Sinäkin voit sairastua mielenterveydenhäiriöön!

Maailman mielenterveyspäivää vietetään taasen 10.10. Mielenterveyspäivän teemana on tänä vuonna ”Mielenterveys on jokaisen oikeus”. Kyseisen päivän teemoja on ihmetelty blogissamme aiemminkin (Erilainen mielenterveyspäivä – Mad In Finland – Hulluna Suomessa). Tämänkin vuoden teemalausetta voinee pysähtyä hetkeksi miettimään. Mitä tämä oikeus mahtaa tarkoittaa? Onko siis oikeutta olla leimautumatta sairaaksi? Onko oikeus vapautua diagnostisista määritelmistä? Onko vaikeuksien jälkeen oikeus toipua ja parantua?

Päivän kunniaksi jokainen suvaitsevainen ja tiedostava media kirjoittaa jonkinlaisen mielenterveysaiheisen jutun. Näiden juttujen pääteemat ovat ainakin edellisinä vuosina liittyneet siihen, miten tavallisia mielenterveydenhäiriöt ovat, miten niitä voi tulla kenelle tahansa ja miten niihin on saatava hyvää hoitoa. Asiaa kuvataan myös jonkun ”sairastuneen” näkökulmasta ja ehkäpä lisätään loppuun jonkin mielenterveyshäiriön itsearviointimittari. Kellä tahansa kun saattaa olla jokin häiriö, jota ei vielä ole tunnistettu, ja johon tulisi saada apua. Tällaisten juttujen ideana on osallistua mielenterveyspäivän ”hyvään ja tärkeään sanomaan”, kuten mielenterveyshäiriöiden hyväksymisen ja normalisoinnin levittämiseen.

Ehdotan, että mielenterveyspäivän ydinsanoman vastaisesti tarvitsemme oikeastaan lisää stigmaa mielenterveyshäiriö-käsitteen ympärille. Jos emme olekaan ”häiriöisiä”? Entä jos päättäisimme, että emme suostu siihen, että tulemme määritellyiksi sairaiksi tai häiriintyneiksi kokemuksiemme ja elämäntilanteidemme kanssa? Entä jos tarvitsemme vähemmän itsearviontimittareita ja oirelistauksia? Entä jos etsisimme omaa identiteettiämme ja mahdollisten vaikeuksiemme ymmärtämistä jostain muusta kuin psykiatrian umpisurkeasta ja erittäin heikon validiteetin omaavasta diagnosointiluokituksesta?

Toivon selviäväni tästä päivästä siten, etten joutuisi vastakkain kovin monen perinteisen ”mielenterveyspäivän” jutun kanssa. En juhlista mielenterveyspäivää enkä halua levittää sen sanomaa mielenterveyshäiriöiden normalisoinnista, yleisyydestä ja oiretietoisuudesta. Olen päinvastoin sitä mieltä, että itse asiassa mielenterveyshäiriöistä puhutaan aivan liikaa. Eri diagnooseja sekä julkisia sairaus- ja hoitokertomuksia suorastaan vyöryy eteen.  ”Joka toinen sairastuu elämänsä aikana! Sinäkin voit sairastua, tai olla jo tietämättäsi sairas! Nyt on löydetty tällainen uusi häiriö, jota ei osata tunnistaa ja hoitaa! Edelleenkin on vakavaa alidiagnosointia siitä ja tästä häiriöstä! Tarvitaan lisää hoitoa ja apua!” Mielenterveyshäiriöt ovat sairauksia siinä missä syöpä ja murtunut jalkakin, ne pitää tunnistaa ja hoitaa, painottaa tämäkin kampanja, ja näin meitä on valistettu ajattelemaan.

