Luin joskus varhaisessa teini-iässä Torey Haydenin (erityisopetta, psykologi) kirjan Tiikerin lapsi. Se oli tosi tarina ja perustui hänen työhönsä. Vaikka lapsella, josta kirja kertoi, oli todella rankka ja traumaattinen historia, ja silloinkin mietin, ettei kirjaa varmaan ihan ikäiselleni ollut luettavaksi tarkoitettu, olin jotenkin vaikuttunut, nimenomaan Haydenin työstä ja olemisesta tämän lapsen kanssa ja siitä minkälaisen muutoksen he saivat aikaan.

Nyt palasin Haydenin pariin. Luin hänen kirjansa Hiljaisuuden lapset ja Häkkipoika. Ja olen vähintään yhtä vaikuttunut kuin tuolloin lapsena. Hayden on erikoistunut puhumattomuuteen ja esim. Häkkipoika-kirjassa kerrotaan 16-vuotiaasta Kevinistä, joka on viettänyt viimeisest 8 vuotta elämästään laitoksissa ja yli 7 vuotta puhumatta kenellekään. Haydenille Kevin alkaa puhua alle viikon tuttavuuden jälkeen.

Minusta kiinnostavalta Haydenin työssä vaikuttaa mm. se, mitä hän kirjoittaa näkemyksistään teorioiden suhteen Häkkipoika-kirjassa. Siinä hänellä on hyvä työpari, psykiatri Jeff, vaikkakin Hayden kuvailee heitä varsin erilaisiksi ihmisiksi, josta sitten aiheutui monia ristiriitoja. Haydenin mukaan hänen itsensä pahin ongelma oli se, että hän oli ateisti jumalaapelkäävien joukossa. Tosin ei hän aivan tavalliseen ateismiin välttämättä viittaa, sillä hän jatkaa:

”En voinut millään uskoa vilpittömästi mihinkään psykologian tai psykiatrian teoriaan, oli se sitten peräisin Freudilta, Skinneriltä, minulta tai keneltä muulta tahansa. Kaikki teoriat olivat silkkaa arvailua. Olinkin sitä mieltä, että vaikka eri ajatussuunnat ja kunkin teoreetikon ajatusten ympärille kehittyneet koulukunnat olivat sinänsä mielenkiintoisia, ne kaikki tuntuivat valmistetun samasta kankaasta kuin keisarin uudet vaatteet.”

Hayden kyllä kirjoitti nauttivansa lennokkaasta teoretisoinnista, muttei hän ikinä pystynyt uskottelemaan itselleen tietävänsä mitään varmoja syitä. ”Jeff oli tulla takiani hulluksi” hän kirjoittaa. Vaikkei Jeff edustanut kovan linjan psykiatriaa, kuvailee Hayden häntä kuitenkin tosiuskovaiseksi, joka murehti transferenssia, ja sitä, että kyseisessä työskentelytilanteessa hän ei voinut etäännyttää itseään tilanteesta tarpeeksi.

”Vielä enemmän häntä kuitenkin häiritsi minun perusasenteeni eli se, ettei hän saanut käännytettyä minua hyväksymään käsityksiä, joita hän piti ihmismieltä koskevina perustotuuksina. Luultavasti hän olisi pitänyt parempana sitäkin, että minulla olisi ollut täysin vastakkaiset teoriat kuin hänellä, sillä täydellinen näkökantojen puutteeni vaivasi häntä. Minä en toki ymmärtänyt häntä juuri sen paremmin. En voinut tajuta hänen lujaa uskoaan. Hän oli niin älykäs; miten sellaisilla aivoilla varustettu ihminen saattoi kuvitella, että psykiatria oli löytänyt vastauksen kaikkeen, kun oli niin ilmiselvää, ettei se ollut?”

Jeffille oli vaikea älyllinen ristiriita se, että Haydenin työn tuloksellisuus oli aivan klinikan kärkeä, vaikka hän monesti työskenteli juuri niin kuin Jeffiä oli kielletty työskentelemästä.

Kun Jeff kysyi, onko Haydenillä mitään teoriaa, jonka pohjalta hän toimii, Hayden vastaa: ”On kai minulla, todennäköisyysteoria… jos yritän tarpeeksi pitkään, ennemmin tai myöhemmin minulla on väistämättä hyvä mahdollisuus onnistua”. Hän lisää, että ”minä olen sitä mieltä, että tämä työ on kuin palapelin kasaamista ilman mallikuvaa. On tuhat pientä palaa, jotka pitää yrittää sovittaa toisiinsa rajallisessa ajassa. Koska en tiedä, miltä kuva näyttää, unohdan sen kokonaan ja keskityn kiinnittämään yhteen mahdollisimman monta palaa.”

Erityisen hyvin minusta on sanottu tämä:

”Minusta nuo sinun teoriasi ovat vähän niin kuin istuisi miettimässä, että miltä se laatikon kannessa oleva mallikuva mahtaa näyttää, ja sitten etsisi siihen kuviteltuun kuvaan sopivat palat.”

Ja tämä, jonka Hayden vastaa Jeffin sanoessa, että “täytyyhän sinun tietää miksi teet niin kuin teet, sinun täytyy ymmärtää, mitä sinä teet.”

”Ja sinäkö ymmärrät? Eihän kukaan oikeasti ymmärrä. Kaikki on pelkkää arvailua. Teoriat ovat meitä itseämme varten, sitä varten, että meille tulisi parempi mieli emmekä tuntisi itseämme niin tyhmiksi, kun emme ymmärrä jotain, eikä meitä pelottaisi niin kamalasti, kun ajattelemme sitä outoa ja vierasta paikkaa korviemme välissä. Ja on kai siinä sekin, että teoriat ovat yksinkertaisesti kiehtovia. Mutta ne ovat pelkkiä akateemisia ajatusharjoituksia joka ikinen, ja on ihan naiivia kuvitella, että me ymmärrämme jotain. Kaiken lisäksi ne saavat meidät unohtamaan, miksi me ylipäätään teemme tätä työtä. Palapelien tekemisen tarkoitus ei ole se, että päästään ihailemaan valmiin kuvan taiteellisia ansioita. Tarkoitus on se, että se peli kootaan.”

Eikä tämä minusta varsinaisesti tarkoita, etteikö teorioita pitäisi olla ollenkaan, tai etteikö niitä, tai tarkemmin sanottuna niiden sisältämiä asioita pitäisi jossain määrin tuntea. Teoriat eivät vaan saisi olla määrääviä, niihin ei pitäisi uskoa, ja ne pitäisi suorastaan lähes unohtaa, kun tehdään töitä ihmisten kanssa. Sillä yksikään teoria ei ole valmis, ei täydellinen, eikä siten sellaisenaan täydellisen sopiva sovellettavaksi juuri keneenkään.

Merkittävä tekijä Haydenin työssä yhdessä teoriauskottomuuden kanssa on varmastikin se, mitä Häkkipojan takakannessakin kirjoitetaan: ”Järkyttävyydestään huolimatta Kevinin tarina antaa toivoa osoittaessaan rakkauden ja aidon välittämisen voiman.”

 

JÄTÄ VASTAUS