Hengissä hoidosta huolimatta -tarina SSRI-vieroituksesta

7
5937

Kirjoittamaan aloittaessani fontti oli Helvetica! Tämä jo tuntuu vähän enteeltä. No, olen hengissä saamastani hoidosta huolimatta.

Minulle aloitettiin Cipralex pienellä annostuksella paniikkikohtauksiin tai niitä niiden ajateltiin olevan, kun ei muutakaan selitystä oudoille kohtauksille saatu. Kädet ja naama menivät tunnottomiksi, josta se levisi sitten koko kroppaan, myös näkö hävisi lähes kokonaan. Tätä kesti muutaman tunnin, jonka jälkeen makasin pimeässä oksentamassa seuraavan vuorokauden.

Söin noin vuoden tätä lääkettä ja lopetin, koska en kokenut sitä enää tarpeelliseksi. Kuukauden päästä siitä olin raskaana ja samaan aikaan sain tietää miehen pettäneen. Ja minulle ehdotettiin cipralexia uudestaan.

Söin sitä muutaman vuoden ja jossain vaiheessa diagnoosiksi alettiin kirjaaman masennus, vaikka lähes jokaisella käynnillä sanoin, etten ole masentunut niin, että en haluaisi tehdä asioita, en vain jaksa fyysisesti. Lääkärikin oli samaa mieltä, mutta se ei varsinaisesti vaikuttanut mihinkään.

Lasten isä kuoli äkillisesti ja olin jäätävän väsynyt, niin että kävelykin oli vaikeaa. Tuntui, että jalat eivät enää kanna ja kaadun naamalleni.

Tällöin jaksamistani pyrittiin tukemaan venlafaxinilla. Oireitani pidettiin masennuksena (kuoleman jälkeenhän ei voi olla surullinen). Aloitusoireet olivat kamalat, mutta siinä vaiheessa ei hälytyskello kuitenkaan alkanut soida päässäni, kun kuulemma aloitusoireet olivat ihan tavallisia.

“Ja koska olet aloittamassa psykoterapian niin jotain lääkettä pitää syödä.”

Olin koko ajan väsynyt, jalkakivut (levottomat jalat) oli kamalia ja estivät nukkumasta. Nykyään tiedän, että matala ferritiini aiheuttaa tämän ja rautakuurilla ongelma poistuu.

Pari vuotta söin Venlaa, olo ei parantunut, lähinnä paheni koko ajan. Kun unohti lääkkeen jo muutaman tunnin päästä alkoi huimaus ja pienet sähköiskut päässä.

Lääkkeen annostusta nostettiin ja olo vain paheni, sain lisää lääkkeitä, tällä kertaa neuroleptejä. Niiden johdosta olin ihan pihalla koko seuraavan päivänkin. En suostunut niitä syömään ja sanoin, että Venlakin pitää lopettaa, se ei tunnu auttavan. Haluaisin tehdä kaikkea, mutta en vain jaksa fyysisesti.

“Voisit ottaa Voxran, sen pitäisi piristää.” “Syö näitä yhtä aikaa.” “Sä oot masentuntut”

Näihin hokemiin ehkä lopulta alkoi itsekin uskomaan. Muistan kun istuin terassilla ja mietin, että ei tämä voi mennä näin, kaiken pitäisi olla hyvin ja olo vaan huononee. Aivan tyhjästä tulee ajatuksia, että on pakko tappaa itsensä.

Aloin pienentää annosta, joka yö paita ja lakanat kastuivat läpimäriksi ja kaikki ahdisti, vaikka elämäntilanne oli hyvä. Jäin osa-aikaiselle sairaslomalle.

Lopetin lääkkeet neljässä kuukaudessa. Lopetusoireiksi mainittiin sähköiskut päässä ja niitä tulikin pari viikkoa paljon, mutta niiden kestämisessä auttoi se, kun tiesi, että ne kuuluvat tähän vieroitusprosessiin.

Se mitä niiden jälkeen tuli, siitä ei ollut varoitettu, enkä ikinä voinut arvata kuinka vaikeaa se voi olla. Ihme, että olen hengissä.

