Kävelen jälleen kerran kädet viilleltyinä, mieli musertuneena, vapauteni menettäneenä ja poliisien saattamana kohti psykiatrista osastoa. Tällä kertaa minut etsintäkuulutettiin Keltakankaan terveyskeskuslääkärin toimesta. Olin mennyt puhumaan ahdistuksestani ja vastaanotolla sain Diapamin. Varoitin kyllä jo etukäteen, että ahdistukseni on valtava, eikä lääke tule sitä poistamaan. Lukkiuduin terveysaseman vessaan ja otin esiin sheiverin terän taskustani.
Olen kohta 30 vuotias, neljän lapsen etä-äiti. Omakantani on täynnä erilaisia diagnooseja – maanisdepressiivisyydestä akuuttiin psykoosiin ja sinnikkäimpänä diagnoosina kulkee mukana sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, epävakain, antisosiaalisin ja riippuvaisin piirtein.
Jo nuorena tunsin olevani erilainen kuin muut. Jokin minussa ei ollut kunnossa. En osannut kertoa tunteistani, vaan jo silloin kirjoitin hyvin paljon. Aloin oireilemaan rajusti yläasteella. Muutimme Helsingistä maaseudulle ja jouduin kyläkouluun. Kiusaaminen alkoi heti. Sitä jatkui aina koulukodin loppumetreille asti.
Ensimmäisen lääkityksen aloitti Kellokosken nuorisopsykiatrisen osaston lääkäri. Olin vaikeasti hallittava 14 vuotias, joka satutti itseänsä jatkuvasti, oksenteli osaston vessassa itseaiheutetusti sekä heitti tavaroita niin, että useamman kerran viikossa se johti kiinnipitoon ja osastohälytykseen. Ativan injektiona lihakseen tuli tutuksi. Jopa niin tutuksi että aloin odottamaan milloin saisin seuraavan injektion. Helppoahan se on vaipua ”autuaaseen” rauhallisuuteen jossa ei ole mitään tunnetiloja.
Kaksi vuotta myöhemmin, koulukodista päästyäni, täytin 16 vuotta. Vaivuin psykoosiin ja minut toimitettiin Hämeenlinnan aikuisosastolle. Nuo ajat ovat hyvin suurelta osin hämärän peitossa. Olen tutustunut jälkikäteen papereihini saadakseni jotain mielikuvaa noilta ajoilta.
Olin osastolla todella kauan, 1,5vuotta. Lääkitys oli kova. Söin Leponexia hyvin korkealla annoksella, ja sen tuomiin sivuoireisiin sitten muita lääkkeitä. Meni minulla monia muitakin lääkkeitä. Kunnes jopa ylilääkärin mielestä olin niin vaikeahoitoinen, että minut piti siirtää Niuvanniemen erityisen vaikeahoitoisten nuorten osastolle. Siellä todettiin psykologin tutkimusten jälkeen skitsoaffektiivinen häiriö. Sieltä siirryin takaisin samaiselle aikuisosastolle.
19-vuotiaana oireilin vieläkin vahvasti. Viiltelin itseäni edelleen. Aloin odottamaan ensimmäistä lastani. Noin kuusi vuotta ja kolme lasta myöhemmin oireiluni meni vaikeammaksi. Aloin todella miettimään itseni tappamista. Masennustesti näytti vakavaa masennusta. Kaikki eskaloitui eräänä iltana kun otin yliannostuksen ja jouduin sairaalaan.
Eikö ole jotenkin ironista: samana aamuna kun minun kolmas lapseni päätettiin kiireellisesti sijoittaa samaan perheeseen missä kaksi vanhinta jo oli, sain kuulla saavani maksusitoumuksen Hoitokoti Tulevaisuuden Porttiin. Jouduin siis luopumaan lapsestani ja asennoitumaan parantumiseen samana päivänä. Kaksi hoitokodin työntekijää tulivat palaveriin, josta lähdimme heidän kanssa kohti uutta elämääni. Näin ajattelin.
