Julkaisin juuri pienen mediakatsauksen, mutta tämä Helsingin sanomissa 23.9.2025 julkaistu ”Äänettömien puolestapuhuja” -artikkeli ansaitsee nyt aivan oman vastineensa.
Tämä on hyvä huomio:
”Mielenterveyden otsikon alla puhutaan enimmäkseen täysin terveiden ihmisten mielenterveyden haasteista, vaikeista tunteista ja työhyvinvoinnista.”
Artikkelia on kiitelty hyvänä avauksena äänettömäksi jääneen ryhmän puolesta, mutta haluaisin tässä pureutua ongelmiin, mitä liittyy jo muutamilla ensi riveillä kahteenkin kertaan viitattuun asiaan: ”Selvää on, että vakavasti sairaiden ääni ei kuulu” ja ”yksi ryhmä keskustelusta puuttuu. Ne, jotka ovat eniten sairaita.”
On totta, että yksi ryhmä keskustelusta puuttuu (ja tilannetta kuvaavasti se oli myös jätetty tämän lehtiartikkelin ulkopuolelle). Mutta monivivahteisempi on tuo seikka, onko tämä ryhmä aidosti kaikkein sairain ja jos, niin miksi.
Luulen, että ymmärrän kyllä sen, että tämä ryhmä, johon viitataan, vaikuttaa monien silmissä aidosti kaikkein sairaimmalta. Tuon tässä esiin erinäisiä syitä tähän, ja siihen, miksi se ei yksiselitteisesti pidä paikkaansa. Sanoisin myös, että esimerkiksi näillä sivuilla ja muilla Mad in -sivuilla näiden ihmisten ääni kuuluu kyllä ja että tätä kautta löytyisi verrattoman paljon parempia ”äänettömien puolesta” puhujia, kuin HUSin psykiatrian pomo (vaikka otsikosta kiitokset meneekin varmaan toimitukselle).
Miksi ”vakavasti sairaiden” ääni ei kuulu?
Ensimmäinen kysymys on siis se, miksi näiden ”vakavasti sairaiden” ääni ei kuulu?
Mietitäänpä… Kovin monilta psykiatrin vastaanotolla käyneeltä psykoosin tavoin oireilevalta ihmiseltä löytyy kokemus, että häntä ei ole kuultu, että hänen sanoillaan ja kokemuksellaan ei ole merkitystä ja ennen kaikkea, että hänen sanansa ja kokemuksensa ovat oireita, merkkejä vakavasta sairaudesta.
No, tämä voisi olla jo melkein kaiken kattava perustelu sille, miksei heidän äänensä kuulu.
Mutta ei siinä toki ole kaikki. Jos psykoosin tavoin oireileva ei onnistu kertomaan ajatuksistaan koostuneesti, käyttäytymään kohteliaasti, käsittelemään tunteitaan hallitusti ja ole samaa mieltä psykiatrin kanssa (yksi tärkeimmistä tekijöistä), häntä lääkitään yhä kasvavilla sedatoivilla lääkeannoksilla, tarvittaessa väkisin ja kiinni pitäen, hänet saatetaan eristää tai sitoa lepositein, hänet painostetaan ottamaan lisää lääkkeitä, suostumaan sähköshokkihoitoon…
Ja kaikki mitä hän sanoo, voidaan käyttää häntä vastaan sitä selvitettäessä, mistä sairaudesta tällaiset puheet ja kokemukset kertovat, hän löytää ne myöhemmin hoitokertomuksestaan, kuten myös kaikki häntä tulevaisuudessa hoitavat tulevat löytämään. Oikein mitään mitä hän sanoo, ei oikeasti kuulla, siitä ei oikeasti keskustella, koska hän on sairastunut ja hänen puheensa ovat jatkuvan arvioinnin alla sen varalta, että löytyisi jokin uusi oire, joka voi vahvistaa sairausdiagnoosin tai kertoa jostain muusta sairaudesta.
Joten, tästä voisi olla ymmärrettävissä erinomainen vinkki siihen, miten Jesper Ekelundin toive siitä, että pitäisi saada ”vakavimmin sairaiden” ääni kuuluviin, voisi toteutua.
Jos nyt vielä koitan selittää, niin kyse ei siis ole siitä, että nämä äänettömäksi kuvatut olisivat äänettömiä, tai että sairauteen kuuluu ”äänensä menettäminen”, vaan siitä, että heistä monin (väkivaltaisin) keinoin tehdään äänettömiä. Ja kun sitten ihminen tämän ajan myötä ymmärtää…
Oikeastaan väitän, että monet sen ymmärtävät jo ensi hetkillä vastustaessaan hoitoa ja lääkkeitä (joka tämäkin katsotaan sairauden oireeksi, mikä aiheuttaa lisää vastustusta, ymmärrettävästi), mutta ehkä useimmat toistaiseksi alistuvat tilanteeseen ja alkavat tämän kaiken ”hoidon” myötä uskoa, että hoito on ollut juuri sitä mitä hän on tarvinnut, vaikkei hän sitä ymmärtänyt, ja että häntä on, hänen vakavan sairautensa vuoksi tarvinnut kohdella väkivalloin.