Palelu
Hiki valuu
Yöunet katoaa
Paino tippuu
Käsien tärinä ja nykiminen
Vihlova rintakipu
Kokoaikainen vessahätä
Leposyke on n. 110-130 koko ajan
Rytmihäiriöitä
Hiukset tippui päästä
Paniikki
Turvattomuus
Pelko
Ahdistus
Epätoivo
Oksentaminen
Pakkoajatukset
Ylikierrokset, sympaattinen ja parasympaatinen hermosto on ihan sekaisin.
Vainoharhat
Kuolemanpelko
Itsetuhoisuus
Häpeä

Alan pelkäämään ihmisiä, tuttujakin. Olen ihan varma, että kaikki haluavat minulle pahaa ja tahallaan vaikeuttavat elämääni.

Kaikki ikävät asiat mitä lääkkeiden syönnin aikana oli tapahtunut, aivan kaikki ajatukset tulvivat päähäni. Olin turruttanut tunteeni lääkkeillä, ja nyt ne kaikki tulivat yhtä aikaa ja varmaan paljon voimakkaampina kaiken muun oireilun lisäksi. Vanhat tapahtumat tulivat mieleeni kuin ne olisivat tapahtuneet nyt.

Syön Opamoxia, jolla saan toisinaan pari tuntia unta. Joudun ottamaan sitä myös aamulla, jotta voin ajaa töihin. En halua sitä syödä, mutta on pakko, että saa edes vähän nukuttua.

Muistan kun istun sohvalla hiestä märkänä keskellä yötä, syke on 130 ja pelkään, että saan sydänkohtauksen. Otan murun Venlafaxinia, josko se helpottaisi ja samalla luen lääkeselostetta ja googletan sen lopetusoireita: mitä voi tapahtua? Syke hakkaa ja hiki valuu, tuntuu etten saa happea, en taas tiedä miten selviäisin aamuun. Pelkään, että kuolen. En kehtaa herättää puolisoa, mietin, että soitanko ambulanssin, googletan serotoniinisyndrooman oireita. Päätän, että murustakaan sitä en enää ota.

Entä jos tämä johtuu elämäntilanteesta, ollaan päätetty erota koska olen tällainen. Monesti sanoin puolisolle, että en oikeasti ole tällainen. Ehkä reagoin siihen vain näin voimakkaasti, ajattelen, kun vieroitusoireidenhan piti kestää vain pari viikkoa. Selitän terapeutille, että tämä olo varmaan helpottaa, kun muutetaan erilleen. Hän ehdottaa jonkun lääkkeen uudelleen aloitusta. En suostu. Joku päässä huutaa, ettei enää. Opamoxia on kuitenkin pakko syödä, että voi edes jotenkin tehdä pakolliset asiat ja nukkua pari tuntia.

Käyn kävelyillä, jalat tärisevät ja olen ihan paniikissa koko ajan, hoen itselleni, ettei tähän kuole ja oot turvassa vaikka en edes itse usko siihen. Hakkaan itseäni, että saisin itseni palautettua tähän hetkeen. Maailma ympärillä tuntuu epätodelliselta.

Olen käynyt palavereissa, joissa en ole ymmärtänyt yhtään mitä olen sanonut ja toivonut etteivät asiakkaat huomaisi. Olisiko pitänyt jäädä pois kokonaan töistä? Jälkeenpäin ajatellen varmaan kyllä, mutta se on viimeinen asia missä luovutan ja toisaalta mitä se olisi auttanut kun kukaan ei sanonut mitä tämä on. En vieläkään käsitä miten esimies on kestänyt minun selityksiäni ja sekoilua töissä. Mutta en voinut olla kotonakaan.

Jalat ovat aivan hapoilla, aivan kuin olisi juossut maratonin, vaikka oikeasti en ole liikkunut yhtään. Käsistä on voimat pois, en pysty edes hammasharjaa nostamaan suuhun.

