Psykologian tohtori, kirjailija Jussi Valtonen esittää hyviä kysymyksiä artikkeleissaan Psykologilehdessä (6/2017) ja Lääkärilehdessä (2017).

Kysymykset kuuluvat näin: ”Mistä puhumme, kun puhumme psykooseista?” ja ”Keiden tarinat kuulemme?”.

Molemmat artikkelit käsittelevät henkilöä nimeltä Nev Jones. Häneen liittyen Valtonen arvuuttelee näin: ”Mitä tulee filosofian opiskelijasta, joka joutuu psykoosiin, erotetaan koulutusohjelmastaan ja jonka lähipiiri hylkää?”

No, vastaus selviää myöhemmin (tai on arvattavissa otsikosta). Tähän juttuun olen poiminut tietoja myös David Dobbsin Pacific Standardissa julkaistusta jutusta ”The touch of madness”, joka kertoo laajemmin Jonesin tarinan.

Valtonen kirjoittaa Jonesin olleen ensimmäisen vuoden jatko-opiskelija, tekemässä filosofian väitöskirjaa, kun hänen kokemusmaailmansa muuttui. Jokin oli merkittävällä tavalla muuttunut, mutta hän ei pystynyt sanoittamaan sitä, kaikista ihmisistä juuri hänen olisi voinut kuvitella osaavan sanoittaa ne, mutta ei.  Sille ei ollut käsitteitä. Hänen kokemuksensa olivat kuitenkin suhteellisen mietoja, kunnes lopulta hakeutui hoitoon ja tieto hänen kokemuksistaan päätyi myös yliopiston laitokselle, jonka myötä hänet erotettiin koulutusohjelmasta ja stipendi katkaistiin.

“Olin pitänyt laitoksen opettajia idoleinani, ja he hylkäsivät minut kertalaakista. Se oli minulle paljon traumaattisempaa kuin mikään oireistani. Syöksykierteeni alkoi siitä.”

Lähimmät opiskelutoverit, Jonesin tärkeimmät ystävät, lakkasivat tervehtimästä.

“Muutuin äärimmäisen vainoharhaiseksi opetushenkilökuntaa ja opiskelutovereitani kohtaan, ja luulen, että suureksi osaksi hyvin perustelluista syistä. Aloin pelätä heitä, ja koska en saanut osallistua enää opetukseen, kävelin ympäri kaupunkia ja koin itseni täysin eristetyksi. On mahdoton sanoa, mikä osa oireiden pahentumisesta johtui alkuperäisestä ongelmasta ja mikä oli sosiaalisen ympäristön aiheuttamaa.” (Psykologi-lehti)

Syöksykierteeseen väistämättä vaikuttivat myös hoitoon hakeutuminen, joka on usein aivan liian traumatisoivaa ja stressaavaa. Dobbs kirjoittaa, että hoitohenkilökunta näkee ensipsykoosin usein tuomiona ja kohtelee potilaita sen mukaisesti. Heille myös kerrotaan kaikenlaista hölynpölyä: ”Joudut syömään lääkkeitä lopun ikääsi. Sinun pitää hyväksyä aivosairautesi.” (toim. huom. niinkin on sanottu, että aivot menevät piloille, jos et syö lääkkeitä), vaikka oireet voivat kertoa hyvin erilaisista asioista ja tällaisten asioiden kertominen on omiaan lisäämään tuskaa ja stressiä, ja siten myös oireita. Toisinaan oireet voivat myös toimia pakopaikkana: kun ulkopuolisesta maailmasta on hävinnyt toivo ja merkitys, pään sisäinen, vaikka harhainenkin, maailma tuntuu turvalliselta.

Miten Jones sitten päätyi psykiatrian professuuriin? Valtonen kirjoittaa Lääkärilehdessä, että tavallisessa toipumistarinassa, josta psykoammattilaiset usein pitävät, yleensä nähdään hoitohenkilökunnan pelastava väliintulo: oikea diagnoosi, lääkitys, terapia… Jonesin tilanteessa pelastaja oli hänen entinen psykologian professorinsa, joka ei tiennyt tapahtumista. Hän tarjosi Jonesille jatko-opiskelijan paikkaa kolme vuotta oireiden alkamisen.

Heti kun pääsin luennoille, vaikutus oli kirjaimellisesti taianomainen. Yhtäkkiä päivilläni oli taas rytmi, olin taas ‘sosiaalisesti arvostettu henkilö’, eikä minulla opintojeni ja opetusvelvollisuuteni vuoksi ollut enää aikaa märehtiä ääniäni tai ‘harhojani’. Minun oletettiin olevan normaali, lahjakas opiskelija, joten käyttäydyin sen mukaisesti. Vähitellen painolasti syvästä epäonnistumisen tunteesta jäi yhä taaemmas. (Psykologi-lehti)

Mietin omaa tilannettani. Millainen pelastava vaikutus sillä oli, että ensinnäkin, olin äitiyslomalla tapahtumien aikaan, eikä minun tarvinnut jäädä edes sairaslomalle. Ja toiseksi, että minulla oli työpaikka, johon palata äitiysloman jälkeen, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Töissä ei tiedetty mitään minun koettelemuksistani. En ollut kovin pitkään tässä työpaikassa ollut ennen äitiyslomaa, mutta sen verran kuitenkin, että siellä odotettiin takaisin ihan kykenevää tyyppiä. Työkavereiden joukkoon oli helppo sujahtaa, koska olivat tulleet jo sopivan tutuiksi, muttei kuitenkaan liian, huomatakseen minussa tapahtuneen muutoksen. Tietenkin optimaalisinta olisi, jos ei näitä tapahtumia tarvitsisi piilotella, mutta toistaiseksi sillä on kuitenkin merkittävä vaikutus.

