Reija Antikaisen, Hannele Turusen ja Kaisa Haataisen tuore, Itä-Suomen yliopiston hoitotieteiden laitoksella tehty potilasvahinkoilmoitusten dokumenttianalyysitutkimus osoittaa, että potilaan roolissa olevien ihmisten oma ääni jää usein kuulematta psykiatrisessa hoidossa. ”Tämän potilasryhmän kokemusten näkyville tuominen ja ymmärtäminen auttavat kehittämään hoito-työtä potilaskeskeisempään suuntaan,” kirjoitetaan tutkimusartikkelissa.
Tutkimuksessa käytetyssä aineistossa ilmeni mm. seuraavanlaisia kokemuksia:
- Potilaan roolissa olleet ihmiset kuvasivat, että heillä ei ollut tosiasiallista mahdollisuutta osallistua itseään/omaa hoitoaan koskevien päätösten tekoon.
- Ihmiset kuvasivat, että heidän psykiatrista lääkitystä koskevia näkemyksiään ei huomioitu ja että psykiatrista lääkitystä toteutettiin tai uhattiin toteuttaa heidän tahdostaan riippumatta ja että heidän lääkkeistä kokemiaan haittoja vähäteltiin.
- Ihmiset kuvasivat, että heidän somaattista terveydentilaansa koskevia huolia ei kuultu ja että niihin ei saanut hoitoa.
- Henkilökunnan kommunikointi koettiin epäasiallisena, epäystävällisenä tai välinpitämättömänä.
- Esim. lääkitysten mahdollisista haittavaikutuksista ei kerrottu.
- Kokemukset henkilökunnan vallankäytöstä ja vallan väärinkäytöstä. Perus- ja ihmisoikeuksien rajoittaminen, itsemääräämisoikeuden rajoittaminen.
Tutkimusartikkelin Pohdinnat ja johtopäätökset -osassa kirjoitetaan: ”Tutkimus nostaa esille niitä tekijöitä, joihin psykiatrisessa sairaalahoidossa tulisi kiinnittää huomiota […]. Näitä tekijöitä ovat esimerkiksi potilaan arvostava kohtaaminen ja vuorovaikutus, joiden toteuttaminen käytännön hoitotyössä ei vaadi lisäresursseja. Potilaan mielipiteen huomioiminen, tiedon antaminen ja päätöksentekoon mukaan ottaminen ovat lainsäädännössä linjattuja potilaan oikeuksia. Toiminnan tai mahdollisuuksien rajoittamista säätelee mielenterveyslaki, mutta siihen liitetty mahdollinen valta-asetelma ja sen tunnistaminen tulisi huomioida.”
Ja: ”Tulokset antavat […] viitteitä siitä, että vahinkoilmoitusten perusteella psykiatrinen sairaalahoito ei toteudu potilaiden osallistumisen osalta siten kuin lainsäädännössä ja kansallisissa ja kansainvälisissä strategioissa sekä ohjeissa kuvataan.”
Tutkimuksesta voi lukea Itä-Suomen yliopiston sivuilta täältä.
Tutkimuksesta voi lukea STT:n sivuilta täältä.
Ja Ylen sivuilta täältä.
Tutkimusartikkelin kokonaisuudessaan voi lukea journal.fi sivuston kautta täältä: Potilaiden hoitoon osallistuminen psykiatrisessa sairaalahoidossa – potilasvahinkoilmoitusten dokumenttianalyysi
***
Lisään vielä itse muutamia näkökulmia tähän aiheeseen liittyen:
Tutkimusartikkelissa nousee esille, että ihmiset olisivat kaivanneet enemmän tietoa. Yleisesti tiedon saamiseen liittyen kokisin tärkeänä keskustelun herättämisen siitä, mitä tarkalleen ottaen psykiatriassa potilaan roolissa oleville tietona tarjotaan ja minkälaisin perustein. Psykiatrisiassa ihmisille tarjotaan tietona usein nk. psykoedukaatiota, joka perustuu esim. psykoottisiksi tulkittujen tilojen osalta usein oletuksiin siitä, että kyseessä on pysyvä, krooninen, biologinen sairaus, jonka hallinnassa vahva lääkitys on välttämätöntä. Huolimatta siitä, missä määrin laadukas tutkimus tällaisia oletuksia tukee tai ei tue, ja kuinka paljon ja kuinka hyvin perustellen tällaisia oletuksia on myös psykiatrian sisällä kritisoitu ja kyseenalaistettu, tällaisia oletuksia tarjotaan potilaan roolissa oleville ja heidän omaisilleen usein nimenomaan tietona. Sen sijaan harvemmin omien kokemusteni ja kuulemani perusteella ihmisille psykiatriassa kerrotaan informaatiota ei-lääkityskeskeisistä, hyviä tuloksia tuottaneista lähestymistavoista, jotka eivät perustu automaattisille olettamuksille biologisesta patologiasta ja automaattisille olettamuksille vahvan ja pitkäaikaisen/pysyvän lääkityksen välttämättömyydestä enemmäm tai vähemmän jokaisen kohdalla, kuten WHO:nkin suosittelemasta avoimen dialogin mallista.