Paitsi eivät ne ole. Boikotoin hiljaisesti mielenterveyspäivän sanomaa vastaan, koska ydinongelmana siinä on itse mielenterveyshäiriön käsite. Mistä puhumme, kun puhumme mielenterveyshäiriöstä? Oirelistaukset, itsearviointimittarit ja diagnostiset luokittelut seuraavat kiinteänä jatkumona perässä.   Miten oikein voidaan sanoa, että ”mieli on rikki” ja ”se on aivan sama kuin fyysinenkin sairaus”. Ei ole kudosvaurioita tai kasvaimia tai elimistön vikoja. Vuosikymmeniä psykiatrian sarkaa vallannut yritys aivokemiallisen epätasapainon osoittamiseksi on myöskin alkanut osoittautua täydeksi bluffiksi, koska hypoteesista puuttuu jotain niinkin oleellista kuin näyttö.

Kun puhumme mielenterveyshäiriöistä, puhumme väistämättä usein tunteista. Surusta ja tuskasta ja kivusta ja tyhjyydestä ja ahdistuksesta ja yksinäisyydestä ja häpeästä, ja vihasta, esimerkiksi. Jossain kohdin nämä tunteet ovat terveitä ja jossain kohdin sairaita. Jos kaikkiin näihin määriteltyihin mielenterveyshäiriöihin tutustuu ja kaikki mahdolliset itsearviointimittarit täyttää (kokeilepa vaikka terapianavigaattori), niin kovin kapeaksi jää se kuva, mitä ”terve ihminen” enää on. Oletko joskus surullinen tai alakuloinen? Tuntuuko sinusta joskus tyhjältä? Onko vaikea keskittyä? Eikö uni meinaa tulla? Jännitätkö väkijoukkoja? Oletko yksinäinen? Kestivätkö alakulon tunteet yli kaksi viikkoa?

Etteikö sinullakin, sittenkin, olisi joskus elämässäsi ollut sellaista kahden viikon jaksoa, jolloin olet ollut alakuloinen tai surullinen, syönyt ja nukkunut huonosti ja kokenut arvottomuutta ja huonouden tunnetta? Ja jos tällaisia jaksoja onkin ollut kolme, oletkin jo senkaltaisesti kroonikko, että käypä hoito-suosituksen mukaisesti masennuslääkitystä olisi syytä käyttää loppuelämä. Jo ennen internetiä oli tunnistettu ilmiö, että mitä enemmän ihmiset lukivat erilaisista häiriöistä, sitä enemmän niitä itsellä epäiltiin. Sosiaalisen median ja internetin myötä asia on saanut aivan uudet mittasuhteet.

Mielenterveysaiheisia oirelistoja ja mittareita on kehitetty valtavat määrät kaiken kansan täytettäväksi. Niiden perimmäisenä ideana on lisätä lääkkeiden myyntiä ”tunnistamalla oireet” ja kannustamalla niiden perusteella hakeutumaan ”avun piiriin”. Niitä myös käytetään runsaasti kaikissa mielenterveyspalveluissa. Mittarit näyttävät kovin vakuuttavilta, päteviltä ja tieteellisiltä. Ne kysyvät eri oireista ja antavat mahdollisesti viitteitä eri sairauksiin, jotka ovat kaikille vähintäänkin niminä tuttuja, ja joihin ”haettava apua”. Sitä paitsi monet muutkin käyvät terapioissa ja syövät lääkkeitä aivan samojen vaikeuksien kanssa. Eiköhän vielä päästä tilanteeseen, jossa kaikille saadaan määritettyä jokin mielenterveydenhäiriö.

Entä jos emme olekaan keskellä ”mielenterveysepidemiaa”? Entä jos olisikin niin, että löydämme sitä, mitä etsimme? Mitä enemmän olemme tietoisia, täytämme mittareita ja puhumme oireista, sitä todellisemmiksi ne tulevat. Jos pidämme ongelmiamme ja tunteitamme psykiatrisina ongelmina, sitä ne sitten ovat. Jos hakeudumme psykiatrisiin palveluihin, melko varmasti joku psykiatrinen ongelma löytyy. Tässä se mielenterveyspäivän ongelma on.

