Erityisesti vaikeiden mielenterveysongelmien kuten skitsofrenian ja maanis-depressiivisen mielialahäiriön kohdalla on totuttu ajattelemaan, että häiriöt ovat hyvin periytyviä ja kulkevat suvussa. Peräti 85 % perinnöllisyysarvioluvut ovat tuttuja jokaiselle, joka on opiskellut peruskoulun tai lukion biologian kursseilla tai lukeneet valtamedian uutisointia aiheesta. Kuten kaikki varmaan tietävät, perinnöllisyysarviot pohjautuvat kaksostutkimuksiin, joissa verrataan identtisten ja epäidenttisten kaksosten fenotyyppistä konkordanssia eli sitä, kuinka suuri osa kaksosista saa esimerkiksi molemmat diagnoosin skitsofreniasta. 1 Tätä samaa menetelmää voidaan käyttää oikeastaan ihan minkä tahansa biologisen tai sosiaalisesti rakentuvat ilmiön tutkimiseen. Esimerkiksi poliittisesta käyttäytymisestä voidaan joidenkin kaksostutkimusten mukaan selittää 40-60 % geneettisellä perimällä ja erään tutkimuksen mukaan puolet kahvin kulutuksesta väestössä selittää geneettinen perimä.2 3 Kaksostutkimukset ovat yleinen ja vanhin biometrinen menetelmä, jonka avulla pyritään selvittämään perimän ja ympäristön suhteellista osuutta sairauksien ja ominaisuuksien vaihtelussa populaatiossa. Se kehitettiin paljon ennen kuin edes ymmärrettiin, millä mekanismilla ominaisuudet periytyivät. Geenien löytämisen jälkeen on voitu kehittää muita biometrisiä menetelmiä, jotka tutkivat suoraan genomin tasolla ilmenevää vaihtelua suhteessa tutkittuihin fenotyyppeihin. Vuosikymmenien aikana on myös kehittynyt ymmärrys periytymisen mekanismeista. Tämä syventynyt ymmärrys geneettisen informaation periytymisen monimutkaisuudesta haastaakin mahdollisesti sekä kaksostutkimusten että muiden biometristen menetelmien pohjana käytetyt oletukset periytymisen perusprinsiipeistä 4.
Näin väittää esimerkiksi genopolitiikkaan ja muihin käyttäytymisgeneettisiin tutkimuksiin erikoistunut politiikan tutkija Evan Charney artikkelissaan Behavioral genetics and postgenomics. Artikkelissaan hän tuo esille lukuisia esimerkkejä siitä, miten nykyinen tietämys periytymisen mekanismeista ei tue biometrisille malleille pohjautuvia oletuksia. Esimerkiksi epigenetiikka, aktiiviset retrotransposonit eli niin kutsutut ”hyppygeenit”, kopiolukujen variaatiot sekä somaattinen ja kromosomaalinen mosaikismi vaikuttavat periytyvyyteen tavalla, jotka haastavat sekä kaksostutkimusten että biometristen tutkimusten premissit. Kaksostutkimusten perusprinsiipit hän tiivistää kolmeen pääperiaatteeseen. Näistä ensimmäinen on oletus, jonka mukaan identtiset eli samanmunaiset kaksoset ovat geneettisesti 100 % identtisiä kun taas epäidenttisillä kaksosilla on 50 % samoja geenejä. Toinen on oletus on, että tuo suhdeluku pysyy samana koko elämänkaaren ajan ja kolmas on se, että on ylipäätään mahdollista erottaa biometrisillä malleilla geenien ja ympäristön vaikutukset toisistaan. Ilman näitä oletuksia kaksostutkimusten perinnöllisyysarviot eivät toimi, eli toisin sanoen ne on rakennettu sisälle kyseiseen malliin. Modernit geneettisiä assosiaatioita tutkivat biometriset mallit taas pohjautuvat oletuksiin, että ihmisen solut ovat genomiltaan identtisiä tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta, että tutkittu genotyyppi (polyformismi tai mutaatio) on aktiivinen eli omaa yhtä suuren potentiaalin transkpritioon eri ihmisillä ja että tietyt geenit koodaavat aina tiettyjä proteiineja.4
