Alkuperäinen teksti: https://www.madinamerica.com/2021/04/wouter-kusters/
By
Wouter Kusters on hollantilainen filosofi ja kielitieteilijä. Hänet tunnetaan parhaiten kirjoistaan ”Pure Madness, A Quest for the Psychotic Experience” ja ”A Philosophy of Madness”: The Experience of Psychotic Thinking”. Jälkimmäinen käännettiin englanniksi vuonna 2020 ja julkaistiin MIT pressin kustantamana, ja se on tämän haastattelun pohjana. Wouter koki kaksi kokemusta siitä, mitä yleisesti kutsutaan ’psykoosiksi’, ja hän tutkii ja selittää niitä filosofian, henkisyyden ja mystiikan linssien kautta. Kirjoitus on pitkä ja toisinaan haastava luettava, ja se on yksityiskohtaisempi kuin MIA:n tavanomainen sisältö. Halusimme kuitenkin antaa lukijoille maistiaisen tästä tärkeästä kirjasta, joka osoittaa, miten sekä filosofia että hulluus voidaan ymmärtää erilaisina tapoina etsiä vastauksia, Wouter Kustersin sanoin, ”olemassaolon perustavimpiin kysymyksiin”.
– Haastattelijana James Barnes.
JB: Hei Wouter. Kiitos paljon, että suostuit tähän keskusteluun. Ensimmäiseksi haluan sanoa, että minusta kirjasi oli syvästi kiehtova ja mielestäni hyvin tärkeä. Käsittääkseni kirja on huipentuma hyvin henkilökohtaiselle matkalle ”hulluuden ytimeen”, jossa kamppailet olemassaolon peruskysymysten kanssa, ja jossain mielessä myös kuvaus juuri tästä matkasta. Voisitteko aluksi kertoa jotakin matkasta, jonka teitte, ja siitä, miten se liittyy kirjaan?
WK: Ensinnäkin haluan tehdä selväksi, että matkani hulluuden surrealistisiin maisemiin ja niiden läpi ei ollut suunniteltu, se ei ole koskaan ollut osa tutkimusprojektia tai ohjattua tutkimusretkeä, enkä tehnyt sitä tarkkailevan psykologin tai analysoivan psykiatrin vaatteissa ja ajattelutavassa. Itse asiassa en koskaan oikeastaan halunnut mennä sinne, enkä tiennyt paikasta etukäteen. Kahdesti siellä käytyäni se on kuitenkin jatkanut henkistä, älyllistä ja käytännöllistä kiehtovuuttaan.
Kun olin opiskelija, minulla oli muita suunnitelmia. Lukion jälkeen opiskelin kielitiedettä ja toivoin, että voisin tutkia maailmaa ja sitoutua siihen ja löytää siitä tyydytystä ja merkitystä, ihan vain, tiedättehän, tavanomaisilla nuoren opiskelijan käytännöillä, nautinnoilla ja fantasioilla. Sitten tämän polun katkaisi äkillisesti akuutti psykoottinen kohtaus, jonka vuoksi päädyin eristysselliin ja kestin kahden kuukauden pakkohoitojakson psykiatrisessa sairaalassa. Silloin kysyttiin tietenkin miksi – kysymys tästä psykoosista, ja sekoitus tekijöitä – kuten hankala rakkaussuhde ja liiallinen kokeilu tuolloin saatavilla olleilla vahvoilla (LSD) ja kevyillä (THC) psykedeeleillä – antoivat alustavia vastauksia, jotka tuntuivat riittäviltä sillä hetkellä. Lisäksi Alankomaiden lääketieteellisen mielenterveysjärjestelmän lonkerot eivät olleet tuolloin niin läpitunkevia kuin nykyään, joten pystyin vain aloittamaan opiskelun uudelleen, ja psykoterapeutin kanssa viikoittain pidettyjä keskustelusessioita lukuun ottamatta minua eivät vaivanneet tai häirinneet DSM-diskurssin ja psykoaktiivisten lääkkeiden avulla hallitsevan psykiatrisen järjestelmän ennusteiden loitsut ja riskilaskelmat.
Kirjan julkaisemisen jälkeen osallistuin lukuisiin mielenterveyttä ja psykiatriaa käsitteleviin työpajoihin, kokouksiin ja konferensseihin Alankomaissa, ja kysymys ”mitä psykoosi on” piti huomioni yllä. Niinpä päätin vaihtaa uraani, lopettaa akateemisen kielitieteellisen tutkimukseni ja panin kaikki älylliset korttini peliin filosofian opiskelussa. Aloitin alusta, opiskelin kaikki klassikot ja modernin filosofian, aina tämä erityinen painopiste mielessäni: ”Mitä tämän tai tuon filosofin näkemys todellisuudesta, mielestä ja maailmasta merkitsee psykoottisen todellisuuden, psykoottisen mielen ja psykoottisen maailman kannalta?”. Opiskelin melko fanaattisesti kaikenlaista kirjallisuutta, joka käsitteli tällaisia kysymyksiä, mutta sitten yllättäen, kuumana kesänä 2007, juuri sen jälkeen kun olin jättänyt kandidaatin tutkielmani ”Ajan kokeminen psykoosin aikana”, minusta tuli jälleen psykoottinen, ja päädyin jälleen eristysselliin ja sen jälkeen kahdeksi kuukaudeksi psykiatriselle osastolle.
Oli kuin kaikki tietoni hulluuden ytimestä ja sen filosofinen ympäröiminen olisi yhtäkkiä rikkonut rajan, painunut keskeiseen ytimeen ja sitten räjähtänyt vapauttaviksi sirpaleiksi, jotka säteilevät ulospäin kohti hulluuden äärettömyyttä, joka oli yhtä aikaa sekä kauhistuttavaa että ekstaattista. Yksi outo asia, joka tapahtui tuona kesänä 2007, oli se, että sairaanhoitajat ja psykiatri tunsivat minut jo kirjoistani. Olin niin sanottu kokemusasiantuntija, joka eli sitä jälleen kerran. Eräs psykiatri oli jopa kirjoittanut arvostelun Pure Madness -kirjasta samoihin aikoihin, ja jotkut hoitajat toivat minulle kopioita nimmaroitavaksi. Minulle se oli enemmän kuin outoa. Tiesin tarkalleen, mitä psykoosi oli – olin aivan sen keskellä – ja silti en pystynyt vetämään itseäni ulos. Psykoosi näyttäytyi minulle väistämättömänä totuutena ja todellisuutena.
Ennen kuin lukija pysähtyy tähän olettaen, että aion ”romantisoida” tuon ajan hulluutta, sanon, että kaikkien tuon ajan älyllisten oppien, henkisten oivallusten ja filosofisten haaveilujen lisäksi olin myös syvästi epätoivoinen ja kauhun ja tyhjyyden vallassa, jota ei voinut täyttää millään todellisella ja oleellisella – jos sellaista oli. Sen jälkeen kärsin niin sanotusta ”postpsykoottisesta masennuksesta”, jota en suosittele kenellekään. Siitä huolimatta arvostan ja kunnioitan suuresti sitä, mitä näin, missä olin ja ’milloin’ olin, mutta en suosittele kenellekään, joka tietoisesti tai tiedostamattaan valmistautuu lähtemään tuolle matkalle, tekemään sitä millään muulla kuin ’elinkelpoisella, kontrolloidulla’ tavalla (esimerkiksi lukemalla kirjani tai käymällä filosofian tai teologian kursseilla).
Tuon toisen psykoottisen jakson jälkeen tunsin itseni entistä vahvemmaksi jatkamaan hulluuden tutkimista yhä enemmän kirjoittamisen muodossa, ensin akateemisten filosofian opintojeni yhteydessä ja sitten neljän vuoden työskentelyn jälkeen Filosofie van de waanzin (Hulluuden filosofia) parissa, joka julkaistiin Alankomaissa vuonna 2014.