Reija Antikainen viittaa tutkimuksestaan kertovassa lehtiartikkelissa hoitoon sitoutumisen merkitykseen. Kuitenkin, jos tarjottu hoito sellaista, että se ei esimerkiksi loppujen lopuksi välttämättä tue ihmisen mahdollisuuksia päästä tilanteessaan eteenpäin, tällaiseen hoitoon sitoutuminen ei varmastikaan ole tällöin aina ihmisen todellisten etujen mukaista. Kaipaisin itse pohdintaa siitä, milloin hoito ja siihen sitoutuminen todellisuudessa on ihmisten etujen mukaista, sen sijaan, että lähtöoletuksena olisi, että hoitoon sitoutuminen on itseisarvoisesti positiivinen asia.
Lisäksi, tutkimuksessa käytetään paljon sairaus-sanaa. Ihmisten syystä tai toisesta kriisiytyneistä tilanteista kirjoittaminen nimen omaan sairaus-viitekehyksen kautta on valinta, jolle olisi myös perusteltuja vaihtoehtoja.
Vielä, Suomessa ihmisillä tulisi lain mukaan olla mahdollisuus osallistua omaa hoitoaan koskevaan päätöksen tekoon, mahdollisuuksiensa mukaan. Se, millaisilla perusteilla ihmisen katsotaan psykiatriassa kulloinkin olevan joko kykenevä tai kykenemätön omaa hoitoaan koskevaan päätökseen tekoon osallistumaan, on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksiselitteisesti ja objektiivisesti yksinkertaisesti määriteltävissä oleva, ei-arvosidonnainen jne. kysymys ja ihmisen omat toiveet, jotka saattavat olla erittäin perusteltuja ja syvällisesti ja ajan kanssa läpiajateltuja, tulevat herkästi erityisesti ”raskaassa” psykiatriassa ohitetuiksi sitä kautta, että näiden toiveiden oletetaan johtuvan (/määritellään johtuvan) nk. sairaudentunnottomuudesta/ihmisen kyvyttömyydestä ymmärtää omaa tilaansa.
Näistä edellä kuvatuista aiheista löytyy hyvää keskustelua mm. Tarpeenmukainen hoito ry:n 02/-26 järjestämän Sanoilla sairautta? -tilaisuudesta, jonka tallenne on katsottavissa/kuunneltavissa täältä. Tilaisuuden alusti psykiatriksi erikoistuva lääkäri ja lääketieteen tohtori Jani Kajanoja. Tämän jälkeen tilaisuudessa keskustelivat yhdessä mainittu Jani Kajanoja, kliinisen psykologian dosentti, avoimen dialogin mallin pitkäaikaistuloksista väitöskirjansa tehnyt Tomi Bergström, psykiatri Teemu Elo sekä Iira Koskikallio, jolla on omakohtaisia kokemuksia sairaudentunnottomaksi määritellyksi tulemisesta.
Ajattelen, siis olen…liikaa.
Kokemuksistani ja näkemyksistäni päihde ja mielenterveyshoidosta kenellekkään ei mitään uutta tulisi, koska motivoivat haastattelut, psykoedukatiivisuuden, sairaudentunnon ja lääkemyöntyvyyden turhuuksien turhuuksiksi kaikki WHO:ta myöten tietävät.
Sen sijaan se mitä näissä palveluissa, terapioissakin, vaatimalla vaaditaan on ajattelu ja analysointi, syntien tunnustus, vaikka kukaan ei ole sairauttaan valinnut. Meditaatiota saatetaan ehdottaa, mutta sen jälkeen on selitettävä mitä, missä, milloin.
Diagnoosista riippumatta potilaat, toipujat, ovat tunnollisia suorittajia, yliajattelijoita, ja sitä vielä toipumisryhmissä on lisättävä.
Oli se sitten psykoosilääke, rauhoittava, stimulantti tai tasaaja, niin jollekkin se voi jonkin verran auttaa, mutta ei auta enää siinä vaiheessa kun monomaaninen papukaija lähihoitaja hokee ketipinor.
Lopetetaan me toipujat se himskatin ajattelu, ja keskitytään toipumisorientaation hengessä elämään, vain siihen, ja sit se loppuukin, mut ei ajatella sitä.