Kaksostutkimuksissa käytetty oletus identtisten kaksosten geneettisestä identtisyydestä liittyy osin geenitutkimusten oletukseen yksilön solujen genomin identtisyydestä sekä osin myös oletukseen genomin pysyvyydestä läpi eliniän muuttumattomana. Ihmisen solujen välillä on kuitenkin merkittäviä eroja sekä kromosomien lukumäärässä, että genomin DNA:n rakenteessa ja koossa. Eroja selittää muun muassa kopiolukujen muuntelu eri soluissa, aktiiviset retrotransposonit, mitokontrionaalinen DNA sekä kromosominen mosakismi, eli kromosomien lukumäärän vaihtelu eri soluissa. Aktiiviset retrotransposonit eli niin kutsutut ”hyppygeenit” ovat geenialueita, jotka kykenevät siirtymään paikasta toiseen ja täten muuttamaan DNA-juosteen rakennetta ja kokoa. Arviolta 48 % ihmisen genomista koostuu näistä liikkuvista elementeistä, tosin suurin osa niistä on inaktiivisia. Ne voidaan jakaa kahteen eri luokkaan niiden siirtymismekanismin mukaan. Lukumääräisesti pienempi luokka (käsittää noin 3 % genomista) siirtyy paikasta toiseen leikkaa ja liimaa -menetelmällä, eli irtoamalla lähtöpaikastaan ja siirtymällä toiseen toiseen kohtaan genomista. Suurempi luokka transposoneista (noin 45 % genomista) kykenee kopioimaan informaatiota RNA-juosteeksi, joka siirtää paikalleen jäävän geenin informaation kopioimalla sen uudeksi DNA-koodiksi jossakin toisessa kohtaa genomia. Monien aktiivisten retrotransposonien on perinteisesti ajateltu häiritsevän geenien toimintaa, ja ne onkin löydetty olevan usein yhteydessä lukuisiin eri sairauksiin. Periytymisen näkökulmasta nämä hyppygeenit ovat mielenkiintoisia siksi, koska ne eivät periydy mendeliläisten mekanismien kautta vaan esimerkiksi RNA-kopioiden kautta. Hedelmöityksen jälkeen periytyvät RNA-kopiot siirtävät informaatiota jälkeläisille sijoittamalla sen osaksi hedelmöittyneen munasolun genomia. 4
Hedelmöittymisen jälkeisissä solunjakautumisissa aktiivisilla geenialueilla on erityisen merkittävä rooli neuronien ja hermoston kehityksessä. Esimerkiksi tutkimalla ihmisten sydämestä, maksasta, ihosta ja aivoista otettuja kudosnäytteitä Coufal et. al (2009) havaitsivat, että hermosoluissa oli aktiivisia L1 retrotransposoneja huomattavan paljon enemmän kuin muiden kudosten soluissa. L1 retrotransposonit ovat hyppiviä geenejä, joita esiintyy erityisesti nisäkkäillä. Niitä pidetäänkin yleisesti yhtenä syynä nisäkkäiden nopeaan evoluutioon viimeisen 100 miljoonan vuoden aikana. Tutkimuksen mukaan kyseisten aktiivisten geenialueiden tuottamia kopioita oli noin 80-800 hermosolua kohden. Tämä tuottaa huomattavaa vaihtelua solujen genomin rakenteeseen ja kokoon pelkästään yksilötasolla. On myös huomattava, että aktiivisilla geenialueilla on vaikutusta läpi elämän, myös syntymän jälkeen. On esimerkiksi tutkittu, että neurogeneesiin liitetty L1 geenien aktiivisuus on yhteydessä stressiin ja fyysiseen aktiivisuuteen aikuisisila. Neurogeneesi tarkoittaa uusien hermosolujen syntymistä. Aikaisemmin ajateltiin, että tiettyjen kehitysvaiheiden jälkeen ihmisen hermostossa ei esiinny neurogeneesiä. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että jatkuvaa neurogeneesiä ilmenee myös aikuisilla erityisesti kahdella aivojen alueella, hippokampuksessa ja aivojen subventrikulaarialueella. Esimerkiksisi Muori et al. (2009) havaitsivat, että vapaaehtoinen juokseminen kaksinkertaisti L1 geenialueiden aktiivisuuden koe-eläimillä erityisesti hippokampuksessa, mutta myös muilla alueilla, kuten pikkuaivoissa. Samantyyppisiä tuloksia on saatu monissa tutkimuksissa myös ihmisillä. Toisin sanoen esimerkiksi aktiivista urheilua harrastava identtinen kaksonen ei eroa laiskasta kaksosparistaan vain fenotyypiltään, vaan myös osittain genominsa rakenteelta. Nämä erot kaksosparien genomien rakenteessa alkaa jo hedelmöittyneen munasolun jakautumisesta ja jatkuu läpi koko elämän.4
Toinen mekanismi joka tuottaa solujen välistä mosaikismia eli solujen välisten genomien eroja on kopiolukujen vaihtelu, joka on yksi DNA:n rakenteellisen variaation muoto. Kopiolukujen muuntelu viittaa toistuvien emäsjaksojen lukumäärään ja järjestäytymiseen ja yhdessä yhden emäsparin muunnosten kanssa ne selittävät huomattavan osan yksilöiden välisistä eroista. Tutkituin rakenteellisen muuntelun muoto on submikroskooppisten kopiolukujen vaihtelu (CNVs), jotka viittaavat vähintään 1000 emäsparin muodostamaan DNA-pätkään, joka joko puuttuu tai josta on useampia kopiota suhteessa normaaliin genomiin. Johtuen CNVs-muuntelun suuresta mutaatiofrekvenssistä, se tuottaa huomattavan osan paitsi yksilöiden välisestä vaihtelusta mutta myös yksilön sisäisestä, solujen välisestä genomien eroista. Tämä ilmiö luonnollisesti tuottaa eroja jo varhaisessa vaiheessa identtisten kaksosten genomiin. Esimerkiksi Bruder et al. (2008) tutkivat 29 identtistä kaksosparia, joista 10 oli fenotyypiltään terveitä ja lopuista molemmat tai vain toinen kaksosista sairasti Parkinssonin tautia, parkinsonismia tai Lewyn kappale -dementiaa. Tutkimuksessa havaittiin, että verestä otettujen DNA-näytteiden perusteella sekä terveiden että sairaiden identtisten kaksosten välillä oli keskimäärin 10 % submikroskooppisten kopiolukujen vaihtelua. Tutkimustulos oli tutkijoiden mukaan vain jäävuoren huippu, koska tutkimus koski vain yhtä kudostyyppiä. Mosaikismista johtuen vaihtelu on todennäköisesti huomattavan paljon suurempaa etenkin kun ottaa huomioon, että CNVs edustaa vain yhden tyyppistä rakenteellisen muuntelun muotoa. 4
Mosaikismia tuottaa myös yllättävän yleinen kromosomaalinen mosaikismi, jossa kromosomeja on enemmän tai vähemmän kuin kaksi (kromosomipari). Yleensä kromosomien lukumäärän vaihtelu on liitetty vakaviin kehityshäiriöihin, kuten Downin syndroomaan ja Turnerin syndroomaan. Vaihtelua kromosomien lukumäärässä ilmenee kuitenkin yllättävän paljon myös terveiden ihmisten sukusoluissa ja somaattisissa soluissa. Esimerkiksi on arvioitu, että siittiöistä 2-5 % ja munasoluista peräti 20-25 %:ssa esiintyy kromosomaalista vaihtelua. Tutkimusten mukaan kromosomaalinen muuntelu on erityisen yleistä ihmisaivoissa, ja on arvoitu että peräti 10 % hermosoluista on enemmän tai vähemmän kuin kaksi kromosomia. Vuosikymmeniä on myös tiedetty, että tätä muuntelua esiintyy myös identtisten kaksosten välillä. Identtiset kaksoset eroavat myös mitokontriaalisen DNA:n osalta. Mitokontriaalinen DNA periytyy vain munasolujen kautta eli sen voi periä vain äidiltä. Mitokontriaalinen DNA eroaa tuman DNA:sta siinä, että sen genomista on useampia kopioita yhdessä mitokontriossa