JB: Yhtäältä olet ”hulluuden filosofi”, toisaalta tuot itse filosofian hulluuden alueelle. Keskustelet länsimaisten filosofisten ja psykiatristen perinteiden kanssa, mutta tulet sellaisen henkilön asemasta, joka on psykoottisen kokemuksen eletyn todellisuuden sisällä – niin sanotusti sisältä ulospäin. Teette saman ”mystisen perinteen” kanssa, jota voisimme kuvailla suoraksi, kokemukselliseksi lähestymistavaksi olemassaolon totuuksiin. Voisittekohan sanoa jotakin niistä moninaisista näkökulmista, joita otatte kirjassa esille?
WK: Ennen kirjoittamista, sen aikana ja sen jälkeen kävin lukuisia keskusteluja ystävien, tuttavien ja kaikenlaisten asiantuntijoiden kanssa sekä hulluuden että filosofian alalla. On totta, että huomattava osa näistä ”keskusteluista” oli sisäisiä vuoropuheluja minun ja erilaisten nykypäivän ja menneisyyden kirjailijoiden ja ajattelijoiden välillä. Nämä olivat minuun kohdistuneita vaikutteita, jotka lopulta ruumiillistin tekstissä erilaisina ääninä tai kannanottoina.
Ensimmäinen yleinen kanta, jonka otan tekstissä, on filosofin kanta, joka tutkii psykoosista kertovien ensimmäisen persoonan kertomusten tietoja, mukaan lukien omat muistoni hulluudesta ”aineistossa”. Kuvaan todellisuuden, havaitsemisen, ajattelun, tilan ja ajan käsitteitä ja kokemuksia ”normaalissa” kokemuksessa sekä niiden eroja psykoottiseen kokemukseen. Tämä kattaa kirjani ensimmäisen osan. Tässä ensimmäisessä osassa väitän, että filosofia tarjoaa paremman lähestymistavan kuin monet valtavirran psykologiset ja psykiatriset selostukset ja että siinä on vähemmän ennakkoluuloja psykoosia kohtaan. Kirjoitan tämän osan psykopatologian vaatimattoman mutta tärkeän perinteen yhteydessä, jota kutsutaan ”fenomenologiseksi lähestymistavaksi” ja jota parhaiten edustavat varhaiset saksalaiset ja ranskalaiset psykiatrit, kuten Eugene Minkowski ja Wolfgang Blankenburg, ja jota Louis Sassin työ on elvyttänyt parin viime vuosikymmenen aikana. Tässä filosofi kiinnittää huomiota siihen, mitä tarkalleen ottaen tapahtuu, mitä sanotaan, mikä ilmenee, ja pyrkii niin sanotusti avoimin mielin seuraamaan tätä ja löytämään yhteisiä kuvioita psykoosin kokemuksesta ja hulluuden maailmasta.
Tällaisen psykoosin fenomenologisen analyysin jälkeen analyytikko – olipa se sitten kirjailija tai lukija, psykiatri tai filosofi – jää seisomaan normaalin, luotettavan kielen, diskurssin ja psykoottista toista koskevien ajatusten sananlaskun mukaiselle turvalliselle rannalle, kun taas tämä toinen, analysoitava, on se, joka sukeltaa, ui ja hukkuu psykoosiin. Miten lukija saadaan houkuteltua tuohon näennäisen omituiseen hullun näkökulmaan, hulluun mieleen ja hulluun maailmaan? Kaikissa analyyttisen, raittiin diskurssin irrallisissa selityksissä ja representaatioissa siitä, millaista on olla psykoottinen, on edelleen jotakin vaikeasti hahmotettavaa. Kokemusta itsessään on niin vaikea muotoilla ja selittää menettämättä jotain sen salaperäisestä, oudosta laadusta. Psykoosi on enemmän kuin eräänlainen harhojen ja hallusinaatioiden summaus – kuten se usein kuvataan psykiatrisessa teoriassa, jopa sen fenomenologisessa suuntauksessa.
Kirjani toisessa ja kolmannessa osassa keskityn enemmän kaikenlaisiin tunteisiin ja ajatuksiin ykseydestä, äärettömyydestä, ilmestyksestä ja psykoottisen maailman syvistä todellisuusmuutoksista. Siksi käytän kirjan näissä osissa eräänlaisen filosofisen argumentaation lisäksi paljon ”dataa” eli tarinoita ja teorioita mystiikasta ja uskontotieteestä. Itse asiassa otan siellä aseman mystikon ja hullun välistä ja yritän verrata ja asettaa vastakkain kieltä, ajattelua ja mielikuvitusta hulluudessa sekä mystisissä ja hengellisissä sfääreissä. Kirjoittajan asemani siirtyy sitten hitaasti neutraalista filosofisesta ulkopuolisesta mystisen hullun ”sisäpiiriläiseksi”, joka yrittää selittää hulluutta mystiikan avulla. Näissä osissa kaikkitietävän filosofin asema horjuu hitaasti, ja filosofisen äänen asema saa tartunnan hulluuden viruksesta, tulesta ja arvoituksesta, erityisesti sen messiaanisessa muodossa.
Näissä kirjan loppuosissa toinen teesi nousee esiin. Toisen osan jälkeen en ainoastaan filosofoi hulluudesta, vaan osoitan ja väitän, että filosofia itsessään voi johtaa kohti käsitteellistä ja todellista elämänaluetta, jota voisimme kutsua hulluudeksi. Teesi on, että johdonmukainen filosofointi voi hyvinkin johtaa hulluuteen ja että syvä eksistentiaalinen tai henkinen kriisi, jonka käsite hulluus kattaa, on puolestaan eräänlaisen protofilosofian lähde. Minulle tämä filosofian ja hulluuden kietoutuminen toisiinsa on kirjani tärkein säie. Filosofia ei ole vain erinomainen keino tutkia hulluutta, vaan se on myös tietyssä mielessä vaarallista toimintaa, joka voi itse johtaa hulluuteen. Tämä hulluus on se keskeinen käsite ja kokemus, johon filosofia sekä vetoaa että josta se samalla karkottaa. Tästä löytyy selviä esimerkkejä sekä kuuluisista että vähemmän tunnetuista filosofeista, joilla oli yhdessä tai useammassa yhteydessä ajanjaksoja, jolloin he ajattelivat ja kokivat tavalla, jota me nykyään kutsuisimme ”hulluksi”. Mainitakseni vain muutamia: Plotinus, Tuomas Akvinolainen, David Hume, Samuel Kripke, Friedrich Nietzsche, Georg Cantor, Michel Foucault. Taiteilijoiden ja runoilijoiden osalta tiedämme tietenkin jo tämän yhteyden, joka on vahvistettu määrällisesti laajemmissa tutkimuksissa. Käytän tämän yhteyden osoittamiseksi usein Nietzschen kuuluisia sanoja: ”Ja kun tuijotat pitkään kuiluun, kuilu tuijottaa takaisin sinuun”.
JB: Lukijaamme ajatellen: aluksi analysoit omien ja toisten kokemuksia hulluudesta eräänlaisesta irrallisesta, käsitteellisestä näkökulmasta ja arvioit niitä fenomenologisen teorian valossa. Sitten avaat tämän ”mystisen ajattelun” alueelle, eli kokemuksiin ja ajatuksiin, jotka ylittävät tavanomaisen ajattelun ja ulottuvat hengellisille ja uskonnollisille alueille. Abstrakti keskustelu alkaa sitten menettää merkitystään, ja siirrytään kokemusten suorempaan ilmaisuun, jolloin lukijaa houkutellaan ”osallistumaan” eikä ”ajattelemaan” niitä.