Aivan kuin olisin kaiken todellisen ulkopuolella. Kauheita vainoharhoja. Pään sisällä keskustelevia ääniä.

En pysty katsomaan tv:tä, en lukemaan mitään, en keskittymään mihinkään. Makaan ja pelkään, että kuolen. Aika kuluu. Hermosto on niin ylikierroksilla, kokoaikainen taistele -tai pakene-tila päällä.

Kävin lääkäreillä, MTT:n puolella ja työterveydessä. Lisää lääkkeitä, sykettä alentavaa ja Ketipinoria taas, vaikka sanoin, etten voi sitä edelleenkään syödä. “No ota nyt kuitenkin.” Nukahtamislääkkeitä ei anneta. Seuraavaksi tarjottiin Mirtazapin, Peratsin, mitä muuta, en edes muista. Jossain vaiheessa oma lääkärikin myöntää, että olen tosi herkkä lääkkeille.

Cymbalta, Seronil, Zyprexa, Rivatril, Brintellix. Cipralex, Escitopram, näitäkin kaikkia on kokeiltu. Kesäloma alkoi, muutin pois ja lapset lähtivät mummolaan. Lopetin Opamoxin. Yritin nukkua, viiden täysin valvotun vuorokauden jälkeen lähdin mummolaan, en uskaltanut olla yksin. Ajomatkaksi (250 km) oli pakko ottaa Opamox. Oli aikamoinen matka.

Aivoissa tuntui sellainen humahdus yhtenä päivänä, aivan kuin ne olisivat tippuneet alaspäin ja kieli alkoi tuntumaan palaneelta. Nyt, 1,5 vuoden jälkeen se on lieventynyt. Palaneen tunne tulee vain ajoittain.

Jossain vaiheessa kesää menin yhtenä yönä päivystykseen, kun en saanut henkeä ja syke oli korkealla. Tuntui kuin selkää olisi puukotettu koko ajan. Ottivat sykeseurantaan suoraan. Pyysin relaksanttipistosta, jos tämä olisi vaan sitä, että selkä on jumissa ja siksi en voi hengittää, vaikka tiesin kyllä, ettei tämä sitä ole.

Tässä olisi ollut tilaisuus sanoa jotain, mutta en sittenkään uskaltanut ja puhuin itseni ulos kun pelkäsin, että taas ehdotetaan ketipinoria tai rauhoittavia. Kun papereissa on merkintä mielenterveyspuolelta, se vaikeuttaa avun saamista huomattavasti. Enkä tiedä mitä olisin sanonut, kun kukaan ei usko ja oireita on niin paljon.

Voin sanoa, että kynnys sairaalaan/lääkäriin menosta on niin korkealla, että pää ei ole enää kainalossa vaan se pyörii jo mäkeä alas. Ja tuossa kunnossa ei voi ajatella enää yhtään järkevästi. Yritin välillä olla töissä, istuin työpaikan portailla neljä tuntia pääsemättä sisään, koska en vaan voinut mennä. Yhden sähköpostin kirjoitukseen saattoi mennä 7 tuntia, kun ei ollut mitään käsitystä, mikä oli kysymys ja mitä pitäisi vastata. Olen ollut hyvä työssäni ennen tätä.

Makasin sängyssä silmät kiinni, kaikenlaisia psykedeelisiä kuvioita pyöri silmissä. Edelleen leposyke 130, hiki valuu ja paleltaa. Monta yötä ja päivää meni, kun en uskaltanut nousta. Ajantaju on täysin hämärtynyt.

Googletan mitä tämä on, onko mulle oikeasti tullut psykoosi, kaksisuuntainen, skitsofrenia jne. Oireet sopivat lähes kaikkiin näihin. Olen hakannut käsivarsiani ovenkarmiin niin, että ne ovat aivan mustat ja turvonneet. Kipu saa maailman tuntumaan hetken todelliselta. Näitä täytyy vaan piilotella. Olen kuristanut itseäni sähköjohdoilla lasten huoneessa, käsillä vessassa, huivilla autossa. Jospa uni tulisi kun taju lähtee. Hakannut päätä seinään isosti ja usein. Pakkoajatukset eivät jätä rauhaan, juoksen peräkontille hakemaan hinausköyttä, pakko tehdä jotain.