ja lisäksi solujen välillä on suurta vaihtelua mitokontrioiden määrässä. Tämän johdosta esimerkiksi pelkästään yhden naisen munasolujen mitokontrioiden DNA-molekyylien lukumäärä voi vaihdella 11 000-903 000 munasolua kohden. Mitokontriaaliselle DNA:lle on myös hyvin tyypillistä sen suuri mutaatiofrekrenssi ja tästä johtuen suuri muunteluaste. Identtiset kaksoset eivät peri välttämättä lainkaan samantyyppistä mitokontriaalista genomia, vaan esimerkiksi jakautumisessa mutatoitunut mitokontriaalinen genomi voi mennä suurelta osin vain toiselle kaksoselle. 4
Biometrisiin tutkimuksiin liittyvä perusolettama siitä, että geenien ja ympäristön vaikutukset voidaan ylipäätään erottaa toisistaan liittyy osin esimerkiksi edellä esitettyyn aktiivisten geenialueiden kopiointiin, jolla on erityisen suuri rooli ihmisen hermoston neurogeneesissä sekä epigeneettiseen sääntelyyn, jonka avulla voidaan aktivoidan ja inaktivoida eri geenejä. Näin ollen se, miten geenit ilmenevät, riippuu aina ympäristöstä. Geenien aktiivisuuden sääntely ei ole vain dikotomista päälle ja pois kytkemistä, vaan niiden aktiivisuutta voidaan säädellä asteittain. Toisin kuin biometrisissa malleissa oletetaan, geenit eivät ole aktiivisia yhtä suurella todennäköisyydellä. Tutkimuksista esimerkiksi tiedetään, että äidin stressillä on vaikutusta sikönkehitykseen monin eri tavoin ja että pelkästään kaksosraskaus nostaa äidin stressitasoja merkittävästi. Erityisesti identtiset kaksoset altistuvat keskimääräistä korkeammille stressitasoille. Toisin sanoen pelkästään kaksosten samamunaisuus luo itsessään kohdussa erilaisen ympäristön identtisille kaksosille verrattuna epäidenttisin tai yksittäisiin siköihin. Tämä geenien ja ympäristön vuorovaikutus voi tuottaa merkittävästi suurempaa konkordanssia myös identtisten kaksosten fenotyypissä. Myös oletus siitä, että tietyt geenit koodaavat vain tiettyjä proteiineja, ei nykytkimuksen valossa pidä paikkaansa. DNA:n transkriptiossa on mahdollista usein tuottaa monia erilaisia proteiineja vaihtoehtoisessa silmukoinnissa silloin, kun esi-mRNA:sta tuotetaan erilaisia lähetti-RNA:n muotoja. Esimerkiksi DNA:n eksoni 1, eksoni 2 ja eksoni 3 voivat esiintyä lähetti-RNA.ssa myös muodossa eksoni 1 ja eksoni 2, ja täten koodata erilaisia proteiineja, joilla on eri tyyppinen funktio ja sijainti. Vaihtoehtoista silmukointia arvioidaan tapahtuvan 90 % ihmisten geeneistä. 4
Molekyylibiologisten tutkimusten perusteella ihminen, kuten muutkin elävät organismit on siis hyvin monimutkainen ja ympäristöön mukautuva eliö. Tätä fenotyyppistä joustavuutta on helppo ymmärtää evoluutiobiologian näkökulmasta, mutta se samalla kyseenalaistaa biometristen tutkimusten merkityksen sairauksien ja ihmisten ominaisuuksien periytyvyyden ymmärtämisessä. Ongelma korostuu erityisesti tutkittaessa ihmisiä. Toisin kuin eläimillä tehdyissä biometrisissa tutkimuksissa, ihmisiä käsittelevissä tutkimuksissa ympäristön vaikutusta on edes teoriassa lähes mahdotonta täysin kontrolloida.4 Se missä määrin esimerkiksi sellaiset poliittisesti tulenarat aiheet kuten älykkyys tai psykiatriset sairaudet periytyvät geneettisesti ja missä määrin ympäristön vaikutuksen johdosta on ehkä mielenkiintoisempi pikemminkin ideologisista kuin tieteellisistä lähtökohdista. Jos olet esimerkiksi