WK: Kyllä. Ja kuten olin myös sanomassa, filosofointi itsessään voi hyvinkin johtaa hulluuteen, niin korkeatasoisessa älyllisessä akateemisessa muodossaan kuin kaikissa muissakin muodoissaan, jotka ilmaistaan sosiaalisesti vähemmän hyväksyttävillä ja kömpelöillä tavoilla. Väitän tämän teesin puolesta, mutta osoitan sen myös tekstissä ja yritän herättää sen lukijassa. Näin olen kutonut kirjaani eräänlaisen paradoksin: hulluudesta filosofoiminen lähenee hitaasti hulluutta, sitten putoaa itse hulluuteen, joka taas on filosofin tutkimuksen sisältö. Kirjassani on siis ouroboros-motiivi (käärme, joka syö oman häntänsä, tai kenties oksentaa ulos oman häntänsä?), joka on sukua Möbiuksen renkaan motiiville. Tämä motiivi kulkee läpi koko kirjani: jos seuraa huolellisesti tekstiäni askel askeleelta, tulee hetki, jolloin saattaa yhtäkkiä tajuta, ettei ole enää ”ulkopuolella”, terveen järjen, yhteisten konventioiden ja merkitysten puolella, vaan ”sisällä”, sellaisten sanojen puolella, joita sellaisenaan, asiayhteydestään irrotettuna, voisi kutsua hulluiksi.
Yhteenvetona voidaan todeta, että nämä kaksi asemaa – filosofin ja hullun asema – ovat kirjan kaksi pääasemaa. Käytän monia sitaatteja ja ajatuksia monilta eri ajattelijoilta, mutta nämä ovat kaksi tärkeintä näkökulmaa. Lisäksi on tietenkin olemassa yksi kaiken kattava kanta: minun oma kantani näihin näennäisesti erillisiin kantoihin nähden. Ja haluan sanoa, miksi kirjoitin tämän kirjan ja kenelle. Tärkein syy oli kertoa totuus sanan laajassa merkityksessä – ja toki ”nietzscheläinen kuilu” on myös paikka, jossa kaikki totuus haihtuu – joten se oli helvetinmoinen työ, ja siihen meni lähes 800 sivua. Mutta mielestäni on niin paljon huonoa tietoa, silkkaa tietämättömyyttä ja teoreettista tyhjyyttä siitä, millaista on olla psykoottinen, että tarvitsin todella kaikki nämä sanat. Mitä tulee kysymykseen ”kenelle”, minulla oli mielessäni itseni kaltainen lukija, mutta monta vuotta nuorempi. Koko kirjoitustyöni ajan minulla oli mielessäni poikani ja kaikki muutkin, jotka eivät olleet vielä käyneet siellä, mutta jotka olivat jollakin tavalla potentiaalisia matkalaisia sinne, niin sanotun hulluuden tai filosofian kautta. Halusin näyttää seuraaville sukupolville, mitä iloa, ongelmia ja sudenkuoppia filosofia on: sen totuuksia, paradokseja ja mahdollisuutta siihen liittyviin tosielämän psykoottisiin kokemuksiin – metaforisiin korkeisiin vuorenhuippuihin ja syviin kuiluihin.
JB: Tämä termi ’kuilu’ on keskeinen siinä, mitä sanot, ajattelet, koet. Voisitko selittää tarkemmin?
Kyllä. Tämä termi/metafora on hyödyllinen väline hulluuden ja filosofian ristikkäisalueiden tutkimiseen. Kuiluun tuijottamista eivät tee vain ne, jotka kantavat filosofin titteliä; sitä tekevät myös monet ”psykoottiset” (tai ”hullut”, kuten se on käännetty kirjassani). Tästä kuilusta – jota voisimme kutsua myös repeämäksi tai ehkä yleisemmin kriisiksi – nousee kaikenlaisia kokonaisuuksia, ekstaaseja, ahdistuksia ja kauhuja, jotka laukaisevat kaikenlaisia reaktioita. Yksilöllistävissä kognitiotieteissä pyritään tunnistamaan, mitä kuilusta nousee ja mihin reaktioihin nämä (tunnistetut, mitattavissa olevat) ärsykkeet johtavat. Ja sitten, kun oletettua kausaalisuutta ja korrelaatiota koskeva tieto on oletettavasti saatu, he teeskentelevät kehittävänsä häiritseviä tekniikoita yksilön mielen suojelemiseksi syvyydeltä, jotta he/me voivat elää niin sanotusti ”vakaalla pohjalla”. No, me kaikki tiedämme, mitkä ovat tällaisten lähestymistapojen käytännön vahvuudet ja rajoitukset, mutta minua kiinnostaa enemmän kuilu kuin sellaisten läpitunkemattomien aitojen – tai kutsukaa niitä ”antipsykoottisiksi lääkkeiksi” – rakennustyö, jotka suojelevat näkemyksiämme tyhjyydeltä. Kuilu ei ole sfääri, josta saamme viestejä, jotka voidaan määritellä, luokitella ja käsitellä, vaan alue, joka kysyy meiltä kysymyksiä, tuo meidät pois järjestyksestä, järkyttää perustamme – alue, jota vastaan sekä taistelemme että joka muodostaa sisäisimmän minämme. Kysymykset, joita saamme sieltä, ovat jokaisen filosofin, joka on tosissaan ajattelija, keskipisteenä. Filosofi etsii näitä kysymyksiä ja käsittelee niitä monin eri tavoin: pohtimalla, ajattelemalla, lukemalla, fantasioimalla jne. ja käytännössä uppoutumalla mihin tahansa ”oppimiskeskukseen”, jonka ei tietenkään tarvitse kantaa filosofian laitoksen nimeä.
Tärkeä ero monien ”hullujen” kohdalla on se, että he vain löytävät itsensä näistä kuiluista ilman valmistautumista, ilman kieltä tai työkaluja, joilla navigoida siellä, ilman muita ihmisiä ja ilman minkäänlaista vapauden tunnetta putoamisen sisällä. Silloin houkutus pelkistää se psykologiseksi tai jopa neurobiologiseksi kriisiksi on ylivoimainen – ja käytännön näkökulmasta katsottuna se on varsin järkevää. Kuitenkin monet niistä kysymyksistä ja ongelmista, jotka edelleen riivaavat hulluina tai psykoottisina pidettyjä henkilöitä, eivät liity mitenkään henkilökohtaiseen tai neurologiseen ongelmaan, vaan kaikki liittyvät suurempiin kysymyksiin. Hulluuden tilassa oleminen tarkoittaa sitä, että yrität ratkaista olemassaolon perustavanlaatuisimpia kysymyksiä, mutta hallitsemattomalla, villisti assosioituvalla tavalla. Haluat tietää, mistä kaikessa on kyse, mitä hyvä ja paha ovat, mikä on olemassaolon ytimessä: haluat tietää elämän ja kosmoksen tarkoituksen.
Tiedän kyllä, että valtavirran psykiatrian kritiikki kuulostaisi seuraavalta: ”Sinä filosofina ehkä koitkin joitain filosofisia teemoja psykoosissasi, mutta muut psykoottiset henkilöt ovat yksinkertaisesti syvästi psykologisesti ja neurologisesti vaurioituneita, ja me huolehdimme köyhistä ja sairaista. Kun te vain markkinoitte valheellisia kielikuvianne, me keskitymme paikkaan, jossa kaikki tapahtuu: aivojen todellisuuteen.” Eivätkä he tavallaan olekaan täysin väärässä, päivän päätteeksi – päivän päätteeksi, kun kokoonnumme yhteen nuotion ympärille ja jaamme biologisia hyödykkeitä, kuten lämpöä, ruokaa ja seuraa. Mutta silloin tämä kysymys muuttuisi poliittiseksi kysymykseksi, josta emme keskustele tässä.