Onneksi sitä ei ollut siellä, en muistanut, etten sellaista kai omista.

Töissä googletan mikä olisi paras ja kestävin sähkökaapeli kuristamiseen ja samalla työpaikan henkivakuutuksen kattavuutta.

Mielikuvat polttoitsemurhasta ja joukkoitsemurhasta tunkevat päähän. Olen ihan varma, että on parempi, että minä ja lapset poistutaan täältä yhdessä. Niin on parempi. En uskalla ajaa autoa, en voi taata, etten kääntäisi rattia rekan tullessa vastaan. Pakko maata sängyssä tekemättä mitään, niin kenellekään ei ainakaan tänään käy mitään.

Googletan juna-aikatauluja ja mapsista parasta paikkaa hypätä junan alle. Kokeillaan Essitalopramia, Seroniliä, Olatsapiinia, Peratsiinia. Ei, olo vaan pahenee, jokaisen napin jälkeen olen valmis vetämään narun kaulaan.

Yli puolen vuoden jälkeen lopetuksesta sanoin, että nyt tarvitsen oikean unilääkkeen, ei mitään neuroleptejä, että nyt olen ollut puoli vuotta nukkumatta, että nyt on pakko saada nukkua. Sain Imovanen. Sillä sain nukuttua kerralla kaksi tuntia, ja toisen voimalla toiset kaksi tuntia. Muun ajan olin kuin jänis ajovaloissa.

En tunnista omia silmiä peilistä, siellä ei ole ketään. Se on pelottavaa. Suihkussa en tunne ihoani. Istun päiviä paikallani puhelin kädessä ja mietin, että soitan lastensuojeluun, että ottavat minulta lapset pois, en enää pysty tähän. En pysty heistä huolehtimaan. Onneksi he ovat mummolassa suurimman osan ajasta, niin eivät näe kaikkea tätä.

Huudan ympärillä oleville ihmisille, että mää kuolen tähän, mun on pakko kuolla kun en kestä tätä oloa. Kukaan ei ymmärrä. Pahinta on kun kukaan ei tiedä mitä tämä on.

Istun aamulla naulakon alla nurkassa eteisessä, itken ja kaivan Opamoxia laukusta. Pitäisi mennä töihin. Isä on tullut viemään lapsia kouluun ja sanoo, että töitä on tehtävä. Minä tottelen. Sanotaan myös, että käy lenkillä ja rasita itseäsi, niin uni tulee. Ei tule. Mutta kukaan ei tätä tajua. Mikään itsensä rasittamisen määrä ei ole sellainen, että se antaisi minun nukkua kun hermosto on ylikierroksilla.

Firman pikkujouluihin on myös mentävä, sanotaan, se piristää. Meikkaan itkien ja menen. Ilta päättyy siihen, että huutoitken jossain baarin pihalla ja sanon työkaverille, että parempi tappaa itsensä, olo on hirveä, eikä kukaan osaa auttaa. Pikkujoulut eivät siis menneet hyvin ja häpeä töihinmenosta on taas suurempi.

Olen huutanut ääneni pois ja hakannut monta puuta metsässä paskaksi.

Apua osastolta?

Lopulta menin osastolle, koska uskoin, että siellä saa parempia unilääkkeitä. Että ne ymmärtää ja saa mut nukkumaan. En ollut vuoteen nukkunut luonnollista unta tuntiakaan. Lääkkeillä 2-4 h. Ennen tätä tuskaa nukuin 7-10h/yö. Pakkohan ihminen on saada nukkumaan.

Suljetulle psykiatriselle osastolle meno ei ollut helppo. Olin töissä vielä perjantaina ja maanantaina menin osastolle. Järkyttävä olo siitäkin, että en ollut puoleen vuoteen töissä tehnyt mitään ja nyt jätin työkaverilleni sen kaiken sotkun selvitettäväksi ja tehtäväksi. Mutta ajattelin, etten selviä hengissä jos en mene ja menetän myös työni ja lapset.

