Lapsia lähetettiin viime vuonna neuropsykiatrisiin tutkimuksiin kaksi kertaa enemmän kuin viisi vuotta sitten. Lähetteitä oli kaikkiaan 66 000. Suurin osa lähetteistä oli ADHD tutkimuksia. Noin joka 20:lle lapselle diagnosoidaan Suomessa ADHD.

ADHD (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö) on maailman terveysjärjestön määrittämä virallinen aivotoiminnan häiriö. Merkittävä osa lääkäreistä ja psykiatreista on kuitenkin sitä mieltä, että ADHD ei ole neurologinen häiriö. Tämä on varsin poikkeuksellista, koska yleensä lääketieteessä ollaan hyvin yksimielisiä häiriöiden ja sairausten olemassaolosta.

Esitän kirjoituksessani perusteluja sille miksi ADHD:ta ei voida pitää legitiiminä neurologisena häiriönä ja kerron miten AHDH:n pitäisi suhtautua.

1. Erilaisuus ei ole häiriö. Kaikkien ihmisten aivot ovat erilaiset ja kehittyvät eri tahtiin. Emme voi pitää homoseksuaalisuutta seksuaalisen suuntautuneisuuden häiriönä siksi, että se poikkeaa keskimääräisestä. Meidän ei pitäisi myöskään määrittää poikkeavuutta tarkkaaavuudessa ja vilkkaudessa häiriöksi. Perusteeksi ei riitä se, että ADHD henkilöt pärjäävät keskimääräistä huonommin koulujärjestelmässä. Se kertoo vain siitä, että koulujärjestelmämme suosii ominaisuuksia, joissa ADHD henkilöt ovat heikompia.

Lääketiede ei voi päättää mihin ihmisen tulee kohdistaa tarkkaavuutensa, miten pitkäksi aikaa ja kuinka vilkkaasti hän saa käyttäytyä. Erilaiset olosuhteet suosivat erilaisia taipumuksia. Metsästäjä-keräilijän on ollut kannattavaa tarkkailla valppaasti ympäristöä ja reagoida impulsiivisesti. Se on voinut erottaa saaliin saamisen saaliiksi joutumisesta. Luokkahuoneessa on kyettävä keskittymään yhteen asiaan ja vältettävä impulsiivisuutta.

2. Tarkkaavuus ja aktiivisuus eivät ole mekaanisia toimintoja vaan niitä ohjaavat sisäiset tarpeet. Keskimääräisestä poikkeavat sisäiset tarpeet eivät ole häiriö. Esimerkiksi jos lapsella on poikkeuksellisen vahva tarve fyysiseen aktiivisuuteen, leikkimiseen ja aikuisen huomioon, hänellä voi olla vaikeuksia keskittyä opetukseen.

ADHD-diagnooseissa lähdetään siitä, että lääkäri kykenee poissulkemaan kaikki muut syyt tarkkaamattomuudelle ja jäljelle jää aivotoimminnan häiriö. Tämä on teoriassakin mahdotonta, koska tarkkaavuus nivoutuu yhteen sisäisten tarpeiden kanssa. Esimerkiksi jos emme jaksa keskittyä kirjan lukemiseen, meidän on mahdotonta erottaa onko syynä kirjan tylsyys, muut mielenkiinnon kohteet, emotionaalinen myllerrys, aivojen väsymys, vireystila vai aivoissa oleva tarkkaavuushäiriö.

Kokenut lääkäri ja opettaja pystyy arvioimaan millon lapsen käytös poikkeaa, ADHD-kriteeristöt täyttävästi, mutta hänkään ei voi tietää mistä poikkeava käytös johtuu. Hänellä ei ole röntgenkatsetta, jolla näkisi toimiiko lapsen tarkkaavuus-prosessit aivoisssa oikein. Hän ei voi myöskään nähdä lapsen sielun syvyyksiin ja sulkea pois kaikkia luonnollisia selityksiä käytökselle.

3. Aivotoiminnan häiriöitä ei voida määrittää luotettavasti tutkimatta aivoitoimintoja. ADHD:ta ei nähdä aivokuvista eikä voida todentaa objektiivisilla mittauksilla. ADHD-diagnoosit tehdään arvioimalla lapsen käytöstä. Arviot ovat aina subjektiivisia. On vaikea arvioida milloin vilkas lapsi on ylivilkas. Tulkintaan vaikuttaa lääkärin, koulun ja vanhemman asenteet. ADHD:n kriittisesti suhtautuva lääkäri tai psykiatri ei halua antaa ADHD-diagnooseja. ADHD:stä innostunut opettaja, vanhempi tai psykiatri voi nähdä ADHD-oireita kaikkialla.