Näkemykseni tueksi totean kuitenkin, että saimme äskettäin päätökseen Gentin yliopistossa Belgiassa psykoosista omaa kokemusta omaavien henkilöiden empiirisen tutkimuksen, jossa heidän toiveitaan hoidon saamisesta kerättiin laadullisen haastattelun avulla. Havaitsimme, lainaan, että ”…havaintomme korostivat myös sitä, että harhaluuloilla on joillekin henkilöille eksistentiaalisempi arvo. Saavutettua irrottautumista ja etäisyyttä arkikokemuksesta ei aina koettu vajeena tai vaivana, vaan joskus myös transformatiivisena kokemuksena, jonka kautta arkipäivän konventiot ja huolenaiheet näyttäytyvät erilaisessa ja usein vähemmän ”luonnollisessa” tai pakottavassa valossa. Tässä mielessä harhakokemukset avautuvat kohti filosofisempia ja eksistentiaalisempia kysymyksiä, joissa kysytään arkisten varmuuksiemme ja tottumuksellisten elämänmuotojemme asemaa ja oikeutusta. Tässä näyttää tarvittavan lähestymistapoja, jotka kykenevät tunnustamaan ja keskustelemaan avoimesti ja ei-normatiivisella tavalla epävarmuudesta ja kontingenssista, jotka läpäisevät jokapäiväisiä käytäntöjämme ja jotka harhakokemus tuo kaikkein terävimmin esiin.” Ja tiedän, lainaan omasta tutkimuksestani, mutta siitä on paljon tutkimusta, jossa otetaan huomioon myös poliittiset kysymykset ja seuraukset, jonka yhteydessä haluan vain viitata Nev Jonesin äärimmäisen tärkeään työhön tässä asiassa.
JB: Jälleen kerran sanottuna ”hullu ihminen” käsittelee samoja syvällisiä kysymyksiä kuin filosofi, mutta tekee sen kaoottisemmalla, ”hallitsemattomammalla” ja ehkä sen seurauksena hämmentävämmällä tavalla. Sisältö – eli filosofisten, hengellisten ja uskonnollisten kysymysten pohtiminen, joka on yleistä diagnoosin saaneille – ei ole sairausprosessin ”oire” vaan osoitus radikaalista uppoutumisesta näihin olemassaolon valtaviin pulmiin. Ymmärrän teidän myös sanovan, että hullu henkilö on saattanut mennä hieman liian pitkälle ja joutua eräänlaiseen filosofiseen vapaapudotukseen. Keskeinen ero hullun ja filosofin välillä ei siis liity biologiaan tai patologiaan vaan kontekstiin ja säiliöön, jossa tämä tutkimus tapahtuu. Onko näin?
WK: Kyllä, se on aivan oikein. Mutta tällä varauksella: voidaan myös väittää, että sekä filosofia että hulluus ovat itsessään sairausprosessin oireita, jotka ovat looginen seuraus siitä, että meillä on ollut esihistoriasta lähtien tietoisuus, joka voi pohtia omaa tyhjyyttään. Mutta keskeinen ero hullun ja filosofin välillä on silti siinä, mihin sen sijoittaa, kyllä.
JB: Perinteisesti psykiatria pitää hulluutta lähinnä jonkinlaisena virheellisenä tai vääristyneenä havaintona tai käsityksenä ”objektiivisesta maailmasta”. Otatte kirjassanne sen peruslähtökohdan, että tämä näkemys on syvästi virheellinen, ja olen hyvin pitkälti samaa mieltä tästä näkemyksestä. Olemme niin tottuneet ajattelemaan todellisuutta objektiivisen, kausaalisesti järjestetyn maailman kannalta, joka on olemassa objektiivisessa tilassa ja ajassa (jota voisimme kutsua tieteelliseksi realismiksi/materialismiksi), että tämän kyseenalaistaminen tuntuu usein harhaoppiselta. Tosiasia on kuitenkin se, että tämä todellisuuden perusmalli on vain ajatus, ajatus, joka on varsin vakuuttavasti kyseenalaistettu filosofian piirissä, fysiikasta puhumattakaan. Psykiatria ja kognitiotieteet kuitenkin pitkälti olettavat sen olevan malli, josta seuraa, että jos ihminen kokee tilan, ajan ja kausaalisuuden hyvin erilaisena, kuten psykoottisessa kokemuksessa, kyseessä on virhe, vääristymä, harhakäsitys jne. (jolle on sitten löydettävä ”ulkoinen” syy). Humen, Wittgensteinin ja Heideggerin kaltaisiin henkilöihin tukeutuen havainnollistatte, miten kokemuksemme maailmasta – jopa tilan, ajan ja kausaalisuuden perustasolla – riippuu implisiittisistä sosiaalisista säännöistä ja kehyksistä, jotka tietyssä mielessä luovat ne. Tästä näkökulmasta katsottuna ”yleisen järjen todellisuus” on käytännössä intersubjektiivinen konstruktio, joka muistuttaa enemmän jaettua kertomusta kuin jotain ”tuolla ulkona” olevaa. Tämä tulee selväksi, jopa räikeäksi, psykoosissa, joka kuvaa teille ”putoamista” tästä intersubjektiivisesta tilasta ja näin tehdessänne radikaalisti erilaisen tilan ja ajan konfiguraation kohtaamista. Kyseessä on, kuten te sanotte, ”ontologinen muutos”. Olenko ymmärtänyt tämän oikein?
WK: Kyllä, sekin on aivan oikein. Ja saanen lisätä vielä tämän: sekä psykiatria että kognitiotieteet keskittyvät yksilöllisiin niin sanottuihin harhoihin ja hallusinaatioihin, jotka irrottavat yksilön sosiaalisiin, kulttuurisiin, henkisiin ja kosmisiin ympyröihin sulautumisesta. Ehdotan sen sijaan, että nämä yhteydet otetaan huomioon. Näin voimme väittää, että psykoosi on terveen järjen rikkomista, irrottautumista hiljaisista konventioista ja salatuista käytäntösäännöistä, jaettujen kertomusten sekoittamista ja vääristämistä. Jos siis tutkimme psykoosia, meidän pitäisi tietää, miten terve järki, konventiot ja kertomukset tavallisesti toimivat, ja vain siten voimme saada käsityksen siitä, mitä tarkoittaa elää paikassa ”ihmisyyden ulkopuolella”. Strateginen ongelma on kuitenkin se, että kun joudumme niin usein tekemisiin psykiatrian valtavirran näkemyksen kanssa, meillä on taipumus taistella sitä vastaan niiden perustein. Olemme siis myös taipuvaisia ottamaan aivot/mieli lähtökohdaksi, mutta jos teemme niin, todistustaakka on silloin meidän vastuullamme lisätä uudelleen nämä yhteydet, joita meidän ei olisi pitänyt alun perin erottaa toisistaan. Tämä on psykiatrisen diskurssin hallitsevuuden vaikutus. Itse valitsin kirjassani myös tuon reitin. Aloitin havaitsemisesta, kognitiosta, ja vasta näitä asioita läpi käymällä päädyin siihen, että minulla on tämä veto, jossa on, sanotaanko, kaikenlaisia arkkityyppejä – kuten ”mystikko”, ”kapinallinen”, ”runoilija”, ”kadonnut sielu”, ”sankari” jne. – joiden osoitan olevan merkityksellisiä psykoosia koskevan ajattelumme kannalta.
Hauska seuraus tästä on se, että kirjani on osoittautunut monille psykiatreille silmiä avaavaksi esimerkiksi henkisyyden ja hulluuden välisen suhteen osalta. Heille avaan laajan näkemyksen siitä, mihin maailmaan hulluus kuuluu, mikä tulee usein yllätyksenä, kun heidät on koulutuksensa aikana indoktrinoitu kaikilla näillä tarinoilla aivosairauksien merkityksettömistä uhreista. Mutta sitten ne, joilla on hieman vähemmän ”tieteellistä koulutusta”, kuten monet näistä psykiatrisista sairaanhoitajista, ja tietysti monet potilaat ja heidän omaisensa itse, tiesivät sen koko ajan! Totta kai Jeesus laitettaisiin nykyään mielisairaalaan; totta kai hullut ovat mukana todellisissa elämän ja kuoleman kysymyksissä; totta kai hulluus on arvoitus, jota käytetään ja kehitellään kaikenlaisissa elokuvissa ja kirjallisuudessa. Tietenkin hulluuteen liittyy muutakin kuin neurobiologisia häiriöitä.