Ensimmäinen ehdotus oli Ketipinor. Yöksi edelleen Imovanea. Jankkaan, että jotain tehokkaampaa on saatava. Ei kuulemma ole. En suostunut ssri-,ssnri-läääkkeisiin. Opamoxia ja Imovanea suostuin syömään. Lyhyesti kokeilin myös Mirtazapinea, jotain toista rauhoittavaa, melatoniinia, muita rauhoittavia- ja psykoosilääkkeitä. Kaikki jäivät kokeiluksi, koska heti nielaistuani ne, tulii pakottava tunne oksentaa. Olin ihan kuutamolla ja olo vaan paheni. Myös sykettä alentavaa annettiin, mutta se lopetettiin, kun verenpaineet laski liian alas, etten pysynyt pystyssä.

Minua syytetään lääkevastaiseksi ja arvostellaan siitä, kun vähennän lääkkeitä tai lääkemääriä. Aivan kuin minut haluttaisiin lääkitä zombieksi, niin sopisin tähän kuvioon. Voitaisiin antaa diagnooseja ja nappeja ja pistää tuettuun asumiseen. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Aivot eivät ole hiljaa, niin paljon ajatuksia, en saa niitä pois päältä, vaikka yritän. Ja ne ajatukset eivät ole hyviä. Sellainen tunne, kuin katsoisi nopeutettua miljoonakaistaisen moottoritien videota ilman stop-nappia.

Sähköjen sirinä katulampuista ja ilmastointikoneiden melu ulkona sattuu korviin. Valo sattuu silmiin. En voi kävellä minnekään, kun en osaa sieltä takaisin, vaikka alue on tuttu. Yritän sanoa hoitajille ja lääkärille, että nämä ovat vieroitusoireita, vaikka olisi minkälainen masennus, se ei tuntuisi tältä ja jos heidän mielestään tämä on masennusta, niin en kyllä ennen ole ikinä ollut masentunut, vaikka niin mulle on kerrottu.

Aggressiivisuus oli kauheaa, itseä ja tavaroita kohtaan. Olen hakannut hoitajan kanssa keskustelussa päätä seinään, niin että tuli jäätävä patti, menetin hermoni, kun hän ei uskonut minua.

Magneettistimulaatiota(rTMS) annettiin kuukausi, sitä ennen tDCS-myssyhoitoa. Ei mitään vaikutusta. Jossain vaiheessa ehdotettiin Valdoxania, kun sen pitäisi kuulemma auttaa uneen. Suostuin kokeilemaan, ei auttanut uneen, mutta teki niin aggressiiviseksi et teki mieli tappaa kaikki. Lopetin.

En uskaltanut kertoa pahimpia ajatuksiani siellä, tiedän, että vapaa kulku olisi loppunut heti, enkä olisi päässyt esim. lapsia näkemään. Jos yritin vieroitusoireista puhua, niin ei minua kuultu. Ei kuulemma ole mahdollista. Pelkäsin uutta diagnoosia, pakkohoitoa, pakkolääkitystä ja lepositeitä. Mutta onneksi tai epäonneksi minusta ei näkynyt päällepäin juuri mikään. Ainostaan he huolestuivat siitä, että oksensin aamuisin (jatkunut pari vuotta) tai taju lähti sykettä alentavista.

Yritettiin tehdä psykologisia testejä, en osannut vastata mihinkään kysymyksiin, koska oli niin monta ääntä päässä, jotka olivat eri mieltä asiasta, niin mihinkään ei ollut yksiselitteistä vastausta. Jossain vaiheessa löysin suljetun FB-ryhmän näille asioille ja tajusin, etten ole sekoamassa. Että on muitakin.

(Siellä tuli opittua, että kun uusi potilas tuli sisään, niin ketipinoria ovelta jo suuhun. Mutta toinen tarina on se missä jamassa ja pelkästään lääkekeskeistä hoito noissa laitoksissa on.)