4. ADHD:n diagnostiset kriteerit ovat niin epämääräiset, että diagnooseja voidaan tehdä mielivaltaltaisesti. 

Ylivilkkauden virallisia oireita ovat seuraavat käytöksen häiriöt: ”1. Potilas liikuttelee usein levottomasti käsiään tai jalkojaan tai vääntelehtii tuolillaan. 2. Potilas lähtee usein liikkeelle luokassa tai muualla tilanteissa, joissa edellytetään paikalla pysymistä. 3. Potilas juoksentelee tai kiipeilee usein tilanteissa, joissa se ei kuulu asiaan (nuorilla tai aikuisilla voi esiintyä pelkkänä levottomuuden tunteena). 4. Potilas on usein liiallisen äänekäs leikkiessään tai ei onnistu paneutumaan hiljaa harrastuksiin.5. Potilas on motorisesti jatkuvasti liian aktiivinen, eikä hänen aktiivisuutensa oleellisesti muutu sosiaalisen ympäristön mukaan tai ulkoisista vaatimuksista.” Käypä hoito.

Kyseisiä ”oireita” voidaan havaita kaikilla vilkkailla lapsilla. Epämääräisen kriiteristön vaarana on, että lapsen käytös voidaan aina leimata ADHD-oireiluksi, jos aikuiset niin haluavat. Lääkärillä ei ole mahdollisuutta elää lapsen kanssa, ja selvittää käyttäytyykö lapsi todella ylivilkkaasti ja tarkkaamattomasti.

Miten ADHD:n tulisi suhtautua?

1. Olisi hyväksyttävä, että ei voida tietää tarkasti mistä keskittymisen tai käytöksen ongelman johtuvat. ADHD-diagnoosit yksinkertaistavat monisyisen ongelman. Vaarana on, että diagnoosi vahvistaa itseään ja leimaa lasta loppuelämäksi.

2. ADHD olisi nähtävä häiriön sijaan ominaisuutena, johon sisältyy vahvuuksia ja heikkouksia. Esimerkiksi ADHD aikuisella voi olla keskittymisvaikeuksia, huolimattomuutta, unohtelua, rauhattomuutta ja vaikeuksia itsekontrollissa. Hän saattaa kuitenkin olla myös energinen, idearikas, innostuva, hetkestä nauttiva, intohimoinen ja rohkea. ADHD-oireet ovat usein hyvien ominaisuuksien kääntöpuolia.

3. Olisi kunnioitettava lasten ja aikuisten oikeuttaa elää omana itsenään. Lapsi voi olla taipumuksiltaan koulumaailmaan heikosti sopeutuva, ja opettajat sekä vanhemmat voivat tuntea olonsa neuvottomiksi. Tämä ei kuitenkaan oikeuta lapsen huumaamista.

Keskuhermostoon vaikuttavilla stimulanteilla (ADHD lääkkeillä) on fyysisiä sivuvaikutuksia, mutta pahin sivuvaikutus on se, että kun lääkkeillä yritetään tukahduttaa ei toivottua käytöstä, päädytään tukahduttamaan myös lapsen ainutlaatuista persoonaa. Lapsen ei anneta elää omana itsenään.

Lapsen etu ei ole koskaan se, että hänet huumataan sopeutuvaisemmaksi. Sopeuttamiseen on aina olemassa lukuisia inhimillisiä ja vastuullisiakin keinoja.

 

Julkaistu alunperin täällä: https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/toukotanskanen/adhd-ei-ole-aivosairaus/

10 KOMMENTIT

  1. Kumpa minut olisi “huumattu” penskana, kun diagnoosin sain, enkä vasta olisi saanut lääkkeitä 25vuotiaana. Olisi pikkaisen parempi elämä ollut. Kuinka pihalla voi olla, että julkisesti levittää tällaista paskaa.