Mutta olkaamme varovaisia, älkäämme olettako, että on olemassa jonkinlainen kansanpsykologia, joka tietää paremmin, emmekä myöskään stereotypisoi psykiatreja tai heidän sitoutumistaan minun tai muiden vaihtoehtoisten tai kriittisten teorioiden käsittelyyn. Tiedän, että kirjani vaikutus on ollut voimakas erityisesti Alankomaiden ja Belgian psykiatreihin, ja heillä kaikilla on aikomus parantaa ja työskennellä potilaidensa hoitoa ja hyvinvointia edistävässä maailmassa. Ongelma ei ole yksittäisten psykiatrien hyvän tahdon puuttuminen, vaan se, että on olemassa eräänlainen virallinen tarina – legitimoiva kertomus, psykiatrinen diskurssi – joka on upotettu yhteiseen näkökulmaan – niin sanottuun moderniin, objektiiviseen asenteeseen – joka on hallitsevassa asemassa, mutta ei todellakaan kyseenalaistamaton. Laajemmat historialliset voimat ja mallit, joihin tämä tilanne on upotettu, liittyvät laajempiin nyky-yhteiskunnan näkökohtiin. Se liittyy modernisaatioon, maallistumiseen ja pettymykseen. Nämä ovat kaikki näkökohtia, joita kaikkien yhteiskuntiemme on käsiteltävä, eikä todellakaan ole niin, että voisimme torjua ne tai yksinkertaisesti ”poistaa” ne. Haluan vain mainita yhden lainauksen, jota käsittelen myös kirjassani Charles Taylorilta (tunnettu kanadalainen kriittinen ja katolinen sosiaalifilosofi), joka valaisee aivan toista valoa tavanomaiseen kertomukseen, jonka mukaan 1800-luvun alun psykiatri ”vapautti” hullut kahleistaan ja toi heidät oletettavasti rationaalisen tieteen valoon. Taylor sanoo:
”Uskonnosta luopumisen tarkoituksena oli vapauttaa meidät, antaa meille täysi toimijuuden arvokkuus; luopua uskonnon, siis kirkon, siis papiston holhouksesta. Mutta nyt meidän on pakko mennä uusien asiantuntijoiden, terapeuttien, lääkäreiden luokse, jotka harjoittavat sellaista valvontaa, joka sopii sokeisiin pakonomaisiin mekanismeihin; jotka saattavat jopa antaa meille lääkkeitä. Sairaille itselleen puhutaan vielä enemmän alaspäin, heitä kohdellaan vain asioina kuin entisaikojen uskovia kirkossa. ”
JB: Kyllä, ymmärrän hyvin pitkälti, mitä tarkoitat. Voi olla helppoa sijoittaa kaikki syyllisyys psykiatriaan tai mielenterveysjärjestelmään yleensä, mutta tosiasia on kuitenkin se, että vallitsevat mallit ovat maailmankatsomuksen ilmentymiä, joka itsessään tekee suuren osan pakottamisesta. Mutta mielestäni olisi myös reilua sanoa, että näillä malleilla on ratkaiseva rooli maailmankatsomuksen ruumiillistumisessa, erityisesti siinä, miten me ymmärrämme tai rakennamme itsemme mielenterveydellisiksi olennoiksi ja mitä tarkoittaa siitä poikkeaminen. Ne ovat niin sanotusti etulinjassa.
Mennäksemme eteenpäin, määrittelit hulluuden seuraavasti: ”Hetki keskustelussa, jolloin toinen keskustelukumppaneista päättää keskeyttää vuorovaikutuksen ja perustelee tämän vetoamalla siihen, että kommunikointi ei olisi enää mahdollista, ja perustelee tämän kutsumalla toista ”psykoottiseksi””, mikä oli mielestäni erinomaisen oivaltavaa. Onko edellä esitetyn valossa järkevää ajatella, että tällaiset diagnostiset vuorovaikutustilanteet perustuvat eräänlaiseen ”kielten sekaannukseen” eri maailmojen asukkaiden välillä?
WK: Pidän ilmaisustasi ”kielten sekaannus”. Lääkärin kieli kaikkine sitä ympäröivine tapoineen neuvolassa, asiantuntijatietoineen, diagnooseineen jne. määrittelee tilanteen. Potilas tuodaan lääkärin eteen ja hänet pakotetaan potilaan rooliin: näytetään oireita tai puhutaan oireista ja etsitään yhdessä taustalla olevaa lääketieteellistä ongelmaa tai häiriötä. Puhuminen ”vihreistä ideoista, jotka nukkuvat raivokkaasti”, siirtyminen tuntemattomiin kieliin, sanojen luominen metakommenttien antamiseksi tilanteista tai kosmoksen ja sen ulkopuolella olevien absurdeista, ekstaattisista tai kauhistuttavista piirteistä puhuminen hylätään, koska ne eivät sovi kontekstiin, joka on lääkärin vastaanottohuoneen määrittelemä konteksti.
Lisäksi hullujen kielissä on eräs erikoinen piirre. Kuvittele, että olet ollut psykoottisessa sodassa, sodassa, josta kukaan ei tiedä. Taistelitte taistelunne, haavoituitte, osittain parannuitte, osittain raahasitte haavanne sisäisten arpienne sisälle – kuten me kaikki teemme – ja sota palaa jälleen, pakottaen teidät puhumaan, ajattelemaan ja kokemaan soturina. Ja avataksemme assosiatiivisen muistimme, olettakaamme, että vihollisellanne on jotain tekemistä tuon kuilun kanssa, josta puhuimme aiemmin. No, oletetaan sitten, että kaikista kokemuksistanne tässä sodassa vain 1 % voidaan vangita sanoiksi, joista vain 1 % uskallatte muotoilla vuorovaikutuksessa psykiatrin kanssa toimistossa. No, mitä me voimme tehdä? Sisäiset sodat, ulkoiset sodat? Tarvitsemmeko loput 99 prosenttia täyttämään aukon, kirjoittamaan seinille? Todellisuudessa tarvitsemme rauhaa ja lepoa, emme diagnooseja emmekä kannustamista takaisin ”normaaliuteen”. Ja millainen rooli kielillä on tällaisissa tilanteissa? Mihin kieli loppuu, ja milloin jokin puhuu omasta puolestaan? Olen yrittänyt kirjassani vangita sanoiksi sen, mikä on sanojen ulkopuolella, vangita niin sanotusti todellisuuden. Mutta meidän ei pidä koskaan unohtaa, että sanat ja kieli ovat olemassa myös todellisuuden pakoiluun. Olemme jumissa siellä, emmekä koskaan pääse sinne samaan aikaan. Emme ole todellisia, vaan meillä on vain toivo hetkellisistä, ohikiitävistä välähdyksistä todellisuudesta.