Nev Jones on psykologian tohtoriksi väittelemisensä jälkeen työskennellyt tutkijana Stanfordissa, tutkimusjohtajana kalifornialaisessa Felton-instituutissa, kliinisen tutkimuksen apulaisprofessorina Yalen lääketieteellisessä tiedekunnassa ja nyt Etelä-Floridan yliopiston professorina (Department of Psychiatry and Behavioral Neurosciences).

Jones pyrkii tarjoamaan uusia näkökulmia ja sanoo, että ero ajatusten vastaanottamisen suhteen ruohonjuuritason hoitotyöntekijöiden ja akateemisten tutkijoiden välillä on todella suuri. Hoitotyöntekijät näkevät jokapäiväisessä työssään nykyisten hoitokäytäntöjen, lääkityksen ja oirekeskeisten menetelmien epäonnistuvan kerta toisensa jälkeen ja ovat valmiita vastaanottamaan uusia ajattelutapoja. Jones sanoo esimerkiksi, että käsityksemme psykooseista ovat karikatyyrimaisia, eikä usko, että yleiset mielikuvat harhoista pitävät ollenkaan paikkaansa edes klassisimmissa tapauksissa.

Olen samaa mieltä. Ja nämä karikatyyrimaiset käsitykset pitkälti myös ohjaavat sitä mitä tapahtuu. Tämä on varmaan osittain sitä mistä Jones puhuu, puhuessaan siitä, kuinka kulttuurimme – sen sijaan että sanotaan sen ajavan hulluksi – hyvin syvästi vaikuttaa hulluuden kaikkiin puoliin, siihen kuinka hulluus kehittyy ja ilmenee, sen alkuvaiheista loppuun, siihen kuinka ahdistunut hulluuden kokee, miten muut siihen reagoivat ja siihen, tuhoaako tai eheyttääkö se sinut.

Ammattilaiset usein myös vakuuttavat psykoosioireiden ilmaantuvan yksilöstä riippumatta, vaikka Jonesin tutkimuksen mukaan osa psykoosin kokeneista piti itseään joko osin tai täysin vastuullisena oireiden alkamiseen ja Jonesin mukaan näitä käsityksiä pitäisi tarkastella, sivuuttamisen sijaan. Tämä oli myös minun kokemukseni, ja sitä, että syytin itseäni, ammattilaiset pitivät sairauden oireena.

En useinkaan kertonut kokemuksistani hoitohenkilökunnalle, koska ajatusteni ja kliinikoiden käsitysten välillä vallitsi aivan jättimäinen kuilu. Jumiuduin valtataisteluihin, koska kokemukseni eivät lainkaan sopineet niihin köyhdytettyihin tukkukäsitteisiin ja -kategorioihin, joihin työntekijät yrittivät niitä pakottaa. Olin vakuuttunut siitä, että kokemuksessani ei ollut kyse psykoosista. Mihin he tietenkin aina vastasivat, että se johtuu oiretiedostamattomuudestani. (Psykologi-lehti)

Kuulostaa kovin tutulta! Samoin tuttua on myös se, mitä Jones sanoo terapiasta. Hän pitää esimerkiksi kognitiivista CBTp-terapiaa miltei bioreduktionistista lähestymistapaa haitallisempana kaiken patologisoimisena. Hänestä tämä terapia viestittää, että jotain potilaan tavassa olla on perustavalla tavalla viallista: psykoosin ytimen muodostavat epätarkoituksenmukaiset kognitiot, epäonnistunut realiteettitestaus, kognitiiviset vinoumat jne…

Nykypsykiatria patologisoi armotta kaiken, mikä voidaan mieltää psykoottiseksi, ja työntää nämä kokemukset kaiken kulttuurisesti, historiallisesti, uskonnollisesti, taiteellisesti ja kaunokirjallisesti ymmärrettävän ulkopuolelle. Kokemukset muuttuvat kulttuurisesti ja symbolisesti mahdottomiksi käsittää. (Psykologi-lehti)

Jones peräänkuuluttaa avarampaa, moniäänisempää ja rikkaampaa kulttuurista diskurssia, jollainen nyky-yhteiskunnasta on kadotettu ja jonka vuoksi osaltaan psykoottisten kokemusten integroiminen elämään on tullut mahdottomaksi, vaikka ne yksilölle itselleen olisivat merkityksellisiä.

