Asta Raami on tutkinut intuitiota 10 vuotta ja väitteli aiheesta vuonna 2015. Hän on myös kirjoittanut muutaman kirjan. Luin joskus aiemmin kirjan Älykäs intuitio ja nyt luvussa oli Intuitio3.

Kiinnostavia kirjoja! Ajattelin kirjoittaa, koska tämä intuition näkökulma ja sanasto tarjoavat minusta hyvän pohjan mielenterveyden pulmienkin tarkastelulle. Vaikka onhan näitä vähän vastaavia, kiinnostavia näkökulmia, joiden pohjalta tarkastella asiaa tullut vastaan muitakin, mutta nyt mennään tällä teemalla.

Raami jakaa intuition kirjassaan kolmeen ulottuvuuteen, joita ovat vaistointuitio, asiantuntijaintuitio ja superintuitio tai intuition kolmas ulottuvuus. Nämä ulottuvuudet pohjautuvat kaikki erilaiseen tietopohjaan, ja niiden kautta saadaan erilaista tietoa. Kolmen intuition yhdistelmään kuitenkin kätkeytyy Raamin mukaan ihmismielen nerokkuuden potentiaali. Ja se on yhdessä enemmän kuin osiensa summa.

Raami kirjoittaa, että kolmas intuitio on jotakuinkin räjäytetty pois länsimaisesta tieteestä. Psykologiassa ja kognitiotieteessä tunnustetaan vain vaistopohjainen intuitio ja asiantuntijaintuitio. Muu menee sitten uskonnolliseen, mystiseen tai taiteelliseen kategoriaan. Tämä on hyvin valitettavaa ja Raami käsitteleekin kattavasti asiantuntijaintuition ongelmia, vaikka tietysti silläkin on oma roolinsa parempaa tietoa kohti mentäessä.

Kirjaa varten Raami on haastatellut suomalaisia keksijöitä ja näiden lisäksi tapausesimerkkeinä hän käyttää Leonardo da Vinciä, Nikola Teslaa, ja Barbara McClintockia, joiden poikkeuksellisuutta tuskin moni lähtee nykyään enää kyseenalaistamaan. Toisin on monien nykyajan keksijöiden laita, eikä tietysti näitä mainittuja nerojakaan sen paremmin heidän aikalaisensa kohdelleet. Kirja on täynnä kiinnostavia esimerkkejä erilaisista ajattelun, näkemisen ja oivaltamisen tavoista.

En itse enää oikein edes ymmärrä miten voimme niin laajasti sivuuttaa näiden mainittujen ihmisten kuvaamat ajattelun, ideoiden ja tiedon saamisen tavat. Odotamme ja haluamme kovasti nerokkaita ratkaisuja ja innovaatioita, mutta emme usko tutkimus, saati kokemustietoa oivaltamisen takana olevista mekanismeista. Ihailemme neroja, mutta emme kuitenkaan usko heidän kertomaansa siitä, miten ovat tietonsa saaneet ja keksintönsä luoneet. Ja tämä on suuri ongelma. Erityisesti siitä syystä, että vähän vastaavan kaltaiset, mutta yllättävät tai yhtäkkiset kokemukset patologisoidaan nykyisin miltei välittömästi ja lähes kaikkien puolesta, lääkäreiden ja läheisten, mutta myös kokija itse jo osaa sen varsin hyvin.

Yhtä kasvien kanssa

Kirjassa kerrotaan, kuinka lääketieteen nobelisti Barbara McClintock on kuvaillut, että kun hän katsoi kasvia, siitä tuli osa häntä itseään. Pelkästään katsomalla kasvavaa maissia hän tiesi, miltä tähkän kromosomit näyttäisivät mikroskoopissa. Ja katsoessaan mikroskoopissa kromosomirakenteita, hän katsoi suoraan järjestäytyneeseen, päänsisäisten kuvien maailmaan. Hän siis katsoi samaan aikaan sekä fyysisillä silmillään että mielellään. ”Pystyin näkemään jopa kromosomien sisäosat – itse asiassa kaikki oli siellä. Yllätyin, sillä tuntui kuin olisin ollut niiden joukossa ja ne olisivat olleet ystäviäni.” Tämä oli aivan liian outoa hänen aikanaan, ja olisi kyllä tietysti yhtä outoa vielä nykyään.