En voi olla miettimättä, miksi ihmeessä olemme suostuneet tähän. Miksi olemme antaneet luvan siihen, että puolet nuorten ikäluokasta määritellään, jos ei nyt sairaiksi, niin kuitenkin ”ahdistus- ja masennusoireisiksi”? Mihin perustuu kollektiivinen hyväksyntä sen suhteen, että inhimillisiä kokemuksia laitetaan sairauden ja oireiden alle?

Mielenterveysongelmat eivät tupsahda ihmiseen taivaalta. Yleensä vaikeuksia ja psyykkistä kipua aiheuttavat inhimilliseen elämään kuuluvat asiat, joista jotkin ovat toki kammottavia ja surullisia. On yksinäisyyttä, köyhyyttä, väkivaltaa, turvattomuutta, hylätyksi tulemista ja yhteyden puutetta. Mitä häiriintynyttä siinä sitten on, että joskus asiat käyvät mahdottomiksi kestää yksin? Häiriintyneeksi kategorisointi vain lisää toiseutta ja vierautta. Vaikeissa ja raskaissa elämäntilanteissa tarvitaan ennenkaikkea yhteyttä toisiin ja ymmärretyksi tulemista. Ei diagnosointia ja lääkettä.

Erityisen surullinen tämän kaiken psykiatriapuheen keskellä on psykoosisairaaksi määritellyn asema. Nämä ihmiset jäävät usein jopa mielenterveyspäivien ulkopuolelle. Psykoosisairaiksi katsotut ihmiset edustavat jotain sellaista, josta nämä kampanjoijat sanomineen eivät enää tavoita. Heidän ”sairautensa” ei ole sitä, mitä ”kenellä tahansa voisi olla”. He eivät yleensä saa terapiaa, koska ovat tulleet määritellyiksi ”liian sairaiksi”. Näitä ”sairauksia” myös pidetään lähtökohtaisesti pysyvinä. Psykiatrian professori Korkeila on maassamme ponnekkaimmin tuonut tätä lohduttomuutta esiin toteamalla esim.: ”Skitsofrenian aktiivinen vaihe kestää noin kymmenen vuotta. Sitten sairaus yleensä sammuu, mutta siitä ei parane.” (Anni kuuli 14-vuotiaana vieraan äänen, joka kannusti häntä satuttamaan itseään – skitsofrenia on yksi pelätyimpiä mielen sairauksia, jonka ensioireet voivat näkyä jo nuorena | Akuutti | yle.fi )

Jos professori sanoo, ettei sairaudesta parane, ovat toipuneiden ihmisten omat tarinat jotain sellaista, mitä ei suostuta näkemään tai ottamaan vastaan. Nehän ovat määritelmällisesti mahdottomia, harhoja. Mitään keinoa todistaa toisin ei ole. Tästä lähtökohdasta on aivan selvää myös se, ettei hoidon tavoite koskaan olekaan paraneminen. Näitä asioita en voi ymmärtää enkä niihin suostua. Psykoosisairaaksi tuomittu ihminen saa hoitojärjestelmässä roolin, jossa hänen on hyväksyttävä sairautensa, käytettävä lääkkeensä ja luotava elämäntavoitteensa uusiksi. Tässäkin kohtaa somaattiset sairaudet eroavat ratkaisevasti näistä mielenterveyshäiriöiksi katsotuista tiloista. Psyykkisesti terveen ihmisen kriteeristöä on mahdoton koskaan osoittaa varmasti täyttävänsä, koska puhutaan ihmisen sisäisistä kokemuksista. Jos paraneminen ei ole mahdollista, ainoa jäljellejäävä tulkinta on, että toipumista vakuutteleva ihminen valehtelee, esittää ja peittelee. Siitä roolista on vaikea ponnistaa toiseen suuntaan.

Mielenterveys on kaikkien oikeus, mutta se on kuitenkin toisten oikeus vähän enemmän kuin toisten.