kertovat ja millaisiin tunnelmiin liittyvät. Tällaisia asioita ei diagnoosihaastatteluissa kysytä. Ja koska oireiden syillä ja lähtökohdilla ei ole väliä, kaikenlainen ymmärrys jää kovin vähäiseksi. Nykypsykiatrian kertoman eetoksen mukaan oireet on saatava mahdollisimman äkkiä pois tai ainakin vähemmäksi, ja hoidon onnistumista arvioidaan ennenkaikkea tällä kriteerillä. Ihmisen oma tarina jää syrjään, itseymmärrys typistyy diagnoosiksi, joka ei kuitenkaan kerro mitään siitä, millainen polku ihmisen takana on, mitä karikoita tiellä on ollut ja miten tulisi suunnata eteenpäin sen repun kanssa, jota mukanaan kokemuksina kantaa.

Psykiatrisen työn tulisi todellakin kohdentua aivan eri tavoin: ihmisen tilanteen, tunteiden ja oireiden aitoon ymmärtämiseen elämänhistorian ja nykytilanteen kokonaisuudessa, vaikeuksien kohtaamiseen ja ehkäpä tätä kautta myös niistä selviytymiseen. Sellaisen tarinan löytäminen ja sen kanssa työskenteleminen on jotain muuta kuin diagnostinen arvio sekä sen mukanaantuomat haastattelukaavakkeet ja numeroyhdistelmät, joiden kanssa mielenterveystyön ammattilainen huomaa istuvansa tunnista toiseen, päivästä seuraavaan.

Joku toinen

-mielenterveysalan työntekijä

-entinen pitkäaikaispotilas (useilla eri diagnooseilla)