JB: Tuo on todella mielenkiintoista, kiitos. Toinen asia, joka oli mielestäni hyvin tärkeä – ja joka vastaa omia huolenaiheitani – on paradoksin ja ”välitilan” keskeinen rooli siinä, miten ymmärrän sinun puhuvan hulluudesta ja itse asiassa maailmasta. Otan yhden erityisen merkityksellisen esimerkin, josta puhut: psykoottisten kokemusten (esim. ”hallusinaatioiden” ja ”harhojen”) todellisuusasema. Psykiatriselle mallille ominainen joko/tai -ajattelu (joka johtuu sen realistisista oletuksista) tarkoittaa sitä, että kun joku kertoo ”näkevänsä” tai ”kuulevansa” jotakin, tämän asian on joko oltava objektiivisesti olemassa kaikkien nähtävillä, tai se on pelkkää subjektiivisuutta, fantasiaa jne. Jos kyseessä on jälkimmäinen ja henkilö inttää, että se on ”todellista”, tämän mallin mukaan kyseessä on jonkinlainen häiriö (biologinen tai psykologinen). Jos kuitenkin luovumme realistisista filosofisista olettamuksista, on mielestäni selvää, että kaikki kokemamme on sekä subjektiivista että objektiivista, sekä ”ulkomaailman” luomaa että meidän luomaa ”ulkomaailmaa”. Psykoottiset kokemukset kuvaavat tässä yhteydessä kenties erityisen ”sekoittuneita” tai ”ei-duaalisia” näkökulmia kokemuksiin, joiden osalta kategoriat objektiivinen/subjektiivinen, ulkoinen/sisäinen ovat yksinkertaisesti sopimattomia. Voisittekohan sanoa jotain tästä teemasta?
WK: Kyllä, olen samaa mieltä kanssasi. Ehkä paradoksi on kirjani syvin teema, joka on sana aiemmin mainitsemalleni Möbiuksen renkaan kuvalle. Itse asiassa paradoksi on sisäisen ja ulkoisen, sen, mikä on mielessämme, ja sen, mikä on maailmassamme, kietoutumisen taustalla. Paradoksi on epäsuorasti myös niiden vaikeuksien taustalla, jotka liittyvät harhan tai hallusinaation kuvaamiseen. Mutta jälleen kerran hallusinaatioiden paradoksien pohtiminen psykiatrisen metodologian tai ideologian kritiikin yhteydessä ei mielestäni ole kovin hedelmällistä. Eikä loppujen lopuksi kaikilla niillä psykiatreilla psykiatrisine käytäntöineen ole aikaa eikä kiinnostusta hulluuden paradokseihin. He haluavat vain parantaa potilaidensa elämää, ja monilla heistä on varsin pragmaattinen asenne – antakaa heille tekniikka tai väline, ja he ovat tyytyväisiä. Olen useaan otteeseen puhunut mielenterveyskokouksissa ja sanonut, että heidän potilaansa haluavat puhua ”ei-duaalisuudesta” ja paradokseista, elämästä ja kuolemasta ja Jumalasta, ja he ovat yksinkertaisesti sanoneet: ”Hyvä niin, mutta ei minun kanssani, lähetä heidät pastoraalineuvojalle.” Tämä on hyvä asia. Toisin sanoen paradokseilla on jotain (itse asiassa melko paljon) tekemistä hulluuden kanssa, mutta enimmäkseen filosofian keinoin ja tuskin psykiatrisen käytännön keinoin.
Kun tarkastellaan paradoksien toimintaa, voidaan sanoa, että hulluudessa ei ole niinkään kyse siitä, että elämme toisessa yksityisessä, oudossa todellisuudessa, vaan enemmänkin siitä, että elämme tavallisessa todellisuudessamme, mutta sitten törmäämme ongelmiin, jotka ovat kätkettyinä ”realismin” jalkakäytävään (tai sen alle) ja joita ne vainoavat ja jotka kasvavat sitä enemmän, mitä enemmän niihin kiinnitämme huomiota. Tavallaan, kuten jo sanoin, psykoottisuus ja paradoksien kourissa oleminen liittyy enemmänkin liialliseen tietoisuuteen ja aitouteen kuin kyvyttömyyteen ajatella tai järkeillä kunnolla. Ja sekä filosofian että hulluuden ansa saattaa hyvinkin olla se, että kun realismin halkeamat ovat kerran auenneet, niitä ei voi enää paikata. Taistelujen arvet noista säröistä jäävät, tai paremmin sanottuna: nyt tunnustat, että niin sanottu normaali elämä on täynnä arpia. Ja yrittämällä purkaa solmua, solmu vain kiristyy. Huomattava lainaus Wittgensteinilta, joka ei ole kovin suosittu wittgensteinilaisten keskuudessa, mutta joka on kuitenkin tässä yhteydessä olennainen: ”Todellinen löytö on se, joka mahdollistaa sen, että voin lopettaa filosofian tekemisen silloin, kun haluan – se, joka antaa filosofialle rauhan, niin että sitä eivät enää piinaa kysymykset, jotka asettavat itsensä kyseenalaiseksi.” Myöskin tämän vuoksi kirjastani on tullut 800-sivuinen.
Siksi vielä yksi huomautus tästä. Kyse ei todellakaan ole siitä, että olisin kirjassani filosofian propagandisti. Kyllä, kirjassani on useita kohtia, joissa ehdotan, että psykoottisen matkan voisi kestää paremmin, jos asianosaiset voisivat jotenkin suhtautua siihen filosofisemmin. Kuitenkin erityisesti kirjani myöhemmissä luvuissa kaiken filosofoinnin yllä leijuu myös synkkä pilvi. Filosofia ei ole koskaan luvannut teille ruusutarhaa, enkä minäkään. Lisäksi voisi hyvin väittää, että äärimmäisessä filosofisessa ja psykoottisessa ajattelussa on jonkinlainen ihmisvastainen suuntaus. Sekä filosofialla että hulluudella voi olla voimakkaita ”yli-inhimillisiä” (tai ”a-human”) voimia, jotka polttavat kaiken olennaisen, kaiken merkityksellisen, olemattomuuden kuoppaan. Mutta, no, elämän intressit eivät välttämättä ole filosofian intressejä. Filosofia ei ole tekniikka, jolla saavutetaan onnellisuus; se ei pyri ratkaisemaan elämän ongelmia, eikä se sinänsä tähtää ihmisarvon parantamiseen.
Sallikaa minun käyttää jälleen tuota sotametaforaa, joka saattaa selventää tätä hulluuden tapausta. Oletetaan jälleen kerran, että jotkut hullut ovat olleet sanoinkuvaamattomassa sodassa, josta kukaan ei tiedä. He ovat taistelleet kuilun, negatiivisuuden kysymysten kanssa. He kaatuivat, he haavoittuivat, ja jotkut heistä palasivat näennäisesti normaalissa muodossa. Mutta entä jos he eivät sodan ja matkan jälkeen ole enää samanlaisia – eivät enää ole yhteisöllisyytemme tai inhimillisyytemme puolella? Entä jos he ovatkin juuri hylänneet ihmiskunnan ja heidät on vietelty osallistumaan toiselle puolelle? Entä jos anti-inhimilliset, post-inhimilliset tai esi-inhimilliset voimat ovat jollakin tavalla houkuttelevampia kuin paluu kaikkiin niihin rajoitettuihin ihmisyyden ja itsensä olemisen tunteisiin? Ja sitten ajattelen: entä jos hulluuden äänien kautta puhuvat niin monet muutkin äänet – shamaanin, riivatun, muukalaisen, ihmissuden, kyborgin, superaivojen, mutta myös syntymättömien ja kuolleiden, eläinten, lintujen, hyönteisten ja tulevan elämän äänet. Olemme tavallaan legioona, ja sitä pelätään. Sitä kutsutaan yleensä hulluuden arvaamattomuudeksi. Ja se on yksi yksilöllistävän, reduktionistisen psykiatrian tehtävistä, jossa keskitytään häiriöihin vähentämään ihmisyyden pelkoja, jotka liittyvät ihmiskunnan sisällä elävään ei-inhimillisyyteen. Tiedän, että tämä metafora ei ole selkeä, mutta kun otamme sen vakavasti, voimme ainakin tunnustaa, että ”psykoottiset” tai ”skitsofreenikot” jo pelkällä olemuksellaan ovat jotenkin peili – uhka omalle turvalliselle, yhteisölliselle ihmisyyden tunteellemme. Tätä paradoksia ei voi hallita yksikään psykiatri eikä yksikään hullu.