Joka ilta istuin monta tuntia lääkehuoneen oven vieressä miettimässä paniikissa otanko lääkkeen ja minkä sekoituksen tällä kertaa. Äänet huutaa päässä, että älä ota, pakko ottaa. Ja toistelin, etteikö täällä ole mitään millä ihminen saadaan nukkumaan ja sen hermosto rauhoittumaan. Olin neljä kuukautta osastolla, vasta (ETC-) sähköhoito toi unet takaisin. Sen jouduin taistelemaan itselleni, kun eräs toinen potilas oli saanut siitä apua uneen, niin ajattelin, että pakko kokeilla sekin. Meinasivat laittaa minut ulos sieltä, jolloin olisin ollut siellä neljä kuukautta turhaan ja yhtä huonossa kunnossa kuin sinne mennessä.

Hain lapsille oheishuoltajuuden ystävälleni, jos en selviä tästä niin on joku, joka huolehtii, että he saavat hyvän kodin.

Kun sähköhoito loppui, sain nukuttua 6 tuntia yössä. Sain sitä 15 kertaa, noin puolessa välissä jätin Imovanen pois. Muisti meni moneksi kuukaudeksi. Ja hoito oli todella traumatisoiva kokonaisuudessaan, vieläkin näen hereillä painajaisia siitä. Se kuitenkin rauhoitti hermostoa sen verran, että toipumisen alkaminen oli mahdollista.

Mtt:n lääkäri ehdotti kuntoutustuen hakemista masennusdiagnoosilla, kun sairaslomapäivät oli loppumassa syksyllä. En ollut edelleenkään masentunut, enkä suostunut. Mutta tein remonttia kaksi kuukautta täyspäiväisesti sijoitusasuntooni, kun sähköhoito loppui ja sen jälkeen menin takaisin töihin. Pystyin taas tekemään asioita, kun nukuin.

Valoa tunnelin päässä

Aloin syömään rautaa ja D-vitamiinia isoilla annoksilla. Nämä arvot olivat siis todella matalalla, kun kävin ne mittaamassa omakustanteisesti siinä vaiheessa, kun pääsin siihen kuntoon, että labraan meno oli mahdollista. Kävin työterveyslääkärillä näistä arvoista puhumassa syksyllä, naureskeli, että voithan sinä rautaa syödä jos haluat. Diagnoosiksi oli käynnistä kirjattu vakava masennus.

Ferritiini oli jo osastolla mitattu, mutta siihen ei reagoitu. Ja sitä ennenkin muutamaan kertaan. Lisäksi söin Omega3 EHA, magnesium, maitohappobakteerit ym. Yhtään länsimaisen lääketieteen lääkettä en ole syönyt tämän jälkeen, en edes buranaa. Mitä kauemmin aikaa kuluu sitä parempi fiilis. Vieläkin on päiviä, jolloin ajatukset menevät liian lujaa, eikä mistään saa kiinni. Hermot palavat todella nopeasti ja itsehillintä on vaikeaa. Jalat ovat edelleen, kuin maratonin juosseella koko ajan ja voimat on välillä ihan pois, eikä fysiikka kestä oikein mitään rasitusta. Taistele- ja pakene tila tulee välillä päälle ihan yllättäen.

Eli nykyäänkään kaikki ei todellakaan ole ongelmatonta, esim. C-vitamiinitabletti saa kehon ylikierroksille, niin kuin olisi juonut pari pannua kahvia. Välillä ajatuksiin tulee totaalinen black out asioista, jotka oikeasti tietdän. Työprojektit mitä oon ennen tehnyt, kaikki tuntuu vierailta, ei ole oikein muistikuvia.

Mummo ja pappa huolehtivat lapsista käytännössä yli vuoden, heillä ei ollut äitiä. Menetin perheen ja puolison. Lapset ovat minun, mutta he tarvitsevat paljon kuntoutusta toipuakseen tästä parista vuodesta ja saadakseen lapsen elämän ja ilon takaisin.

