Elämän umpisolmu – ja kuinka se avataan?

Juttu julkaistu alunperin Nouseva mieli – Suomen skitsofreniayhdistyksen Poutapilvi -lehdessä 2021 (lehtiarkisto täällä: https://nousevamieli.fi/poutapilvi-lehti/)

Aika monta tapaamista psykiatrin ja psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kestänyt diagnosointiprosessi oli minulle siinä hyvin heikossa mielentilassa todella raskas. Näin jälkikäteen ajatellen olin silloin myös kovin epärehellinen, mikä ei oikein ollut minulle luonteenomaista. Ja sekin oli osaltaan raskasta. Katson epärehellisyyteni kuitenkin itsepuolustukseksi, johon minulla oli oikeus. En ollut rikoksesta syytettynä. Minä en vaan voinut paljastaa itsestäni ja ajatuksistani asioita, joiden perusteella kuulija, ammattilainen, olisi tehnyt tulkintoja, jotka jo siihen mennessä kertyneen kokemukseni mukaan, olisi vaikuttaneet vointiini hyvin negatiivisesti. Olin jo aiemmin erehtynyt kertomaan liikaa, ja kertomani vastaanotto ammattilaisen taholta tuntui kuin minut olisi revitty kappaleiksi. Tuhahtelua, sääliä, paremmin tietämistä: ”Oireita nämä ovat. Samat jutut olen kuullut sairastuneilta moneen kertaan.”.

Edeltävän parin kuukauden aikana mielialani oli heitellyt hurjasti: suoranaisesta onnesta ja siitä ilosta, että olen oivaltanut jotain tärkeää, valtavaan epätoivoon ja ahdistukseen maailman menosta ja siitä, että olenko nyt sittenkin sairastunut. Tämä oli kuitenkin ratkaiseva kysymys. Ratkaiseva valhe.

Mieleeni on jäänyt näkymä diagnoosiopasta selaavasta ja päätään raapivasta psykiatrista, joka kysyy, ehkä useammatta kertaa: ”Niin että miten oli niiden mielialavaihteluiden laita?” Olimme sopineet läheisteni kanssa ennen viimeistä tapaamista, että vastaamme tähän kieltäväksi. Näin vältin edellisillä kerroilla ilmoilla olleen bipolaarihäiriöisyyden. Näin ollen mietin, mitä kaikkea vältinkään sillä, etten ylipäänsä joutunut hoitoon, kun kriisi oli pahimmillaan ja olin ikään kuin puolustuskyvytön. Tunnistan kyllä silloisesta itsestäni kovin paljon kaikenlaisia muitakin oireita, jotka minä toivoisin, että pyrkisimme selittämään ja ymmärtämään toisin.

Minun ja läheisteni mielen täytti pelko sairastumisesta vasta pahimman kriisin jälkeen ja vaikka en siitä pelosta itsekään pystynyt kokonaan päästämään irti, niin sain aikaa vähän järjestellä sitä valtavaa määrää uusia ja alkuun pelottaviakin ajatuksia, jotka olivat pääni täyttäneet. Hoitoon myöhemmin päädyttyäni, olin jo melko vakuuttunut siitä, että se ei ole sitä mitä tarvitsen. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, en kestänyt olla kotona, eikä mikään muukaan paikka tuntunut turvalliselta, joten sopeuduin ja tein sen minkä pystyin, jotta pääsisin sieltä sopivasti levättyäni mahdollisimman pian ja vähillä hoitotoimenpiteillä pois.

Ajattelin silloinkin, että näillä vähän valheellisilla sanoilla oli paljon merkitystä. Sen lisäksi, että olin muutenkin ahdistunut, ahdistus siitä, että olen sairastunut, oli johdatella ajatukseni taas valonnopeutta lähenteleville kierroksille, maniaan, siihen samaan kierteeseen, joka minut jo kerran vei suljetulle osastolle. Huomasin kuitenkin, että kuvio oli järjetön. Olen sairas, jos ahdistun ajatuksesta, että olen sairas. Mutta jos en ajattele olevani sairas, siihen liittyvä ahdistus helpottaa, pystyn itseäni hallitsemaan paremmin ja pääsen myös paremmin käsiksi niihin alkuperäisiin ahdistuksen aiheisiin.

Käytännössä siis ajattelen, että se diagnoosi olisi sairastuttanut minut. ”Sairaus siinä missä muutkin”, sanotaan, ei hävettävää. Minä ajattelen, että vähän sopii hävetäkin, vaikkei kovin pitkästi kannatakaan siihen tunteeseen jäädä. Olisinhan voinut paljon tehdä toisin ja paremmin elämässäni. Minä itse näin sellaisen kehityskulun, mikä minut tähän pisteeseen johti. Eihän se kaikki aivan täysin minun käsissäni ollut. Ja toisaalta, se mitä tapahtui, toi mukanaan paljon hyviä oivalluksia, kunhan vain opettelin elämään uudenlaisten ajatusteni ja tunteideni kanssa. Tärkeää oli, etteivät läheisenikään pitäneet minua sairaana.

Niillä vähän valheellisilla, mutta itsepuolustukseksi sanotuilla, sanoilla oli myös paljon merkitystä vuosi sitten, kun hain opiskelemaan toimintaterapiaa. Opiskelijoiden terveydellisissä vaatimuksissa sanotaan, että opiskelijavalinnan esteenä voi olla esimerkiksi ”psyykkinen sairaus tai vakava mielenterveyden häiriö”. Olisinkohan nyt opiskelemassa toimintaterapiaa, jos papereissani olisi jokin pysyväluontoinen f-merkintä? Vaikkei se opiskelijavalinnan esteenä olisikaan, niin olisinko edes viitsinyt hakea? Uskoisinko edes selviäväni opinnoista?

Toipuminen on hurjan moniulotteinen juttu. Enkä tiedä loppuuko se koskaan, vaikkakaan en itsessäni sen enempää toivuttavaa näe, kuin kenessä tahansa muussakaan. On myös niin, että tarkalleen ottaen samat asiat toipumisen suhteen eivät varmasti päde muihin. Jokaisen elämän historia ja elämäntilanne ovat erilaisia, jokainen on erilainen. Emme voi antaa täsmäohjetta umpisolmujen avaamiseen, vaan sitä on pyrittävä löysyttämään vähän sieltä sun täältä, seurattava ”johtolankoja” ja pujoteltava langan päitä syntyneistä koloista, selvitettävä uusia, avaamisyritysten myötä kiristyneitä solmukohtia…

Se miten oireilevaa lähdetään hoitamaan, miten häneen suhtaudutaan aivan aluksi, on todella tärkeää. Niinhän on myös umpisolmun suhteen. Tällä hetkellä minusta näyttää siltä kuin umpisolmun avaus aloitettaisiin kaikista saatavilla olevista langanpäistä kiristämällä ja upottamalla solmu liimaan.

Kuvateksti: Uniongelmat jatkuivat pitkään ja vieläkin saatan nukkua huonosti välillä pidempiäkin aikoja. Mutta enemmän nukun hyvin. Uniongelmien (oikeastaan enimmäkseen ongelmat ovat muualla kuin unessa, tai joskus kyse ei edes ole ongelmasta vaan ihan positiivisesta jännityksestä) voittaminen lääkkeettömästi ja ylipäänsä mahdollisimman neutraali suhtautuminen unettomuuteen ovat mielestäni olleet tärkeitä juttuja. Joskus kun ei nukuta aikaisin aamulla, saattaa kannattaa lähteä vaikka ulos. Kuva eräältä varhaiselta aamulenkiltä.