    • Itse ajattelen, että tässä ei nyt ole kyse yli 10 vuotta vanhoista asioista. On mahdollista, että monilla nyt jo aikuisilla olisi ollut parempi elämä, jos olisi lapsena saanut apua ja lääkkeitäkin, vaikkei sitä todella voi ihan varmaksi tietää. Huonompaankin suuntaan voi toisilla mennä. Nyt on kuitenkin eri aika ja niin paljon muutenkin puhutaan erilaisuuden hyväksymisestä, miksi pitää ketään leimata ja lääkitä sen takia? Ongelmia voi olla, mutta ympäristöä sopeuttamalla ja erilaisella ymmärryksellä ne voivat ratketa nopeastikin. Aikuiselle “ADHD-oireiselle” tilanne voi olla vähän toinen kuin lapselle.

    • Aikuisen ihmisen oma kokemus lääkkeiden auttavuudesta ei ole peruste sille, että lääkkeitä on kannattavaa jakaa lapsille. Lasten psyykenlääkinnässä olisi aina käytettävä varovaisuusperiaatetta. Lapsen kehittyvät aivot ja elimistö eivät kestä lääkkeitä samaan tapaan kuin aikuisen. Asiallinen lääkkeiden käyttö perustuu siihen, että lääkkeillä pyritään korjaamaan havaittua elimistöllistä ongelmaa tai lievittämään kipua siten, että sivuvaikutukset ovat vähäisemmät kuin hyödyt. Asiallista lääkkeiden käyttöä ei ole se, että henkilön käytöstä pyritään saamaan lääkkeillä muiden mielestä helpommaksi. Lapsi ei voi itse päättää lääkkeiden käytöstä, ja olisi aina kunnioitettava lasten oikeutta elää itselleen luontaisilla aivoilla varsinkin, kun niissä ei ole edes haivaittu mitään korjausta vaativaa häiriötä eikä lapsi kärsi mistään fysiologisista oireista. On aivan eri asia, jos aikuinen ihminen kokee tarvitsevansa lääkettä ja tietoisena sivuvaikutuksista sitä käyttää. En käy kiistämään joidenkin ihmisten kokemuksia lääkkeiden auttavuudesta. Samalla on kuitenkin muistettava myös joidekin ihmisten negatiiviset tai jopa katastrofaaliset kokemukset. https://yle.fi/uutiset/3-10400366

    • Kirjoittajan kannattaa käydä tutustumassa erilaisiin oppijoihin, kouluihin, joissa on lapsia, joilla erilaisia oppimisen ja elämän haasteita juuri näistä kirjoittajan mainitsemista syistä. Kannattaa myös haastatella vanhempia ja lasten kanssa työskenteleviä aikuisia eikä varmaan ole pahitteeksi tutustua noiden aikuisten kirjoittamiin kommentteihin omista rankoista kokemuksista ADHD – lapsena ja siitä, mitä lääkinnällinenkin tuki voi parhaillaan antaa niin lapsille kuin aikuisillekin.

      Tutkiva journalismi laajemmin käyttöön näissä kirjoituksissasi Tuomo!

  2. Hyvä ja mainiosti perusteltu kirjoitus!
    …viimeiseen kappaleeseen asti.

    Minun järkeni mukaan diagnoosin saaneen lapsen hyötyminen sopivasta lääkityksestä on kiistaton; jos ei heti, niin sitten tulevaisuudessa, ainakin nykysysteemin mukaan elettäessä.

    Tokikaan ei ole varmaa, että sopivaa lääkitystä edes löydetään, saati sitten tarpeeksi nopeasti koulutukselle/kehitykselle pysyvien haittojen/vahinkojen minimoimiseksi, mutta eipä noille muille sopeuttamiskeinoillekaan takuuta taideta antaa, edes hieman hitaammalla aikataululla.

    Saattaisikin olla nopeampaa ja toimivampaa muuttaa tämän maan opetustapoja ja -käytäntöjä, niin pojatkin pääsisivät taas kyytiin mukaan.

    …ja kirjoitus oli siis todellakin tuota “loppukaneettia” vaille loistava ja muutenkin pohdiskelua herättävä.

    • Kiitos alkuosan kehuista. Minusta viimeisessä kappaleessa oli tärkein asia. Olisin voinut kirjoittaa pitemmät perustelut näkemyksille.

      Vastustan ADHD-lääkkeiden antamista lapsille seuraavista syistä: 1. Lasten aivoja ei ole tutkittu ja havaittu selkeää neurologista häiriötä. On täysin mahdotonta päätellä käytöksen perusteella, että lapsen aivojen välittäjäaineiden toiminta on poikkeavaa. 2. ADHD-lääkkeet eivät korjaa ”oletettua häiriötä” vaan hillitsevät oireita. Tämän myöntävät lääkkeiden valmistajatkin. Lääkkeitä ei ole suunniteltu hoitamaan vaan hillitsemään ongelmallista käytöstä. ADHD:ta ei voida lääkkeillä parantaa.