Valitettavasti tuntuu siltä, että McClintockin kaltaiset on entistä tehokkaammin tänä päivänä noukittu yhteiskunnan ulkopuolelle jo lapsina. Ja jos vertaan psykoosikokemuksia McClintockin kertomaan, jotkut kertovat psykoosissa kokeneensa olevansa yhtä kaiken ympärillä olevan kanssa. Kokemus voi olla hieno, mutta monesti se on myös pelottava ja sitä pidetään hulluutena, ja siihen se silloin helposti ajaakin. Mutta entä jos kokemukseen voisi suhtautua kiinnostuksella?

Neuroottinen ja pakko-oireinen lapsi

Tesla on kertonut nähneensä mielessään todellisuuden päällä toisen kerroksen, jossa työsti näkyjään. Hän rakensi ja testasi keksintöjään mielessään viimeistä yksityiskohtaa myöten, ennen kuin rakensi prototyypin. Hänelle laitteen käyttö mielessä oli yhtä todellista kuin todellisuudessa. Oli energian, rahan ja ajan tuhlausta siirtää ajatukset paperille.

Tesla kertoo olleensa neuroottinen ja pakko-oireinen lapsi, saaneensa kuumeen persikkaa katsoessaan ja voineensa pahoin nähdessään helmen, maistaneensa inhottavan maun, kun paperin paloja pudotettiin nesteellä täytettyyn astiaan. Hänen kaikkien tekojensa piti olla kolmella jaollisia ja hän kärsi näyistä, joihin liittyi kirkkaita valonvälähdyksiä. Aikuisiälläkin hänellä oli muutamia hermoromahduksia, joiden aikana hän saattoi kuulla kellon tikityksen kolmen huoneen takaa, jatkuvan maan tärinän jalkojen alla, auringonsäteiden tainnuttavan voiman, hänellä oli lepakon aistit ja hän havaitsi esineitä erikoisella tuntemuksella otsassaan. Kovin monet eivät uskoneet hänen siitä selviävän, mutta liikunta ja vahva halu jatkaa työtä palauttivat hänen terveytensä.

Ihmeellinen mieli

Tässä kuvattuja kokemuksia lienee monilla autisteilla ja Raami nostaakin esiin vielä vuonna 1998 syntyneen Jacob Barnettin, joka diagnosoitiin kaksivuotiaana syvästi autistiseksi. Hänen äitinsä kuitenkin sai yhteyden lapseensa ja mitä enemmän äiti avautui lapsen tavalle havaita maailmaa, sen paremmin lapsi alkoi voida. Jacobilla mitattiin korkeampi älykkyysosamäärä kuin Einsteinillä ja hän teki jo pikkulapsena erilaisia kokeita mm. kappaleiden tilavuuden mittaamiseksi.

Sattumoisin nappasin Jakobista kertovan kirjan Ihmeellinen mieli viimeisellä kirjastokäynnillä ennen kirjastojen kiinni menoa. Jakob oli tosiaan vetäytynyt yhteydestä muihin ja lakannut puhumasta n. 2-vuotiaana ja 3-vuotiaana hänen erityisopettajansa oli sanonut, että on lähes turha toivoa pojan oppivan lukemaan. Mutta puolentoista vuoden puhumattomuuden jälkeen, kun hänen äitinsä oli ottanut ohjat käsiinsä, luottanut omaan intuitioon, ottanut pojan pois erityisopetuksesta ja poikennut tavanomaisesta autistien terapiasta, hänen poikansa halasi häntä ja alkoi taas puhumaan. Ja samoihin aikoihin hän myös näytti osaavansa lukea.