JB: Loistavaa, kyllä. Kuvasit asian, joka on minulle tässä avainasemassa. Jos puhutaan ”kuilusta” tai ”paradoksista”, ”transpersoonallisuudesta” tai oikeastaan kaikesta, mikä ei sovi johonkin realismin versioon, puhutaan ”metafysiikasta” tai vielä pahempaa ”mystiikasta”, jotka molemmat ymmärretään nykyajan länsimaissa halventavasti ja alentavasti. Unohdetaan, että realismi / tieteellinen materialismi on itsessään metafysiikkaa – eikä kovin vakuuttavaa metafysiikkaa – jota hiljaisesti, ajattelematta oletetaan todeksi. Seurauksena on, että tiedemiehet ja lääkärit olettavat, että he jatkavat todellisuuden tutkimista, vaikka he itse asiassa toteuttavat ajan hengen filosofiaa sitä huomaamatta, mikä voisi olla hyvä määritelmä ”paradigman” piirissä olemiselle. Näin ollen kaiken, mikä on ristiriidassa tai poikkeaa siitä, katsotaan soveltuvan parhaimmillaan vain nojatuoliin tai taiteeseen ja pahimmillaan ”primitiivisille”, ”hämmentyneille”, ”hulluille”. Tämän asetelman avulla ja sen asetelman keinoin todellisuuden luonnetta koskevista erimielisyyksistä tulee itsestään selviä johtopäätöksiä. Tältä osin vaikuttaa erityisen merkitykselliseltä, että metafysiikka (ja itse asiassa ”mystiikka”) kärsi hyvin samankaltaisen kohtalon kuin hulluus ja samankaltaisella historiallisella aikaskaalalla. Metafysiikka julistettiin käytännössä hölynpölyksi suunnilleen samaan aikaan kuin lääketieteellinen psykiatria syntyi. Minusta tässä ei ole niinkään kyse ”filosofiasta” kuin siitä, millaiset kokemukset ovat sallittuja tietyssä aikakaudessa. Onko tästä mitään ajatuksia?
WK: Väitän tätä myös mystiikan puolesta kirjassani. Metafysiikan kohtalon osalta asiat ovat monimutkaisia, mutta haluan käsitellä hieman metafysiikan ja filosofian historiaa, sikäli kuin sillä on merkitystä hulluutta ja psykiatriaa koskevien kysymystesi kannalta. Uskon, että aivan kuten Foucault väittää, voimme todellakin nähdä eräänlaisen muutoksen ihmistä käsittelevissä tieteissä 1800-luvun alun tienoilla. Kuvailisin tätä siirtymää – Immanuel Kantin jälkeen ja nousevien tieteiden myötä – siirtymiseksi olemiseen ja todellisuuteen keskittymisestä tietoon ja tietävään subjektiin keskittymiseen. 1900-luvun alussa tapahtui toinen muutos, jota usein kutsutaan ”kielelliseksi käänteeksi”, jonka jälkeen filosofiasta tuli varsin kriittistä ja itsereflektiivistä kielen toimintaa kohtaan. Tämä laaja uusi keskittyminen subjektin tietämiseen ja kieleen syntyi vuorovaikutuksessa kehittyvien tieteiden – sekä luonnontieteiden että humanististen ja yhteiskuntatieteiden – ja lopulta myös psykiatrian teorian ja käytännön kanssa.
Mielestäni tämä muutos selventää taustaa sille, miksi psykiatrit, jopa tarkkaavaisemman ja empaattisemman fenomenologisen koulukunnan edustajat, keskittyvät niin paljon siihen, että psykiatriset potilaat käyttäytyvät sen tieteen mallin mukaisesti, joka olettaa tämän taustan. Siinä, miten potilaille puhutaan, ja erityisesti akateemisessa kirjallisuudessa, joka käsittelee ”mielentiloja”, ”uskomuksia” ja ”harhaluuloja”, potilaita tarkastellaan näennäistieteellisten huolenaiheiden näkökulmasta: ovatko potilaiden ajatukset yhtäpitäviä ”todellisuuden” kanssa? Tekevätkö he ”hätiköityjä johtopäätöksiä”? Onko heillä empiirisiä todisteita sille, mitä he sanovat ja kuvittelevat? Tämä kapea-alainen keskittyminen siihen, mistä hullun kielessä – ja kielessä yleensä – on kyse, vastaa kapea-alaista keskittymistä siihen, miten vallitsevasti tiedevetoisissa, kapitalistisissa yhteiskunnissamme käsitteellistetään, mistä elämässä ja kielessä on kyse. Ikään kuin me kaikki kuljeskelisimme ympäriinsä yksityiset ”uskomukset, mielipiteet, merkitykset ja maailmankuvat” päässämme, ja ikään kuin meidän pitäisi neuvotella niistä propositioiden ja totuuden markkinoilla! Kuinka kaukana kaikki nämä tutkijat voivatkaan olla osallistuvine havaintoineen ja objektiivisine tieteellisine kyselylomakkeineen siitä, ”mitä hullut ihmiset ajattelevat”!
Voisimme myös sanoa, että metafysiikka on korvattu tieteellisellä materialismilla, joka on tiedemiehen mitta ja hullun malli. Mielestäni ratkaisu tai tapa kiertää tämä ei ole tämän positivistisen näkemyksen hylkääminen tai purkaminen, vaan vain oman tiensä kulkeminen, ulos meneminen, tai kuten Gilles Deleuze ja Felix Guattari sanoivat teoksessaan Anti-Oedipus: ”Skitsofreenikko, joka on kävelyllä, on parempi malli kuin neuroottinen, joka makaa analyytikon sohvalla. Raikas tuulahdus, suhde ulkomaailmaan.” Ja lisäisin vielä, rikastuttakoon mielenterveyden ja hulluuden sisäistä ja ulkoista vuoropuhelua kaikilla näillä muilla tavoilla, joilla kieli ja kokemus kietoutuvat toisiinsa. Niin paljon ”psykoottisesta sanasalaatista” ei ole koskaan tarkoitettu mielipiteiden tai ”psykologisten ongelmien” välittämiseen lainkaan. Miksi emme voisi liittyä hulluuteen ja rakentaa uusia kosmologioita, koskettaa sanoilla taivasta ja helvettiä ja kommentoida hyperabstraktilla, hyperironisella, usein absurdilla tasolla niin sanottua todellisuutta?
Rakenna muita verkostoja. Kun tunnemme liikaa painetta tavanomaisten psykiatristen ja psykologisten näkemysten vuoksi, on monia paikkoja, joihin voimme paeta ja joista voimme saada inspiraatiota. Se voi olla modernin metafysiikan, psykoanalyyttisen ajattelun tai deleuzilaisten näkemysten suuntauksia tai niiden esoteerisia jalostuksia marginaalifilosofioissa, kuten ”spekulatiivisen realismin” suuntauksissa. Mutta se voisi olla peräisin myös kaikenlaisesta kriittisestä psykiatriasta, erityisesti niistä, jotka ovat muuttuneet ja saaneet lisäpontta viime vuosikymmeninä, koska niitä ovat ajaneet yhtäältä ekologisen kriisin tosiasiat ja käytännöt ja toisaalta postkolonialistiset ja rasisminvastaiset liikkeet.
JB: Viimeinen kysymykseni: Halusin kysyä sinulta, miltä mielenterveyspalvelujen pitäisi mielestäsi näyttää. Minusta kirjasi oli huomattavan harkittu ja selvä pohdinnoissaan psykiatrian asenteista hulluutta kohtaan. Luin siitä, että suhtaudutte myötämielisesti vanhoihin ”psykiatrian vastaisiin” kantoihin ja olette eri mieltä siitä, että ainakin psykoosi olisi määriteltävä sairaudeksi, mutta että näette myös joidenkin biolääketieteellisten lähestymistapojen ja ”lääketieteellisen katseen” merkityksen. Voisitteko selventää tätä?
