Viikko sitten vietettiin Maailman mielenterveyspäivää. En osallistunut päivään vihreää näyttämällä, tai muutenkaan. Paitsi tutustumalla Aleksis Kiven kokemuksiin ja ajatuksiin, joista voisin päätellä, ettei hänkään olisi kovin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Lainaus Mielenterveysseuran sivuilta:

“Joka toinen suomalainen sairastuu elämänsä aikana mielenterveyden häiriöön: saa diagnoosin masennus, ahdistushäiriö, syömishäiriö… – tai elää oireidensa kanssa koskaan saamatta niille nimeä. Mielenterveyden häiriöt koskettavat meitä kaikkia jossain muodossa – oman tai läheisen kokemuksen kautta.

Maailman mielenterveyspäivänä järjestettävä Mind Pride on kaikenlaisten mielten kulkue, jolla halutaan poistaa mielen sairauksiin ja oireiluun liittyvää stigmaa.”

Kyllä tällä kaikella halutaan varmasti vain hyvää. Halutaan helpottaa monien oloa, poistaa stigmaa, sallia erilaisuutta. Mutta kuitenkin minusta näyttää siltä, että Mind Pride on enemmän kaikenlaisten diagnoosien kulkue, kuin kaikenlaisten mielten kulkue.

Päivää markkinoitiin myös sanoilla: ”Olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet”

Mitä nämä sanat tarkoittavat? Millainen olen? Mikä minua määrittelee? Olenko sellainen kuin todella olen, vai sellainen, joka haluan olla, tai luulen haluavani olla? Olenko sellainen, jollaisena minut nähdään, jollaisena minut on aina nähty ja jollaisena kohdeltu? Olenko aina samanlainen? Olen tärkeä sellaisena kuin olen: samanlaisena aina, vai milloin minkäkinlaisena, tai vain joskus vähän toisenlaisena?

Mielenterveyspäivän sanomassa on hyvin vahvasti läsnä diagnoosit, vaikka ehkä sanotaankin, että olet tärkeä, diagnoosista riippumatta. Viestihän tavallaan on, että kuka tahansa voi saada jonkin diagnoosin. Diagnoosi ei kuitenkaan ole mikään luonnon laki. Ovatko nämä kaikki diagnosoivat nimitykset tosiaan tärkeitä osia meistä? Minusta ne tuovat pitkän liudan ulkopuolelta määriteltyjä kuvauksia siitä millaisia olemme. Ja sen jälkeen yritämme taistella niiden puolesta ja yhtä lailla niitä vastaan.

”olen Sairas, en pysty siihen tai tähän”

”ei kaikki Sairaat ole sellaisia, ei pidä yleistää tai leimata”

Olen toki tärkeä, vaikka minulla olisi kaikenlaisia vaivoja, murheita ja oireita. Mutta entä kun haluan niistä päästä eroon? Ja minulle sanotaan, että olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet! Olenko ainoa, josta tässä kohtaa tuntuu siltä, että minua ei oikeastaan haluta auttaa, saati auteta? Minulle halutaan antaa jokin diagnoosi. Halutaan, että olen tyytyväinen siihen, että ongelmilleni on löytynyt nimi. Halutaan auttaa siinä, että hyväksyisin itseni ongelmineni ja oppisin elämään niiden kanssa. Halutaan näyttää, etten ole yksin, ja on niin paljon muitakin, jotka samoista vaivoista kärsivät. Itsensä hyväksyminen ja muilta tuleva hyväksyntä ovat toki tärkeitä, mutta mieluummin opettelisin pääsemään vaivoista eroon, kuin elämään niiden kanssa. Vaikka se vaatisi kuinka kovaa työtä.

Melkein voisin verrata tätä tilanteeseen, jossa olemme unohtaneet, että katkennut jalka luutuu uudestaan ja paranee kehon omia paranemismekanismeja tukemalla. Olen katkaissut jalkani, ja vertaiset, läheiset ja järjestöt ympärillä viestittävät, että se on täysin ok elää, vaikka loppuelämänsä, katkenneen jalan kanssa. Samaan aikaan on kuitenkin selvästi nähtävillä, että en ihan täysipainoiseen elämään pysty, ja osa kansasta vielä muistaa, että katkennutkin jalka paranee.

Käytin samaa vertauskuvaa silloin, kun itse olin keskellä kriisiä. Vertasin hoitoa, tarkkailua ja diagnosointia siihen, että lääkäri olisi määrännyt liikkumaan ja juoksemaan katkenneen jalan kanssa ihan normaalisti. Minusta tuntui, ettei minulle anneta aikaa toipua ja tehdään pysyviä diagnooseja ”katkenneen jalan” perusteella. Sama vertauskuva vääntyi myös jatkoon: Vaikka tunsin jo jalan kestävän kävelyä, ja tiesin itse osaavani määrittää paljonko se kestää, lääkäri ajatteli kokemukseensa pohjautuen paremmin tietävänsä minkä verran sillä pystyn kävelemään, ja pyrki kävelyäni rajoittamaan.