Äiti vei Jakobin 3-vuotiaana mm. observatorioon kuuntelemaan luentoa Marsista. Ja se on kyllä hyvin mielenkiintoista luettavaa. Avaruuden tutkimisen lisäksi Jakob tutki alle neljävuotiaana Jakob intohimoisesti karttoja, ja hänen äitinsä luotti täysin pojan suunnistuskykyyn ajellessaan Chicagossa. Jakob meni kouluun tavallisesti, mutta kolmannella luokalla osoitti taas taantumisen merkkejä, kunnes äiti ymmärsi hänen kyllästymisensä ja alkoi käymään hänen kanssaan yliopiston fysiikan luennoilla, jotka saivat pojan innostumaan ja muunkin arjen taas sujumaan paremmin. Jakob meni 10-vuotiaana yliopistoon ja alkoi kehittää omaa suhteellisuusteoriaan pohjautuvaa teoriaa.

Piiloviestejä

Eräs keksijä kertoo Raamin kirjassa, kuinka hän saa vihjeitä ongelmien ratkaisuihin jonkin satunnaisen henkilön lauseesta tai mainoksesta kadulla, havainnosta simpukan kuoren pinnassa, kalan suomujen toiminnan miettimisestä tai mieleen tulevista laulun sanoista. Myös lipaston vetimen geometrian avulla voi oivaltaa asioita tai vastaus voi olla piilotettu vanhojen kirkkojen tai merkittävien rakennusten julkisivuihin, tai kirjaan, jonka vahingossa avaa oikeasta kohdasta. Toiset keksijät taas kertovat saavansa tietoa jonkinlaisina poksahduksina tai välähdyksinä, jonka aikana normaali näkökyky väistyy, tietoa tulee kerralla valtava määrä ja se imeytyy kehoon, jolloin kaiken muistaa ilman ponnisteluja.

Minusta tuntuu, että näihin taas voi yksi, jos toinenkin (vaikka ei varmastikaan kaikki) psykoosin kokenut samaistua, tosin sillä erotuksella, että hänen saamiaan oivalluksia on pidetty täytenä hulluutena. En minä sitä sillä sano, että kaikki oivallukset mitään maailmanluokan keksintöjä olisi, mutta ne voivat olla isoja ja ennen kaikkea tärkeitä oivalluksia omassa elämässä, tai hullun kuuloisia ajatuksia, joista eteenpäin ja yhdessä jonkun kanssa ajateltuna voisi syntyä jotain parempaa, parantavaa.

”Intuitio on välillä järjetön ajatus, joka on uskallettu ajatella loppuun” (suora lainaus kirjasta)

Kirjassa kuvataan, kuinka keksijöiden superintuitioon liittyy myös synkroniaa ja onnekkaita yhteensattumia, siihen voi liittyä tietoa, jota ei pitäisi voida tietää, ja henkilökohtaisia havaitsemisen kokemuksia. Erään keksijän päässä taas alkaa soida ”silence, silence”, silloin kun on kyse tiedosta, jota ei saa jakaa muiden kanssa. Keksijät kirjoittavat fiktioksi asioita, joita ei muuten voi julkistaa ja he harrastavat myös piiloleikkiä, kommunikoivat keskenään (tai tuleville polville) jättäen piiloviestejä, niille, jotka informaatiota osaavat lukea.

Ja jos taas vertaan psykoosikokemuksiin, ei ole kovin harvinaista, että psykoottinen kokee näkevänsä viestejä monenlaisissa paikoissa. Kuka voi olla varma, etteivät ne ole tällaisia keksijöiden, kirjailijoiden ja taiteilijoiden jättämiä viestejä? Ja osaltaan myös samankaltaisia vihjeitä toisten satunnaisista sanomisista, mainoksista, tai mistä ikinä, mitä tässä on kuvattu keksijöiden saavan. Osa voi toki olla aivan päättömiä, mutta entä sitten?