Valtonen lainaa filosofi Edmund Husserlia ja kirjoittaa, että ulkopuolisen näkökulma toisen mielentiloihin on väistämättä rajoittunut ja tästä syystä Jones on todennäköisesti osannut kysyä psykoosiin liittyviä kysymyksiä, jotka muilta ovat jääneet huomaamatta. Dobbs kirjoittaa Jonesin kysyneen mm. miltä se näyttäisi, jos keskittyisimme oireiden sijaan sosiaalisiin esteisiin, joita ihmisen kohtaavat? Miten asiat muuttuisivat, jos ihmiset menisivät kouluun, sen sijaan, että heitä kannustetaan tyytymään työhön kirjojen hyllyttäjinä? Mitä jos me kuuntelisimme mitä tuntuu olla hullu, sen sijaan että kerromme ihmisille heidän kokemustensa olevan vain merkityksetöntä aivosairautta?

Dobbs kysyi Jonesilta vielä viimeisen kysymyksen: Pelkäätkö koskaan uutta psykoosia? Johon Jones vastasi lopettaneensa murehtimisen. Hän tietää, että se voisi tapahtua, mutta hänestä oli tullut liian kiireinen murehtimaan, eikä murehtimisesta mitään hyötyä olisikaan. ”Jos olet kokenut psykoosin, siitä tule osa sinua. Ja se on nyt ydinosa minun identiteettiäni. Se on antanut minulle vahvan merkityksen tunteen” Hän ei välitä siitä, että hänen todellisuutensa yhä toisinaan venyy. Hän hyväksyy satunnaiset venymiset. Hän voi myös keskustella toisten kanssa ilman tuskailua siitä, että heidän sanoillaan kestää hetki ennen kuin ne saavuttavat hänen korvansa.

Osa tästä on tuttua minullekin. Kokemukseni antoi minulle vahvan merkityksen tunteen, jonka soisin kaikille muillekin. Minun todellisuuteni ei kuitenkaan ole varsinaisesti venynyt Jonesin kuvaamalla tavalla, enkä liioin ole ollut liian kiireinen murehtimaan uusiutumista. Murehtiminen ei auta mitään, lähinnä olen kokenut sen olevan täysin itseään ruokkivaa ja syöksykierteeseen johtavaa. Ja muutenkin, en ihan huvikseni näistä asioista kirjoita, vaan uskon kyllä asiaani, vaikkei se minkäänlaista valmista kokonaisuutta tarjoakaan.

Jones kirjoittaa äskettäin Mad in Amerikassa julkaistussa jutussa, että on niin paljon kaikkea mitä emme tiedä, emmekä ymmärrä, joten kaikkien keskustelujen lähtökohtana tulisi olla aivan kaikkeen liittyvän erittäin suuren epävarmuuden tunnustaminen.

Samaisessa jutussa Jones kirjoittaa myös perimmäisestä tavoitteestaan, johon minun on helppo yhtyä. Hän tavoittelee vähän erilaista patologisoinnin purkua: kokemukset, jotka leimataan psykooseiksi, tulisi alkaa nähdä rikkaina, monimutkaisina, merkityksiä täynnä olevina ja perustavanlaatuisesti identiteettiin ja itseyteen sidoksissa olevina… ja siksi kliinisessä kontekstissakin pitäisi keskittyä merkityksiin, sen sijaan että keskitytään reduktionistisiin terapian ja interventioiden muotoihin, jotka pääsääntöisesti tähtäävät ”itsensä hallinnan” parantamiseen tai mahdollistamiseen. Hän myös sanoo, että nämä kokemukset pitäisi tuoda takaisin osaksi kulttuuriamme ja inhimillistä kokemuskirjoa.

 

Käytetyt viitteet:

Dobbs, David, 2017. The Touch of Madness. Pacific Standard. Saatavilla: https://psmag.com/.amp/magazine/the-touch-of-madness-mental-health-schizophrenia

Steingard, Sandra. 2021. A Conversation with Nev Jones. Mad in America. Saatavilla: https://www.madinamerica.com/2020/09/a-conversation-with-nev-jones/

Valtonen, Jussi, 2017. Mistä puhumme, kun puhumme psykooseista. Psykologi-lehti 6/2017

Valtonen, Jussi, 2017. Keiden tarinat kuulemme? Lääkärilehti. 11.8.2017 25-32/2017 vsk 72 s. 1680. Saatavilla: https://www.laakarilehti.fi/maailmassa/kolumni/keiden-tarinat-kuulemme/?public=1640384dbcc8f18cf2158a8845e87ab9

 

Nev Jonesista lisää hänen sivuillaan:

https://www.researchgate.net/profile/Nev-Jones-2

 

JAA
Edellinen artikkeliHengissä hoidosta huolimatta -tarina SSRI-vieroituksesta
Seuraava artikkeliPsykiatrinen hoito ja toipuminen
Mielenterveyden pulmien omakohtaisen kokemisen myötä olen ryhtynyt tekemään töitä sen eteen, että suhtautumistapamme ja hoitokäytäntömme muuttuisivat. Olen kahden lapsen äiti, "entinen" diplomi-insinööri ja nykyinen toimintaterapian opiskelija.

JÄTÄ VASTAUS