Toki tässä pitää muistaa, että toisten jalka tosissaan katkeaa niin, ettei se enää parane entiselleen. Mutta hoidon tavoitetason pitäisi kuitenkin olla parantuminen, silläkin uhalla, että jotkut joutuvat pettymään. Toisaalta kun on kyse vähän erilaisesta osasta ihmisyyttä. Osasta, joka ei oikein ole fyysisesti saavutettavissa tai arvioitavissa, ei ole niin selvää mitä tarkoittaa parantuminen, mikä oikeastaan onkaan oire ja ongelma ja mikä ominaisuus.

Jossain näin myös kysyttävän ikään kuin nokkelasti ”Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki saisivat olla sellaisia kuin ovat?”… siis skitsofreenikkoja, ADHD-ihmisiä, bipoja, dissoja, masentuneita… Mutta niin kuin edellä jo pyrin sanomaan, kukaan ei ole sellainen kuin diagnoosin perusteella päättelemme. Kyllähän tämän tietysti kaikki tietävät. Mutta silti levitämme diagnoositietoutta, opiskelemme sitä, millaisia diagnosoidut ovat, ja miten diagnosoitujen kanssa toimitaan. Opettajatkin protestoivat, kun heillä ei ole koulutusta ja resursseja kohdata diagnosoituja oppilaita (tämä edellisviikon Perjantai-ohjelmasta, samaan aikaan kun vierellä asperger-kokemusasiantuntija-tyttö, sanoo, että opetelkaa tuntemaan meidät yksilöinä, kanssakäymisessä muiden kanssa tulee niin paljon vastaan ennakkoluuloja).

Ennen kuin voimme iloisin mielin viettää mielenterveyspäivää, meidän olisi välttämätöntä päästä eroon niistä kahleista, jotka tämä nykyinen mielensairausmalli, diagnosointikriteerit ja hoito- ja lääkitystavat harteillemme asettavat. Mielensairausmalli, joka koittaa korostaa ongelmien olevan geeneissämme, pysyviä, biologisia vikoja ja unohtaa kokonaisvaltaisen monin tavoin tuntevan, kokevan ja ajattelevan ihmisen. Diagnosointikriteerit, jotka ovat sopimuskysymyksiä, rajoistaan hyvinkin venyviä, melkoisen sekavia ja epätieteellisiä. Hoito, joka ei ota huomioon potilaan yksilöllisyyttä ja elämäntilannetta vaan räätälöi niistä sairauden. Lääkehoito, joka parantamisen sijaan lähinnä tukahduttaa ja auttaa selviämään oireiden ja ongelmien kanssa, ratkaisematta niitä.

Minusta mieltä olisi sellaisessa mielenterveyspäivässä, jossa korostettaisiin sitä, että kaikenlaiset mielialat ja mielialapulmat ja suuremmatkin ongelmat kuuluvat elämään, ovat normaali osa ihmiselämän kulkua. Ehkä ne ovat merkkejä siitä, että omassa elämässä on jotain vähän vinksallaan, jotain mitä pitäisi muuttaa, voidakseen paremmin. Ne eivät ole pysyviä sairauksia, eivätkä ne tarvitse nimeä. Ne eivät ole pelkästään yksilön asia, vaan ovat mahdollisuus hänelle ja koko hänen lähiympäristölleen kasvaa ja kehittyä, tutkia elämää ja pyrkiä näkemään asioita uudella tavalla.

Sanotaan, että joka toinen suomalainen sairastuu mielenterveyden häiriöön elämänsä aikana. Ja annetaan ymmärtää, että se on asia, mistä pitää olla huolissaan. Kehotetaan pitämään huolta ja tarkkailemaan omaa ja toisten mielenterveyttä.  Minä olen siitä huolissani lähinnä vain siitä syystä, että niiden hoito ei ole hyvää. On täysin tervettä olla jaksamatta kaikenlaisia raskaita elämäntilanteita, tai vaikkapa huomata, että asiat, jotka ovat ennen kiinnostaneet ja tuottaneet mielihyvää, eivät sitä enää tee. Mietin, että ei ehkä ole kestävää pitää huolta mielenterveydestään huolehtimalla pelkästään ulkoisista asioista, liikunnasta, harrastuksista, ystävistä, jos ei samalla muista tutkia ja kuunnella itseään.

Maailmalla järjestettiin mielenterveyspäivälle vastaliikkeitä.

Miksi siis? Yllä mainituista syistä varmastikin, ja osin muistakin. Esimerkiksi tässä blogissa aihetta oli käsitelty: https://www.madintheuk.com/2018/10/world-mental-health-day-a-call-to-action/ 

Ja täälläkin vähän: https://madinfinland.org/global-ministerial-mental-health-summit-open-letter/

Aiheesta tehdään Mad in America -sivustoilla myös haastattelusarjaa, jonka ensimmäinen osa löytyy täältä (englanniksi): https://madinfinland.org/maailmanlaajuinen-mielenterveys-liike-syyta-huolestua/

2 KOMMENTIT

  1. Hyvä juttu! Minuakin kuvottaa nuo kampanjat…

    Kaikki alkaa kielenkäytöstä. Pitäisi keksiä ensimmäisenä vaihtoehtoinen ilmaus sanalle “mielenterveys”. Kieli kampittaa…

    • Niin, ainakin on kovin vaikea käsite avata tuo “mielenterveys”, mitä se sitten oikein tarkoittaa?

JÄTÄ VASTAUS