Jumala asettaa ne kielelleni

Tässä kohdassa mietin myös hiljattain katsomaani elokuvaa “The man who knew infinity”, joka kertoo 1900-luvun alussa eläneestä intialaisesta itseoppineesta matemaatikosta, Srinivasa Ramanujanista. Ramanujan lähetti kirjeen englantilaiselle matemaatikolle, G. H. Hardylle, joka kiinnostui Ramanujanin tuloksista ja kutsui hänet Englantiin.

Ramanujanin tuloksista puuttuivat kunnolliset todistukset, ja Hardy painotti niiden tärkeyttä. Ilman pitäviä todisteita nämä tulokset ovat muiden silmissä naurettavia, sanoo Hardy, joka kuitenkin näkee niissä paljon potentiaalia. Hardy kysyy, miten Ramanujan saa yhtälönsä ja tämä vastaa: ”en tiedä, minä vain näen ne”. Toisena hetkenä he väittelivät kiivaasti intuitiosta, Hardyn väheksyessä sitä, Ramanujanille intuitio on kaikki kaikessa.

Lopulta Ramanujan paljastaa Hardylle, miten hän saa yhtälönsä: Jumala asettaa ne kielelleni. Mikäli yhtälö ei kuvasta Jumalan kieltä, se ei merkitse minulle mitään (lainaus muistin varainen ja elokuvan mukainen). Hardy on ateisti, eikä hän ihan tätä usko, mutta hän kunnioittaa Ramanujania suuresti ja sanoo uskovansa häneen. Ja Ramanujan tosiaan oli itseoppinut. Mitä voisi verrata Raamin haastattelemien keksijöiden sanomaan: Monella heistä oli lukihäiriö, sanasokeus tai dysleksia, eivätkä he näiden takia olleet opiskelleet. Se kuitenkin saattoi olla hyvä, sillä siitä syystä heidän ajattelunsa ei ollut ohjautunut vallitseviin uriin ja he saattoivat ajatella rohkeammin ja vapaammin.

22 514 piin desimaalia

Entä oletteko kuulleet Daniel Tammetista? Siinä missä minä opettelin joskus lukioiässä 27 piin desimaalia ja muistin ne vielä vuosien tauon jälkeenkin, Tammet on luetellut desimaaleja ulkomuistista 22 514 käyttäen siihen aikaa reilut viisi tuntia. Hänellä on diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä ja synestesia ja häntä pidetään siis erityislahjakkaana savant-henkilönä. Nämä ilmenevät mm. siten, että hän kokee kaikki luvut yhdestä kymmeneen tuhanteen erilaisina muotoina, väreinä ja tuntemuksina. Tammet ”näkee” laskujen tulokset synesteettisinä maisemina, ilman aktiivista pyrkimystä itse laskea niitä. Kertolaskujen tulokset hän saa niin, että kahden erimuotoisen luvun väliin jäävään tilaan piirtyy itsestään kolmas muoto, jonka hän aistii luvuksi. Alkuluvut Tammet aistii pyöreämmiksi kuin muut luvut, jaettavat luvut karheiksi ja jakamattomat sileiksi. Hän kertoo elämästään enemmän kirjassaan ”Sinisenä päivänä syntynyt.”.

Eri asia on tietysti, kuinka mielekästä on opetella noin paljon piin desimaaleja. Enkä voi olla miettimättä, millaisiin tuloksiin päästäisiin, jos tutkimusasetelma olisi toisinpäin: sen sijaan että Tammet antaa itsensä tutkittavaksi aspergerinsa kera, hän olisikin itse se tutkija (ja tutkisi muita, vaikkakin ehkä myös itseään).