oikeistolainen, kaksostutkimusten tuottamat hurjat perinnöllisyysarviot vahvistavat meritokraattista luonnolliseen hierarkiaan pohjautuvaa maailmankuvaasi. Jos taas olet vasemmistolainen, sinua ehkä miellyttää enemmän monet GWAS-tutkimukset, joiden mukaan geenien selitysvoima lähes kaikissa psykiatrisissa häiriöissä on paljon lähempänä nollaa kuin 80 %. Jos GWAS tutkimuksissa onkin onnistuttu yksittäisissä tutkimuksissa tuottamaan lähellekään kaksostutkimusten tuottamia perinnöllisyysarvioita, nämäkin ovat yleensä paljastuneet vääriksi positiivisiksi löydöksiksi, jotka helposti katoavat pelkästään sosiaalisen stratifikaation paremmalla kontrolloinnilla. Professori Evan Chayseyta lainaten geneettinen biometriikka onkin lähinnä metodologisesti epäonnistunut tutkimusala, jossa pakonomaisesti saalistetaan hyvin heikkoja assosiaatioita kuin näkymättömiä aaveita. Tämä ei toki tarkoita, etteikö geeneillä olisi lainkaan merkitystä ihmisten välisten erojen selittämisessä. Niiden suhteellista selitysvoimaa on kuitenkin käytännössä mahdotonta tutkia nykyisillä biometrisillä malleilla. On myös kyseenalaista, onko biometrisiin menetelmiin sisään rakennettu pyrkimys geenien ja ympäristön selitysvoiman erottamiseen toisistaan kovinkaan mielekästä käyttäytymisen ja sairauksien taustalla toimivien mekanismien ymmärtämisen näkökulmasta.5 4
Kirjoittaja ei ole genetiikan asiantuntija, vaan artikkeli pohjautuu pääosin käyttäytymisgenetiikan selitysmalleihin erikoistuneen politiikan tutkijan Evan Charneyn artikkeliin Behavior genetics and postgenomics. Luettavissa osoiteessa Charney_BGPG.pdf (duke.edu)
Käytetyt lähteet
1. Cardno AG, Gottesman II. Twin studies of schizophrenia: from bow-and-arrow concordances to starwars Mx and functional genomics. Am J Med Genet. 2000 Spring;97(1):12-7. PMID: 10813800.
2. Hatemi PK, Medland SE, Klemmensen R, Oskarsson S, Littvay L, Dawes CT, Verhulst B, McDermott R, Nørgaard AS, Klofstad CA, Christensen K, Johannesson M, Magnusson PK, Eaves LJ, Martin NG. Genetic influences on political ideologies: twin analyses of 19 measures of political ideologies from five democracies and genome-wide findings from three populations. Behav Genet. 2014 May;44(3):282-94. doi: 10.1007/s10519-014-9648-8. Epub 2014 Feb 26. PMID: 24569950; PMCID: PMC4038932.
3. Laitala VS, Kaprio J, Silventoinen K. Genetics of coffee consumption and its stability. Addiction. 2008 Dec;103(12):2054-61. doi: 10.1111/j.1360-0443.2008.02375.x. PMID: 19469749.
4. Charney E. Behavior genetics and postgenomics. Behav Brain Sci. 2012 Oct;35(5):331-58. doi: 10.1017/S0140525X11002226. PMID: 23095378.
5. Charney E. 19.9.2013. Still Chasing Ghosts: A New Genetic Methodology Will Not Find the “Missing Heritability” Commentaries, Health. Independent Science News. Saatavilla: https://www.independentsciencenews.org/health/still-chasing-ghosts-a-new-genetic-methodology-will-not-find-the-missing-heritability/
Mielenkiintoinen teksti, kiitokset postaamisesta! Olin itsekin jossain vaiheessa kiinnostunut käyttäytymisgenetiikasta, mutta sairauden ja lääkityksen seurauksena jäin alan opiskelussa ihan lähtötelineisiin. Ja tällä hetkellä keskittymiskykyni on sitä tasoa, että juuri ja juuri jaksoin edes noin lyhyen tekstin lukea, enkä varmasti ymmärtänyt läheskään kaikkea.