      3. Lääkkeillä on runsaasti sivuvaikutuksia ja pitkän aikavälin vaikutuksista kehittyville aivoille on vähän tieto. Jos lapsen dopaaminin eritys on keskimääräistä vaimeampaa ja lääkkeillä lisätään dopamiinin määrää, on lopputuloksena paradoksaalisesti, että luontainen dopamiinin eritys vaimenee entisestä. Aivot pyrkivät aina homeastaasiin, eli säilyttämään niille luontaisen tasapainon. ADHD-lääke häiritsee tätä tasapaino. Lyhyellä aikajänteellä lääkkeet hillitsevät ongelmallista käytöstä, mutta on pitkäaikaistutkimuksia, jossa esim 3 vuoden jälkeen lääkkeistä ei ole havaittu hyötyä. Tämä on ymmärrettävää, koska aivot sopeuttavat itsensä lääkkeeseen. http://akukopakkala.fi/adhd-eli-miksi-miljoonille-lapsille-annetaan-piristeita/

      4. Lapsi ei voi itse päättää lääkkeen käytöstä. Lääkkeiden määrääminen perustuu siihen, että aikuiset haluavat vaikuttaa lapsen käytökseen. Käytökseen voidaan vaikuttaa kuitenkin lukuisilla turvallisimmillakin keinoilla. Kutsun ADHD-lääkintää juuri tästä syystä huumaamiseksi, koska niillä ei korjata mitään haivattua elimistöllistä häiriötä, vaan yksinkertaisesti yritetään rauhoittaa lapsen käytöstä. ADHD-lääkkeiden perusmekanismi on sama kuin huumeillakin. Käytetyn annoksen koko määrittää sen onko vaikutus ”keskittymistä parantava ja eloisuutta sopivasti hillitsevä” vai huumaava. Siksi niitä käytetäänkin runsaasti myös viihdekäytössä.

  3. ADHD:ta ei voida parantaa, totta. Se on neuropsykiatrinen häiriö, ei mikään parannettavissa oleva sairaus. Ja Suomessa lääkkeitä ei tyrkytetä kaikille. Usein niitä suositellaan kokeiltavaksi kuitenkin, hyvä niin.

    ADHD-lääke ei todellakaan huumaa käyttäjäänsä. Tuo on harhaluulo, jonka levittämisen pitäisi loppua. Ko. lääkkeillä on väärinkäyttöpotentiaalia, minkä takia moni niistä kuuluu huumausainekategoriaan. Mutta lapsi, jonka lääkitys on aina huoltajan vastuulla, ei vedä lääkkeitä liikaa tai viinan kanssa. Jos lääke joutuu ns. vääriin käsiin ja sitä käytetään väärin, ei vika ole lääkkeessä. Parasetamolin yliannostus voi tappaa, ei sitä silti mainosteta vaarallisena. Samoin pitäisi suhtautua esim. metyylifenidaatteihin.

    Ihan varmasti diagnooseja jaetaan väärin perustein, mutta etenkin lasten kohdalla lääkekontrolli on tehokas. Ja koska suurin osa ko. lääkkeistä on ns. täsmälääkkeitä, tehon tai tehottomuuden huomaa hyvin pian. Jos lääke ei tehoa, kokeillaan muita lääkkeitä. Jos sopivaa lääkettä ei löydy, tehostetaan esim. terapiatyyppistä hoitoa. Neuropsykiatrisesta valmennuksesta on ollut hyötyä monelle. Miksei sitten pelkkä lääkkeetön hoito voisi tulla kyseeseen? Koska sopiva lääkitys mahdollistaa sen, että ihminen saa enemmän irti esim. terapiasta. Ja toki joillekin lääkkeetön elämä sopii parhaiten. Ihmiset ovat erilaisia.

    Minun teinipoikani kokeili parikin kertaa stimulantteja pyynnöstäni. Kokeiltiin paria annoskokoa ja eri rinnakkaistuotteita parin kuukauden ajan. Poika totesi, ettei huomannut mitään eroa keskittymiskyvyssään esim., joten unohdettiin lääkekokeilu ja hän on hyötynyt neuropsykiatrisesta valmennuksesta eniten. Hänellä ei ADHD:ta ole, vaan asperger. ADHD ja autismin kirjo kulkevat käsi kädessä, eli oireistoa molemmilta puolilta on nepsy-häiriöisillä aina tai lähes aina.