Tähän joukkoon sopii tietysti hyvin myös kaikenlaista muuta väkeä: monet kirjailijat, taiteilijat, säveltäjät, elokuvantekijätkin. Kirjailija Katja Kettu kuvasi kirjoitusprosessiaan taannoin Helsingin Sanomissa näin:

”Rajatila, ehkä jonkinlainen psykoosi, joka irrottaa arkitodellisuudesta. Minuus katoaa tai räjähtää useiksi eri minuuksiksi henkilöhahmoissa, maisemassa tai tilassa. Sinne on hienoa päästä, mutta on hyvä myös päästä pois.”

Joukkoon kuuluu varmastikin myös Elon Musk, jonka elämänkerrassa kerrotaan, kuinka hän lapsena pohti ihmiskunnan tulevaisuutta ja kohtaloa universumissa ja alkoi tuntea, että sen selvittäminen olisi hänen vastuullaan. Teini-iässä Musk alkoi oivaltaa, mitä hän halusi elämässään tehdä: ”Ainoa asia, jossa on jotain järkeä, on pyrkiä kohti suurempaa kollektiivista valaistumista”. Kirjassa myös kerrotaan, kuinka Elonilla oli lapsena kummallinen tapa vaipua jonkinlaiseen transsiin. Silloin hänen silmiinsä tuli etäinen katse, eikä hän reagoinut mihinkään, mitä hänelle puhuttiin. Epäiltiin kuurouttakin, mutta hän tosiaan vain menee päänsä sisään ikään kuin toiseen maailmaan ja ”suunnittelee juuri uutta rakettia tai jotain vastaavaa”. Muut lapset tekivät X-hyppyjä ja huusivat suoraa kurkkua Muskin vieressä, mutta hän ei edes huomannut.

Musk oppi jo alle kouluikäisenä sulkemaan maailman ympäriltään, visualisoimaan ajatuksiaan ja keskittymään täysin johonkin tiettyyn asiaan. Alakouluikäisenä hän oli lukenut kaikki kirjaston ja lähikirjaston kirjat ja alkoi kahlata läpi tietosanakirjasarjoja. Hänellä oli (tai on) valokuvamuisti ja hän oppi ulkoa kaiken nippelitiedon.

Minusta on hieman ”epäreilua”, että niin moni kokee tällaisia asioita, mutta pitää ne omana tietonaan, joutuu pitämään ne omana tietonaan, tai kirjoittaa niistä pelkästään fiktion muodossa ja samaan aikaan niin moni tällaisten kokemusten takia tulkitaan sairaaksi ja tukahdutetaan rankoilla lääkityksillä ja psykoedukaatiolla. Tietenkin näihin tiloihin ja kokemuksiin liittyy monesti paljon muutakin, ongelmia, hermoromahdusta, loppuun palamista, mutta se ei vaan kerta kaikkiaan mene niin, että esimerkiksi Katja Kettu ei ole sairas, koska on lahjakas kirjailija, mutta joku skitsofreniadiagnosoitu on sairas, koska hänellä on diagnosoitu skitsofrenia tai muu psykoosityyppinen tila ja koska hän ei ole lahjakas kirjailija. Se miten itse ja miten ympäristömme suhtautuu näihin ja osaa niitä käsitellä on hyvin ratkaisevassa osassa siinä, mikä on lopputulos.

Näkökulma on rajoittunut meillä kaikilla

No niin, kyllä minä tietenkin näen aika paljon ongelmia tässä intuition esiin tuomisessa. Ne ongelmat ovat varmaan syynä siihen, että intuitio on laajamittaisesti tieteessä survottu kiven koloon, ja kokemukseen perustuvaa tietoa ja ihmisten, jopa tutkijoiden ja asiantuntijoiden omia mielipiteitä ei pidetä arvokkaina vaan tiedon pitää olla tutkitusti todistettua.

Kenen intuitioon nyt pitäisi luottaa ja mitä tehdään, kun kaikki yhtäkkiä alkaa kuuntelemaan intuitiotaan, etenkin kun ei ole niin helppo erottaa, mistä se kumpuaa? Raami puhuu erottelukyvystä ja yhteydestä.