Pari kysymystä tuli tuosta kuitenkin mieleen (jos joku osaa ja viitsii vastata):
1) Johtuvatko muutokset geeneissä hedelmöittymisen jälkeen yleensä ulkoisista tekijöistä (kuten kohdussa äidin vakavasta ja pitkäkestoisesta stressistä, ja syntymän jälkeen yksilön itsensä vakavasta ja pitkäkestoisesta stressistä) vai tapahtuvatko muutokset yleensä itsestään ja sattumanvaraisesti? Muistan, että olen joskus lukenut/kuullut jotakin siitä, että esimerkiksi äidin nälänhätä voi altistaa sikiön skitsofrenialle, mutten tiedä liittyykö siihen muutoksia genomissa.
2) Onko mahdollista, että mielenterveyshäiriöisten geenejä tutkittaessa käykin niin, että löydetään genomista jotakin, joka on yhteydessä mielenterveyshäiriöön, mutta että tosiasiassa onkin niin, että löydös olisi pikemminkin seurausta koetusta vakavasta ja pitkäkestoisesta stressistä, joka on aiheuttanut epigeneettisiä tms. muutoksia, ja että se silti tulkittaisiin siten, että perimä on se joka pohjimmiltaan vaikuttaa?
Myönnän, että minulla on tässä asiassa oma lehmä ojassa. Eli syy, miksi tämä stressinäkökulma kiinnostaa, on että oman sairastumiseni aikoihin olin ollut erittäin pitkään erittäin stressaavassa tilanteessa, josta en nähnyt mitään järkevää ulospääsyä. Tuntui kuin olisin ollut voimakkaan virran mukana, valumassa kohti valtavaa vesiputousta. Kävin 4kk ennen ensimmäistä psykoosiani puhumassa terveyskeskuslääkärin kanssa tilanteessani ja sanoin hänelle, että tulen sairastumaan psyykkisesti, ellen saa nyt sairauslomaa tai muuta apua. Tämä nuori lääkäri lähetti minut käytävälle keskustellakseen tilanteestani puhelimessa kokeneemman kollegansa kanssa, ja johtopäätös oli, ettei minulle voi antaa sairauslomaa, koska en ollut sairas. Mitään muutakaan apua en saanut. Siitä eteenpäin, kun 4kk tämän jälkeen sekosin totaalisesti, minua on kohdeltu useimpien ammattilaisten taholta nähdäkseni geneettisesti aivosairaana, eikä taustani ole kiinnostanut kuin ihan muutamaa ihmistä hoitohenkilökunnasta (ja olen vuosien varrella ehtinyt tavata heitä aika monta…).
Hyviä kysymyksiä ja enpä tiedä osaanko minäkään kovin tyhjentävästi noihin vastata, kun en mikään alan asiantuntija ole. Tuossa kirjoituksen pohjana toimivassa artikkelissa käsiteltiin kyllä aika kattavasti stressin vaikutusta ihmisen kehitykseen erityisesti epigeneettisen säätelyn ja noiden aktiivisten geenialueiden kautta. Juttu oli vaan niin pitkä ja meni niin syvälle nippelitiedossa, että sitä on vaikea kamalan lyhyesti tiivistää. Jos vaan mielenkiintoa ja jaksamista riittää, niin kannattaa lukea se. Yleisestihän tiedetään kyllä, että stressillä ja ravitsemuksella on sekä ennen syntymää että sen jälkeen etenkin varhaisvuosina merkittävä vaikutus ihmisen ja muidenkin eläinten hermoston kehitykseen, ja tunnetuin ja tutkituin mekanismi liittyy käsittääkseni geenien näkökulmasta juurikin mainitsemaasi epigeneettiseen säätelyyn. Myös noilla aktiivisilla geenialueilla on tutkitusti yhteys erityisesti hermoston kehitykseen ja aivojen plastisiteettiin myös aikuisena, ja nehän muokkaavat ja lisäävät geneettistä informaatiota genomissa. Nämä ovat myös yhteydessä toisiinsa, inaktiivisia ns. hyppygeenejä on mahdollista aktivoida/inaktivoida