Mutta niin, jatkan edeltävän kappaleen lopusta, eli kun ihminen taas jossain vaiheessa ymmärtää, että ”hoito” on oikeastaan pitkälti syypää hänen tilaansa, että hänestä on ”hoidollisin keinoin” tehty äänetön (ja monenlaista muuta), hän ehkä taas löytää äänensä. Kuullanko häntä silloin?
Ei. Osa heistä ottaa vähintään henkisen eron hoitoihin, ja pyrkii konkreettisestikin siitä eroon, vähentää lääkkeitä vähin äänin ja etsii apua aivan toisaalta. Valitettavasti kaikille tämä ei ole mahdollista eikä se kaikilta myöskään onnistu, erityisesti siitä syystä, että pienikin mielentilan horjuminen aiheuttaa helposti valtavan huolen läheisissä ja henkilö päätyy takaisin osastolle. Se ei olisi huono asia, jos hoito olisi hyvää, siellä saisi rauhan levätä ja apua lääkkeiden vähentämiseen (joka on syytä tehdä usein todella hitaasti). Sen sijaan usein tapahtuu se, mitä olen jo yllä kuvannut.
Sivuillamme on aika paljon kirjoitettu näistä teemoista. (https://madinfinland.org/tag/psykoosi/, https://www.madinamerica.com/category/personal-stories/). Ymmärrän, että lähestymistapamme ei ole ehkä kaikkein paras, emmekä ehkä näin tee yhteistyötä ja äänemme kuulemista helpoksi – puhuvatpa jotkut vastakkainasettumisesta, jota olisi tarpeen välttää. Taisin jo sanoa, että ymmärrän, luulen ainakin niin. Mutta en vaan ihan tiedä mitä voisin tehdä. Tai ennen kaikkea tarvitsisin varmaan vähän apua siinä, asian muotoilussa niin, että se olisi helpompi kuulla. Tai sellaisen aseman löytämisessä, missä voisi tätä kuulluksi tulemista edesauttaa rakentavammalla tavalla.
Pullistelevat osastot
No, vielä voisi olla sanottavaa muistakin tämän lehtijutun kohdista, esim. siitä, kuinka osastot pullistelevat… Pullisteluun olisi kovasti avuksi, jos pyrkisimme parantamaan ihmisiä, entisestään traumatisoivien keinojen sijaan hoitamaan ihmisiä siten, että paraneminen mahdollistuisi. Tätä edesauttavia olemassa olevia hoitomalleja on (katso esim. https://www.youtube.com/watch?v=XAw1_6lh6sw, https://psykologilehti.fi/potilaan-ja-perheen-kuuntelija/).
Ja vaikka uuden hoitomallin käyttöönotto tuntuisi mahdottomalta, jo perehtyminen sen esittelemään ihmiskuvaan ja käsitykseen psykoosista voi auttaa monia. Tässä hyvänä apuna toimii Jaakko Seikkulan kirja: Dialogi parantaa – mutta miksi?
Itsetuhoisuus – mielisairauden oire?
Tätäkin ajatusta ihmettelen:
”Itsetuhoisuus ei ole myöskään itsenäinen ilmiö vaan yleensä osa tiettyjä psykiatrisia häiriöitä.
Itsemurhan vakavimmat riskitekijät ovat kaksisuuntainen mielialahäiriö, psykoosi, päihteiden – erityisesti opioidien – käyttö sen yhteydessä, anoreksia ja psykoottinen masennus.
Itsemurhien parasta ehkäisyä onkin Ekelundin mukaan se, että itsemurhalle altistavat sairaudet hoidetaan mahdollisimman hyvin.”
Eli Ekelund ajattelee, että yksilön päänsisäinen ”mielisairaus” aiheuttaa itsetuhoisuutta? Oma arveluni on, että itsetuhoisuutta aiheuttaa ennemminkin juuri tällainen ajattelu. Siitä oikeastaan viitteitä tarjoaa se, että moni itsemurhaan päätynyt on kuluneen viikon aikana ollut tällaista ajatusmallia viljelevässä hoidossa, jossa siis yhäkin tämän jutun teema, kuuntelemattomuus, korostuu.
Ennaltaehkäisy
Siitä olen Ekelundin kanssa samaa mieltä, että kaikkea ei voi ehkäistä ennalta.