Katkaisin kaikki välini mt-hoitoon, päätin, että he eivät minusta enää sairasta tee. Tarinasta puuttuu paljon, enkä osaa kirjoittaa niin rumasti kuin asiat oikeasti olivat. Muistissa on suuria aukkoja tältä ajalta.

Nyt jälkikäteen mietin vain miten naiivi olin. Että uskoin kaiken sen lääkepropagandan, vaikka epäilin. Että lääkkeestä johtuvaa paskaa oloa korjataan määräämällä toisia lääkkeitä. Kun mielenterveyden hoidon rattaaseen joutuu mukaan, irtipääsy on todella vaikeaa. Luotto lääkäreihin on mennyt täysin.

Pahinta on kun kukaan, joka ei ole itse syönyt näitä, ei tätä ymmärrä. Eikä ole ainuttakaan paniikkikohtausta tullut enää tämän kaiken jälkeen. Nauroin ensimmäistä kertaa vedet silmissä ihan hetki sitten.

Mietin, että tätä ei ole tapahtunut yli kahteen vuoteen, niin suuri merkkipaalu, että alkoi itkettämään.

7 KOMMENTIT

  1. Huh!
    Kovaa kamaa. Järkyttävää. Hämmästyttävää, Ihmetystä herättävää.
    Nimittäin nuo lääkkeet, niiden mahti, niiden voima ja vaikutuksen määrä. Mitä hyvää jää enää jäljelle?
    Itselläni on myös kokemus, joska pitäisi kai puhua enemmän ääneen, neurologisten lääkkeiden tarjoamisella, aina vaan uutta kehiin kun ei ollut toivottavaa tulosta edellisellä. Mutta, en mennyt kovin pitkälle, en jäänyt riippuvaiseksi. Olen herkkä lääkkeille – sellaisetkin lääkkeet joilla ei ”pitäisi” olla sellaisia vaikutuksi joita sain, niitä sain. Tunne siitä, että lääkeiaine ”kerääntyy” elimistöön ja sitten tarvitaan nollausta, on toistuva ja todellinen. Mutta, itse hermokipuun minä sain avun osteopatian kautta, sattumalta tapasin ihmisen, joka osasi sitä suositella. Olen ikuisesti kiitollinen hänelle, osteopaatille, osteopatialle ja itselleni. Monen vuoden piina loppui ensikäynnillä 70% ja kokonaan 6kk aikana, nyt jos tulee vähäisiä viitteitä oireista käyn yhden kerran osteoaatilla ja vaiva jää sille tielleen noin kerrran kaksi vuodessa 🙂

    Hienoa, että selväsit takaisin elämään!

  2. Huhhuh.tuttu tunne. Olin 2 viikkoo laitosalotuksessa ja siis benzo vieroitus alotus jaksolla
    Ja sen lekurin piti tukkia setraliini siihen ahdistus lääkkeex
    No yöt on nyt ollut ku riivatulla .Tulin eilen kotiin sieltä ilomielin paiskasi pihalle et jatkappa tota lääkitystä ku oon voinu viikon tosi huonosti klo 4alkaa ravaaminen sitten tukittii mulle vaan levottomat jalat oiryht lääke ja voltaren. Nyt lähti muutes setraliini veks . Tää lääke tappaa minut kun oikein paha vointi nii tuleepi itsetuhosuutta ja kivoja ajatuksia miten se henki helpoiten lähtis
    Joo eilen lykättiin kotiin – onnea matkaan vaa
    Ja rakas mieheni omaishoitax .Sanoi se tänään että mee takas jaksolle. Helpostikkos sinne pääsee…kauan tää viekkarit setralinistä kestävät?? Onko kokemusta kellään??Tuskanen olotila ei näin voi elää

    • Kuulostaa liiankin tutulta. Osittain kuin omasta elämästä. 2009 sain paniikkikohtauksen juhlimisen jälkeen mikä ei meinannu loppuu, kun vasta diapamilla. Olen syönyt sen jälkeen varmaan kaikki lääkkeet läpi näinä vuosina, enkä ole päivääkään pystyny tehä töitä sen jälkeen. Sitä ennen työelämässä 10v. jokuhan tässä yhtälössä ei täsmää.