Tuo hoitokoti oli minun loppuelämäni kannalta ratkaiseva ajanjakso, ratkaiseva tekijä koko ihmisyyteni kannalta. Muistan kuinka hoitokodilla ollessa minua alettiin kohtelemaan ihmisenä. Ei vain yhtenä ongelmatapauksena.
Ensimmäistä kertaa MINUA kuunneltiin. Oltiin aidosti kiinnostuneita voinnistani, sekä tuettiin oikeisiin käytösmalleihin. Sain valtavat määrät hoitajien työtunteja viikossa, koska minuun uskottiin ja minusta välitettiin. Aloin parantua traumoistani ja käytökseni normalisoitui. Persoonallisuuteni tuli uudella tavalla esiin. Kukaan ei huutanut minulle, sain kokea olevani turvassa.
Eräänä päivänä sain kuitenkin puhelun, joka muutti elämäni, romahdutti kaiken. Maksusitoumusta ei jatkettaisi. Tiedon saatuani turvattomuuteni palasi, niin myös käytöshäiriöni. Päädyin takaisin Hämeenlinnaan muutaman mutkan kautta. Vuonna 2016 olin osastolla 29 kertaa. Vuoden 2017 jatkoin osastoilla juoksentelua.
Hoitokodilla ollessani minuun istutettiin toivon siemen. Kerrottiin että olen arvokas ihminen, minunkin elämälläni on tarkoitus. Sain myönteistä palautetta käytöksestäni ja se sai minut ajattelemaan, etten ehkä olekaan niin sairas mitä ennen luulin.
Viime vuonna olin hoidossa Kellokosken oikeuspsykiatrisella osastolla, pakkohoidossa. Sinne jouduin koska muut osastot eivät enää pystyneet hoitamaan minua jatkuvien leposide-eristyksien ja lukuisten kiinnipitotilanteiden vuoksi. Siellä psykologin testit uusittiin ja diagnoosiksi tuli sekamuotoinen persoonallisuushäiriö erilaisin piirtein.
Syy miksi haluan kertoa tarinani näin yksityiskohtaisesti on se, että aloin saada apua, kun ongelmani nähtiin persoonallisuushäiriönä, joka on muokattavissa ratkaisukeskeisellä ja psykoterapialla. Kohdallani ratkaisevana asiana toimi myös turvallinen ympäristö jossa parantua. Vaikka lopullinen muutos tapahtui vasta neljä vuotta myöhemmin, tiedän sydämessäni silti, että ilman hoitokodilla tapahtunutta edistystä en ehkä enää olisi tässä. Kukaan muu hoitotaho ei ole koskaan uskonut minuun niin paljon mitä he.
Suurimman työn olen silti tehnyt minä itse. Olen aktiivisesti opetellut uusia käytösmalleja, lukenut hoitokodin Facebook sivuja, joissa edelleen kerrotaan jokaisen olevan arvokas. Olen tarrautunut niihin vuosia sitten kylvettyihin sanoihin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
Lääkkeet ovat toki tarpeellisia, mutta omalla kohdallani ne vain muuttivat persoonallisuuttani, aiheuttivat jopa itsemurha-ajatuksia ja veivät minut oravanpyörään, jossa elimistönikin pisti rajusti vastaan.
Tänään olen ammattikoulussa käyvä nainen, joka pystyy elämään ilman psyykenlääkkeitä. Persoonallisuuteni on melkein normalisoitunut, enkä ole aikoihin enää turvautunut itseni satuttamiseen. Pystyn myös vastoin kaikkia ennusteita ja odotuksia asumaan aikuismaisesti soluasunnossa, aiheuttamatta ympärilläni kaaosta.
Mielenterveyspotilaat ja kuntoutujat tarvitsevat ympärilleen ennen kaikkea oikeaa ympäristöä, paljon rakkautta, ymmärrystä yli rajojen sekä ihan vain sitä että saat kuulla olevasi arvokas.
Minä olen arvokas. Niin olet sinäkin.