”Välillä on älykästä luopua järjestä, mutta erottelukyvystä luopuminen on vaarallista”

Raami korostaa, että erottelukyvyn taito on välttämätön, eikä intuition signaaleihin voi aina suoraan luottaa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että erottelukyky ja logiikka eivät aina oikein ole mukana innokkailla intuition puolestapuhujilla. Intuition vastustajilla taas ei ole oikein minkäänlaista vastaanottokykyä, tuoreet havainnot jäävät tavoittamatta, ja logiikkakin kärsii. Lopulta meidän jokaisen näkökulma on kyllä enemmän tai vähemmän vino ja rajoittunut. Saamme turvaa siitä, että voimme pitää tiettyjä asioita totena ja perustaa elämämme niihin. Mutta saattaa olla niin, että ainut asia, johon on turvallista nojata, on tieto oman näkökulmamme rajallisuudesta ja virheellisyydestä.

Mietin, että erottelukykyä tarvitsisi myös psykoottinen, ja hänen läheisensä. Sitä tarvitaan erilaisten impulssien hallintaan ja tarkasteluun. Pitäisi pystyä erottelemaan pelot, mielihalut ja mielikuvitus jostain, joka on totta, jota seuraamalla pääsee jyvälle siitä, mistä omassa tilanteessa on kyse, ja mitkä ovat ratkaisut siihen. Jos, tai kun erotteluun ei kovin helposti siinä tilassa itse pysty, niin joku voi siinä kyllä auttaa. Mutta se ei auta, että kaikkea pidetään hulluutena. Vaan pitäisi olla täysin hyväksyvästi läsnä ja avoimesti pohtia erilaisia vaihtoehtoja, venyttää niitä omiakin turva-alueen rajoja ja ajatella yhdessä, joskin myös olla lempeän suora omien mielipiteiden suhteen.

”Jos siis mielimme saada intuition arvokkaat puolet käyttöömme, meidän pitää osata erottaa tyhmät ja näennäisesti tyhmät signaalit toisistaan -eli pysytellä muutama sekunti pidempään intuition kaistalla, kuulla hennot ajatukset ja kyetä huomioimaan ne, ennen kuin arvioimme niitä tai hylkäämme ne.”

Raami kirjoittaa paljon yhteydestä. Ja jotain sellaista olen itsekin ollut etsimässä. Tällä hetkellä näen ja koen paljon yhteydettömyyttä ja umpisolmuja, enkä vähiten itse, itse aiheutettuina omassa elämässäni. Ajattelen, että intuition – tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua – täysi huomiotta jättäminen on yksi iso syy mielenterveyden ongelmienkin taustalla. Erkaannumme itsestämme ja ympäristöstämme, teemme vääriä tai huonoja ratkaisuja ja aiheutamme siten lisäongelmia. Samalla intuition ääni taustalla voimistuu ja sen hiljentämiseen tarvitaan entistä enemmän voimia.

”Koska olemme ihmisiä, emme ainoastaan kaipaa yhteyttä toisiin vaan olemme täysin riippuvaisia siitä, huomasimmepa sen tai emme. Yhteyden puute ihmissuhteissa näivettää, eristää satuttaa ja sairastuttaa. Yhteyden puute ongelmanratkaisussa aiheuttaa näköalattomuutta kiistoja ja umpikujia”

Ehkä siinä vaiheessa, kun yhteys on löytynyt, ei edes tarvitse kiistellä siitä, kenen intuitio on oikeassa, vaan on onnistuttu luomaan tila, jossa ajatukset saavat vapaasti elää.

 

*Kursiivilla kirjoitetut lauseet ovat suoria lainauksia Raamin kirjasta.

 

Kuva Matt Blythe Pixabaystä

 

JÄTÄ VASTAUS