  3. Olisi hienoa jos lääkekierteessä käyneille olisi tarjolla vertaistukea. On helppo sanoa, että jäljelle jääneet oireet ovat sitä sairautta. Mutta kun eivät ne ole. Yhä tuntuu joskus humahduksia ja sähköiskuja päässä, vaikken ole koskenut mielialalääkkeisiin 15 vuoteen.

    En tunnista itseäni enää, mielestäni minua sellaisena kuin olin ei ole enää olemassa. Olen jollain tavalla tyhjä kuori, ja silti samanaikaisesti ylikierroksilla käyvä hermokimppu. Omituisia oireita jäi lääkekokeiluista enemmän kuin jaksaa listata.

  4. Nuo lääkkeet joskus kuitenkin toimiikin emännälle noita määrätiin joskus 18 vuotiaana masennukseen lyhyeksi ajaksi silloin opiskelija tyttö vielä tuossa vaiheessa. kaveri naispuolinen iältään 26 vuotias syönyt noita kuulemma 10 vuotta putkeen 16 vuotiaasta saakka eli yläaste ikäisestä teinitytöstä. käy nykyisin töissä vakityöpaikka seurustelee ei kuulemma mitään ongelmia. Molemmissa tapauksissa taustalla masennus ja kummassakin tapauksessa annokset tosi pieniä tyyliin lähellä minimi annoksia. Monet lääkärit määrää samoja lääkeitä vaikka 5 x isommalla annoksella sitten tuleekin paljon ongelmia. Siinä voi olla paljonkin eroja saman lääkeen kanssa onko annos joku 5-10 vai 40-50 mg. Nuorille kai useammin määrätään noita maltillisempia annoksia ainakin noihin lievempiin masennuksiin yms. Joskus lukenut tuosta että samat lääkkeet isoilla annoksilla voi tehdä rajujakin sivuoireita mutta pienillä annoksilla joita useammin nuorille laitetaan voi olla lähes sivuoireettomia tai hyvin pieniä sivuoireita. Nuoret tosin osaavat myös ehkä etsiä tietoa itse ja vaatiakin tuota ettei mahdottomia annoksia. ainakin noille nuorille 20+ masennus potilalle usein annoksetkin maltillisempia. Nämä eivät kumpikaan ole olleet tosin osastolla vaan lievempää masennusta.

  5. Siis nuo esimerkit nuorista naisista joilla noita Ssri lääkitystä ja joilla ei juurikaan sivuoireita tosin oma emäntä söi aikanaan sitä tosiaan minimi annostuksella lääkkeen mahdollinen annostus taisi olla tyyliin jotakin väliltä 10-50 mg ja söi 10 mg eli pienintä mahdollista määrää. ja siitä ei juurikaan tullut kuulemma mitään isompia sivuoireita. Tuo kaverin emäntä tuosta kertoi joskus myös että söi myös aikanaan masennukseen tota ssri tyyppistä lääkettä minimi tai lähes minimi annostuksella. Kun vaikeisiin masennuksiin voidaan määrätä jopa 3-4 kertaa suurempia annoksia silloin sivuoireetkin voivat moninkertaistua. Usein kuullut että nuorille yritetään helpommin pienillä annoksilla vanhemmalle väelle sitten tuputetaan isoja annoksia vaikea sanoa onko totta. Onnistumisia kuulee jos kuulee useammin näiltä joilla ollut minimi annos tai lähes minimi että auttanut masennukseen ilman suuria sivuoireita. Voi tietysti olla että ne lääkärit joissa nuoret käyvät ovat vaikka perehtyneempiä näihin hoitoihin kuin osa vaikka yleislääkäreistä. tai sitten 18-25 vuotiaalle helpommin laitetaan minimi annostusta kuin vanhemmalle ihmiselle.

JÄTÄ VASTAUS