epigeneettisesti ja juuri tuolla aktiivisten geenialueiden epigeneettisellä säätelyllä on havaittu olevan merkittävä vaikutus ihmisen hermoston kehitykseen sikiöaikana. Se myös jatkuu koko elämänkaaren ajan, koska kuten tuossa kirjoituksessa lyhyesti tuotiin esille. Skitsofrenian lukuisten muidenkin psykiatristen häiriöiden ja kehityspoikkeamien on havaittu olevan yhteydessä sekä stressiin että ravitsemuksen puutoksiin, mutta kyse on nähdäkseni vain assosiaatiosta ei mistään suoraviivaisista spesifeistä mekanismeista, jotka johtavat suoraan tiettyyn fenotyyppiin. Vahvaa näyttöä on kyllä siitä, miten stressille altistuminen pitkäaikaisesti etenkin varhaislapsuudessa ja sikiöaikana mutta myös myöhemmin vaikuttaa tunnesäätelyyn, kognitiivisiin toimintoihin, stresssivasteisiin jne. ja ovat sitä kautta yhteydessä mielenterveysongelmiin, joskaan ei niin suoraviivaisesti kuin oletetaan. Mutta olet varmasti oikeilla jäljillä ongelmiesi suhteen, että pitkäkestoisella stressillä on huomattava yhteys monellakin tasolla noihin ilmiöihin.
On löydetty myös kaikenlaisia assosiaatioita geneettisen muuntelun ja psykiatristen sairauksien välillä, mutta pelkkä assosiaatio ei vielä luo syy- seuraussuhdetta. Esimerkiksi pelkkää stressireaktiota säätelee itsessään tuhannet geenit, joihin liittyy valtavasti eri tyyppistä polymorfismia ja epigeneettistä säätelyä. Skitsofrenia ja muut mielenterveyden ongelmat ovat taas on nähdäkseni stressireaktioon verrattuna monta kertaa vaikeampi tutkia, koska niitä ei edes osata tyhjentävästi määritellä fysiologian tasolla. Kyse on käyttäytymisen piirteistä, ja mielestäni se on lähempänä sellaista ”fenotyyppiä” kuin liberaalius, ekstroversio tai kahvin juonti. Niillä on fysiologisia korrelaatteja, kuten on vaikka kahvin juonnilla ja ekstorversiolla, mutta itsessään ne eivät ole muuta kuin suurelta kulttuurisesti määriteltyjä käyttäytymisen piirteitä ja tulkintoja.
Itse asiassa tuossa artikkelissa mihin kirjoituksessa viitattiin käsiteltiin aika yleisellä tasolla sitä, että geenien ja ympäristön välinen vuorovaikutus ovat stokastisia prosesseja. Esimerkiksi ihmisen immuunipuolustus perustuu käytännössä immuunijärjestelmän solujen hypermutaatiolle eli kyvylle tuottaa valtavaa määrää eri tyyppisiä antigeenireseptorien vaihtuvia osia. Tuo kyky itsessään on edellytys sille, että puolustusjärjestelmä toimii responsiivisesti suhteessa ympäristöönsä. Ymmärsin sen niin, että suuri muunteluaste ja prosessiin sisäänrakennettu satunnaisuus on evolutiivisen adaptaation taustalla toimiva mekanismi yleensäkin, siis biologisen systeemin ominaisuus itsessään. Siksi suurinta osaa ihmisen käyttäytymisestä tai piirteistä on täysin mahdotonta redusoida mihinkään yksittäiseen enemmän tai vähemmän heikkoon geneettiseen assosiaatioon. Kyseessä on monimutkaista prosesseista joihin on sisäänrakennettu paljon muuntelua ja satunnaisuutta, ja siksi niiden pohjalta on hyvin vaikea tai mahdotonta luoda mitään determistisiä tai reduktionistisia malleja. Ympäristö vaikuttaa geenien ilmenemiseen ja genomin rakenteeseen hyvin monin eri tavoin ja toisin päin, mutta vaikutukset eivät ole niin suoraviivaisia ja ennustettavia kuin väitetään.