Hyvästä ennaltaehkäisystä on apua toisille, mutta uskon myös, että kaikkea sillä ei voida ratkaista. Psykoottista oireilua ilmenee hyvin todennäköisesti jossain määrin, tehtiin ennalta mitä vaan, mutta sen sijaan skitsofreniaksi määriteltävä pitkittynyt psykoosi olisi ehkäistävissä siinä määrin, että skitsofrenian esiintyvyys laskisi merkittävästi. Samoin sen aiheuttamat kustannukset.
Minua välillä vähän ihmetyttää, miten emme näe kuinka psykiatrinen hoito, jo useamman vuosisadan aikana, on muovannut käsitystämme hulluudesta ja niin sanotusta skitsofreniasta. Voimme kuvitella, että hoito on tänä päivänä merkittävästi kehittynyt sadan vuoden takaisesta, mutta yhäkin meillä on valtava määrä näitä ”elinikäisesti ja vakavasti sairaita”. Meillä on siis ajatus, että hoitoa voidaan kyllä kehittää, mutta, eihän se ketään silti paranna, tavoitteena ei ole parantaminen.
Kattavan katsauksen psykiatrisen hoidon historiaan ja perusteluja väitteilleni saa tästä hiljattain käännetystä tiedetoimittaja Robert Whitakerin kirjasta: Hulluna Amerikassa – huonoa tiedettä, huonoa lääketiedettä ja pitkään jatkunutta mieleltään sairaiden pahoinpitelyä (lainattavissa myös joistain kirjastoista). Kirja on erinomainen, mutta valitettavasti alaotsikossa näkyy tuo samankaltainen ajatusmalli: hoidon laadusta riippumatta sairaat ovat kuitenkin sairaita. Ehkä Whitaker nimeäisi nykyisin toisin.
Ekelund pohtii myös sitä, onko meillä todella mielenterveyden kriisi. Ja se on ihan hyvä pohdinta. Ehkä meillä ei ole. Mutta meillä on psykiatrian, psykiatrisen hoidon ja mielenterveyden ymmärtämisen kriisi. Ja myös monenlaisia muita yhteiskunnallisia haasteita, jotka naamioituvat mielenterveyden kriisiksi.
Kiitos Heidi kirjoituksestasi! Olinpa itsekin aika järkyttynyt ajatuksesta, että tarvitsisin tai olisin tarvinnut HUS-pomoa itseäni ”puolustamaan”. Oli muotoilu sitten toimittajan tai Ekelundin itsensä, se on varsin epäkunnioittava. Toteamus siitä, että ”niin muuten, tätä ihmisryhmää ei kuulla”, ja ratkaisuna ”minäpä puhun heidän puolestaan”. Ei mitään pohdintaa siitä, miten ihmisryhmä voisi tulla kuulluksi, miten mahdollistaisimme heidän kuulemisensa. Kuten Heidi sanoo, kuulemisen voisi aloittaa vaikka tämän sivuston ääntä etsimällä ja ottamalla sitä huomioon.
Monet kohdat jutussa kyllä ottivat päähän. Heidi monia näistä nostikin esiin. Ekelund puhuu skitsofrenian periytyvvydestä eräänlaisena luonnonlakina tuoden esiin, että skitsofreniaa sairastaa tietty osa ihmisistä, mitä tahansa teemmekin. En voi olla ihmettelemättä, miten tämä geeniselitys pysyy aina vain vallalla: ottaen huomioon, kuinka paljon tätä skitsofreniapotilaiksi katsottuja ihmisiä on aikojen saatossa hoitotoimenpiteillä tai vainoilla tapettu, steriloitu ja suljettu laitoksiin, joissa eivät pääse lisääntymään. Nämä ”potilaat” ovat myös erittäin usein lapsettomia, varsinkin miehet. Joidenkin tilastolaskelmien mukaan onkin todettu, että jos ”sairaus” olisi vain geeneissä, sen olisi jo pitänyt sammua väestöstä pois. https://madinfinland.org/psykiatrista-lumimiesta-etsimassa-skitsofrenia-ei-ole-geneettista/
Se että itsemurhan syyt ovat ”sairaudessa” on myös aivan kummallinen oletus. Tietysti, jos oletamme, että kaikki inhimillinen kärsimys on sairautta, on tämä johtopäätös sinänsä looginen. Ei väliä sillä, mitä ihmiset ovat kokeneet ja millaisissa oloissa kasvaneet ja eläneet. Ne ovat vain niitä ”altistavia tekijöitä sairaudelle”. Kehäpäätelmä on valmis.