    Minulla on ADD, ADHD:n hyperitön muoto. Oireilua oli lapsesta lähtien, mutta tietoa ei ollut siihen aikaan. ADD ei aina näy ulospäin joten tarkoittaako se sitä, ettei sitä voi diagnosoida ja lääkitä? Höpö höpö. Olin 35 vuotta ilman tietoa siitä, miksi elämäni ei ole sujunut neurotyypillisesti. Kun opin poikani problematiikkaa selvittäessäni, että minulla voisi olla ADD (kaikki piirteet täsmäsivät minuun eräällä listalla), oli se valtava helpotus. Tutkimukset oli kattavat, terveystietoni tutkittiin myös, ihan vauvasta lähtien ja nykytiedon avulla vanhat tiedot tulkittiin uudelleen. Kun lääkitys aloitettiin, muutos oli VALTAVA. En huumaantunut, vaan pää hiljeni “hälinästä” ja humaltumisen vastakohdalta se tuntui, “sober up” voisi sanoa kai. Lääkkeen teho kestää muutaman tunnin ja sitten loppuu, kunnes uudelleen otetaan. Pidän joskus lääkkeettömiä päiviä, mutten mieluusti. Koen, että lääkittynä saan tehtyä asioita paremmin, en kuormitu aistiärsykkeistä ja voin kaikin puolin paremmin lääkittynä. Lääkevapaana päivänä olen väsynyt. Mutta niin olin ennen diagnoosia ja lääkitystäkin. Lääkitty äiti on ainakin täällä koko perheen etu.

    Ja olisi ollut minun ja läheisteni etu, jos minut olisi diagnosoitu ja lääkitty oikein jo lapsena.

    Mikä on mielipiteesi masennuksesta ja sen hoidosta? Jos oireet täsmäävät masennukseen, pitäisikö lääkehoito silti unohtaa, jos masennusta ei mitata mitenkään? Serotoniinitasoja kun ei ole tapana mitata, vaan potilaan kertoman mukaan diagnosoidaan ja yleensä masennustestikin tehdään. Masennustestin pisteet ei kerro koko totuutta silti, joten suurempi paino on potilaan omilla sanoilla. Joillakin masennuslääkkeistä tulee isojakin sivuvaikutuksia, esim. itsemurhariski voi pahentua hoidon alussa ja lopussa. Silti masennuslääkkeiden käyttö on virallinen suositus keskivaikean ja vaikean masennuksen hoidossa.

    Lääkkeissä on riskinsä, kaikki lääkkeet eivät sovi kaikille. Erheellisiä diagnooseja tehdään, mutta se ei ole vain neuropsykiatrian ongelma. Siihen vetoaminen ei ole ok, koska iso osa ADHD-potilaista hyötyy suuresti stimulanttihoidosta. Lääkkeettömiä hoitoja ja tukitoimia kannattaa toki kokeilla myös, mutta jos lapsi ei hyödy niistä ja kärsii ADHD-piirteiden takia kohtuuttomasti, on mielestäni kyse jo laiminlyönnistä, jos lääkehoitoa ei kokeilla omien ennakkoluulojen takia. AINA on tietenkin parasta, jos elämässä selviäisi ja pärjäisi ilman mitään lääkettä, mutta kannattaa kohdata realismi. Yhteiskunta muovautuu, koulumaailma muovautuu, muttei tarpeeksi nopeasti tai tarpeeksi paljon.

    • ADD is not a hyper form of ADHD. Its the correct term to describe, not diagnose, a series of personality traits.
      Those personality traits are called by pharma of symptoms.
      Then a hue marketing effort brings an entire industry, doctors, pharmaceutics, etc to their knees in the sense that the worst in people is seen. Money corrupts everyone.
      There is ADHD or ADD yes, but its not a disorder neither a disease.
      Psychotics are not aspirin, upsetting your stomach. There are real consequences.
      I assume everyone defending the usage of psychotics to be on the pharma payroll, meaning they get personal rewards from it.
      Either is is a doctor that receives cash or holidays discounts, or a teacher that gain peace of mind so they can ‘just go home and walk their dog’.
      All this in the expense of those who can’t defend themselves, the children.

Vastaa käyttäjälle Jonttu Peruuta vastaus