No, olen todellakin vakavissani sen suhteen, mitä sanoin alussa. En ole tällä alalla siksi, että minulla olisi tiettyjä malleja siitä, millaisia parhaiden käytäntöjen pitäisi olla ”mielenterveyden” hoidossa. Koko pyrkimys, johon olen ryhtynyt, koskee ajattelua ja puhumista siitä, miten elää ja miten kuolla, miten olla läsnä ja miten olla poissa – mielessä ja maailmassa – ja miten kokemukset, joita usein kutsutaan ”hulluiksi” tai ”psykoottisiksi”, kietoutuvat näihin. Sinä aikana, jolloin työstin kirjaani, ajattelin psykoosia sekä psykoottisuutta, kuljin monenlaisten filosofioiden ja näennäisuskonnollisten ja mystisten ajatusten läpi ja yhdistin ne siihen, mitä kutsutaan psykoottiseksi ajatteluksi. Se, miten tämän tai tuon yhteiskunnan tai yhteisön pitäisi lopulta käytännössä käsitellä sitä, mitä kutsutaan ”mielenterveydeksi”, on itse asiassa melko kaukana pohdinnoistani.
Haluan kuitenkin sanoa muutaman asian yleisesti. On todellakin olemassa eräänlainen lääketieteellinen katse, jossa hulluja tarkastellaan ikään kuin he olisivat aivan tavallisia ihmisiä, mutta heitä vaivaa neurobiologinen sairaus tai tauti, jota voidaan auttaa vain lääkityksellä. Tätä asennetta ei ole vain psykiatrien keskuudessa, vaan se edustaa vahvaa kuvaa tai tapaa katsoa ja toimia hulluja kohtaan joukkotiedotusvälineissä ja koko yhteiskunnassa. Kun tämä katse on hallitseva ja sortaa muita tapoja tarkastella psykoottisia, sitä on tietenkin kritisoitava, kuten olen tehnyt aiemmin ja kuten teen toisinaan myös kirjassani.
Lääketieteellisen katseen kritisointi ei kuitenkaan tarkoita, että toisenlaiset katseet olisivat parempia. Lääketieteellisen katseen vaihtoehdot ovat usein hyppäämistä paistinpannusta tuleen. Otetaan esimerkiksi leimautumista vähentävät kampanjat, ainakin ne, joita näemme Alankomaissa. Niissä pyritään toteamaan, että kyse ei ole siitä, että ihminen on psykoottinen tai skitsofreeninen, vaan siitä, että hänellä on psykoosi. He sanovat: ”Potilaat ovat niin paljon enemmän kuin heidän ’mielenterveyshäiriönsä’!”. Ja: ”katsokaa koko ihmistä ja nähkää hänen sairautensa erillään hänen sisäisestä itsestään!” Nämä ovat tietysti hyvää tarkoittavia neuvoja ja monissa yhteyksissä myös hyviä käytännön neuvoja, mutta loppujen lopuksi ne vain toistavat sitä yksipuolista diskurssia ja ideologiaa, jota ne väittävät kritisoivansa. Sama pätee nykyään suosittuihin niin sanottuihin ”ulottuvuuslähestymistapoihin”. Kun psykoottisia kokemuksia – jotka ovat täysin toisenlaisia ja kuuluvat negatiiviseen – pilkotaan ja analysoidaan niiden oletettuihin osatekijöihin, jatkuviin ulottuvuuksiin, annetaan ymmärtää, että ne ovat samalla viivalla normaaliuden kanssa. ”Kaikki ovat joskus hieman hulluja, olet vain mennyt liian pitkälle!” Ja vaikka tämän ulottuvuuslähestymistavan ytimessä on myös emansipatorinen pyrkimys, käy ilmi, että tässä lähestymistavassa psykoosi voidaan nähdä vain poikkeamana keskiarvosta, ei olemuksena sinänsä. Mielestäni monet modernin kognitiotieteen lipun alla kulkevat säikeet ovat pohjimmiltaan niin pitkälle väärässä, että ne eivät johda mihinkään muuhun kuin pieniin, vähäpätöisiin, hallinnollisiin korjauksiin, jotka kohdistuvat moderniin ihmiseen suhteessa yhä hienostuneempiin vaatimuksiin, joita moderni, kapitalistinen yhteiskunta vaatii jäseniltään.
Toisin sanoen, kun kritisoin neurobiopsykiatriaa, en veikkaisi, että jokaisen sielussa piilee jonkinlainen ”hyvä” henkinen tai hengellinen luonto. Sen sijaan ottaisin neuvoja ajattelijoilta, jotka jotenkin tunnustavat kolikon toisen puolen – ei elämää ja ”positiivisten tietojen” analyysejä, vaan kuolemaa ja olemattomuuteen jäämistä: ”Godot’n odottaminen”, niin sanoakseni. Ja loppujen lopuksi haluaisin, että minua katsottaisiin mieluummin biologisena olentona, jolla on biologisia tarpeita ja haluja, kuin ruumiiseen lukittuna sairaana mielenä, kuitenkin sillä ehdolla, että henkinen, mystinen ja merkityksellinen ovat myös osa elämäkertojamme – elämäkertojamme, omaelämäkertojamme, kirjoituksiamme seinälle.
Mutta palatakseni kysymykseesi, olen antanut Alankomaissa useaan otteeseen neuvoja, koska minua pidetään ”psykoottisten kokemusten asiantuntijana”. Annan silloin vain perusneuvoja, kuten: unohtakaa kaikki teoriat siitä, mitä psykoosi on, unohtakaa teoriat mielistä, kehoista, psykologiasta jne. Luo vain yhteys ilman salattuja tarkoitusperiä, terapeuttisia tarkoituksia tai keskustelun tavoitteita. Se, että he pyysivät klinikalla nimikirjoitustani – kyllä, se oli absurdia, mutta pidin siitä! Kun muistelen, minkälainen kontakti oli tuolloin innostavinta, on erilaisia asioita. Muistan, että sairaalahoitoni kahden ensimmäisen viikon aikana heräsin aina aikaisin, jolloin siivousryhmä teki kierroksensa osastolla. Kävin aina näitä mukavia pieniä keskusteluja yhden heistä kanssa, kun poltimme yhdessä jonkinlaista varastettua aikaa ”tupakointinurkkauksessa”. Eikä niissä puhuttu oletetuista psyykkisistä ongelmista, vaan elämästä ja kuolemasta selkokielellä, siitä, miten lattia olisi parasta puhdistaa, miten ”analysoida maata”, kaikenlaisen absurdin huumorin ja sanaleikkien kera. Se oli mahdollista myös joidenkin sairaanhoitajien kanssa, kun he eivät olleet ”terapiatuulella”. Viimeinen poliittinen huomautus tähän: miksi siivoojille tai hoitajille ei maksettaisi psykiatrin palkkaa? Nautin myös kovasti yhteydenpidosta ikätovereihini, kuvitteellisiin tai todellisiin, jotka puhuivat ja toimivat samankaltaisesta asemasta kuin olemassa olevat ”vangit”, joita yhteiskunta ei jotenkin hyväksy – keskustelut ja vuorovaikutus heidän kanssaan oli parasta. Päätettaköön siis arvoitukselliseen lainaukseen Peter Kingsleyltä, kreikkalaisen filosofian tutkijalta ja yhdeltä nykyaikaisista mystikoista:
“First, madness has to be experienced; then controlled. And to do this is to discover all kinds of sanities, of ways for operating skilfully in the world. … To be controlled by insanity is to be feeble. To be controlled by sanity is to be even feebler. But when you have become so mad you are prepared to leave the purity of your madness behind, then the memory of it, preserved in every cell of your body, will stop you ever becoming contaminated by sanity. This is what it means to live in two worlds and not be limited by either.”
JB: Wouter, tämä on ollut suuri ilo. Kiitos näin valaisevasta ja ajatuksia herättävästä keskustelusta. Seuraavaan kertaan!