Ekelund väittää myös psykiatrian antavan hyvää hoitoa, kunhan vain sairaat saadaan ”hoidon piiriin”. Tämä hyvä hoito ei ainakaan tilastojen valossa näy hoitotuloksina, sillä psykiatrian hoidot näille ”vakavasti sairaille” tarjoavat lähinnä kroonistumista. Missä ovat parantuneet psykoosipotilaat? Yleisimmin tämän hoidon ulkopuolella, kuten tilastojen valossa tiedetään. https://madinfinland.org/suurempi-altistuminen-psykoosilaakkeille-yhteydessa-huonompiin-pitkaaikaistuloksiin/
Hyviä lisäyksiä, kiitos!
Minun kohdalla kaikki maan ja taivaan väliltä on sairauden merkkejä. Melkein voisi sanoa, että hengitykseni on sairauden oire, jos lääkäreiltä ja hoitajilta kysytään. Minulla ei ole sananvaltaa mihinkään. Tässä ei ole mitään järkeä.
Niinpä. Ja jos itse yrittää olla pitämättä niitä sairauden oireena, niin on sairaudentunnoton. Ehkä tärkeää olisi kuitenkin olla itse pitämättä kaikkea sairautena, ja sitten tarvittaessa kai täytyy kuitenkin myötäillä, vaikka järjetöntähän sekin..
Ekelund on väitellyt skitsofrenian genetiikasta tohtoriksi ja näyttää olevan niin syvällä reduktionistisessa potilaskäsityksessä, että hänen näkemyksensä tuskin tulevat merkittävästi muuttumaan. HUSin toiminnan maksajia eli Uudenmaan hyvinvointialueita ja Helsingin kaupunkia pitäisi periaatteessa kiinnostaa nimenomaan palvelurakenteen keventäminen ja avohoidon ja liikkuvien palveluiden kehittäminen laitoshoidon tilalle. Kuitenkin alueet eivät mitenkään ratkaisevasti erotu edukseen ja politiikka sekä ylähallinto usein täynnä ”en ota substanssiin kantaa” -ihmisiä. Toisaalta vaikea uskoa, että Ekelundin haastattelulla olisi mitään kummempia vaikutuksia muutenkaan. Vähän siitä huokui halu saada HUS Psykiatrialla lisää resursseja, mutta tiukassa tulevat olemaan ja ihan hyvä niin. Jos se lisäisi innovaatiota.
Niin, vaikeahan hänen näkemyksiinsä on varmasti vaikuttaa, ehkei se tässä ainoa tavoite voi ollakaan. Onkohan herasin artikkelilla sitten sellainen vaikutus, että aletaan nähdä lehdissä enemmän juttuja näista vakavimmista sairauksista kärsivistä?
”Ymmärrän, että lähestymistapamme ei ole ehkä kaikkein paras, emmekä ehkä näin tee yhteistyötä ja äänemme kuulemista helpoksi – puhuvatpa jotkut vastakkainasettumisesta, jota olisi tarpeen välttää. Taisin jo sanoa, että ymmärrän, luulen ainakin niin. Mutta en vaan ihan tiedä mitä voisin tehdä. Tai ennen kaikkea tarvitsisin varmaan vähän apua siinä, asian muotoilussa niin, että se olisi helpompi kuulla. Tai sellaisen aseman löytämisessä, missä voisi tätä kuulluksi tulemista edesauttaa rakentavammalla tavalla.”
Mielestäni psykiatrian ongelmia ei pidä kaunistella. Sitä tapahtuu tälläkin hetkellä aivan liikaa. Usein esimerkiksi mielipidekirjoituksissa, joissa tuodaan esiin psykiatrian ongelmakohtia, asia pyritään muotoilemaan niin, ettei se ärsyttäisi ketään. Kritisointia tehdään siis kaikella kunnioituksella psykiatrian valta-asemaa kohtaan.
Asiasta on puhuttu kauniistikin, esim. loputon määrä potilaita on tuonut asiallisesti esiin omia näkemyksiään ”hoidosta” ja joutunut henkisesti jyrätyksi. Avoin dialogi esitetään toimivana hoitomallina, mutta siihen ei kuulu valtavirtapsykiatrian haukkuminen. Muutosta ei ole siitä huolimatta seurannut.
Vaatimus välttää vastakkainasettelua on vain yksi tapa yrittää pitää yllä haitallisen ja epätieteellisen biomedikaalisen psykiatrian valtaa Suomessa. Mad in Finland on kuitenkin kuin tuulahdus raitista ilmaa hyvin tunkkaisessa ympäristössä. Vaatimuksia sensuroida toiminnan ydinviesti tai muita manipulointikeinoja ei kannata ottaa tosissaan. Muuten potilaan ääni hiljenee täysin.
Kiitos, hyviä huomioita:)