Ihminen on aina ollut sokea omalle ajalleen. Lobotomiasta myönnettiin Nobelin palkinto vuonna 1949 ja sitä ennen aivokupan hoidosta malarian avulla vuonna 1927. Psykiatrian historia on täynnä tarinoita, jotka ovat muuttuneet tieteellisiksi teorioiksi ja lopulta kyseenalaistamattomiksi faktoiksi. Tästä syystä on tärkeää irtautua itsestään selviltä tuntuvista asioista ja kysyä, että mistä 2010-luvun psykiatrisessa hoidossa on kysymys.

Katson, että psykiatrian perimmäinen ideologia on tällä hetkellä uusrappeutumisoppi. Rappeutumisoppi eli degeneraatio lähti siitä, että mielisairaiden suvut rappeutuvat ja tämä johti esimerkiksi Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa psykiatristen potilaiden pakkosterilointiin sekä Saksassa natsien “eutanasiaohjelmaan”, jossa mielisairaalapotilaita tuhottiin systemaattisesti.

Freudilainen psykiatria katosi pitkälti kartalta 80-luvun alussa (Suomessa hiukan myöhemmin) ja nyt Suomessa vallitsee taas kraepelinilainen traditio, jossa mielisairauksia tutkitaan laboratorioissa ja pyritään estämään geneiltään viallisten ihmisten rappeutuminen. Emil Kraepelin oli rotuhygienisti ja ensimmäinen tieteellinen biologisen psykiatrian tautiluokitus, DSM-III oli uuskraepelinilaisten laatima. Nykyinen tautiluokitus on sen laajennettu versio.

Ihmisillä on voimakas taipumus nähdä THL:n ja muiden julkisten instituutioden johtama valtava mielisairaiden geenitutkimus positiivisena asiana. Minulle se on kovin vaikeaa. Mitään skitsofreniageeniä ei ole koskaan löytynyt, mutta se on sivuseikka. Kysymys kuuluu, että mitä tuollaisella voidaan saavuttaa.

Uusrappeutumisoppiin liittyy nähdäkseni se, että katsomme tiettyjen sukujen jälkeläisten olevan suuressa vaarassa sairastua hermostoa rappeuttavaan krooniseen sairauteen, ja siksi tällaiset riskisuvut on löydettävä. Lisäksi näiden riskisukujen jälkeläiset voidaan mahdollisesti poimia psykiatrisen hoidon piiriin jo ennen kuin he ovat sairaita. Vaikea nähdä geenitutkimuksen suhteen mitään muuta saavutettavaa, paitsi tietysti miljoonia euroja tulonsiirtoja yksityiseltä sektorilta julkiselle, potilailta lääkeyhtiöille ja lääkeyhtiöiltä heidän asiantuntijalääkäreilleen. Lisäksi tällainen positiiviseksi naamioitu geenitutkimus antaa ymmärtää olevan itsestään selvää, että geenitutkimus on hyvä asia. Meidän tulisikin rehellisesti ja avoimesti pohtia, että elämmekö todella psykiatrian kulta-aikaa. Oma näkemykseni on, että psykoanalyyttisen psykiatrian hylkäämisen jälkeen on tapahtunut merkittävästi taantumista sekä hoidon tasossa, että sen tuloksissa.

JAA
Edellinen artikkeliHäpeä, stigma ja toipuminen
Seuraava artikkeliKaksisuuntainen mielialahäiriö – uutta valoa näköpiirissä. Aikabiologiset hoidot 2.
Tapio Gauffin on entinen psykiatrinen potilas ja nykyinen yhteiskuntatieteiden opiskelija. Hän on vieroittautunut kahdesta neuroleptista yhtä aikaa psykiatrien voimakkaasta vastustuksesta huolimatta kärsien kuukausia vakavista vieroitusoireista. Hän pitää pitkäaikaista lääkehoitoa erittäin haitallisena ja tarpeettomana vaihtoehtona sekä esteenä toipumiselle.

37 KOMMENTIT

  1. Minulla on itselläni erittäin pitkä kokemus psykoterapiasta. Aloitin ennen kuin lääkkeet ottivat ylivallan ja jatkoin pitkälle sen jälkeen edelleen ilman lääkkeitä. Minun teoriani on kaikessa yksinkertaisuudessaan että koska psykoterapialla ei ollut mitään varteenotettavaa annettavaa potilailleen lääketeollisuuden oli erittäin helppoa vallata markkiinat. Kukaan ei pystynyt panemaan vastaan. Psykoterapeutit itkivät ja psykoanalyytikot marmattivat ahkerasti mutta kukaan ei heitä kuunnellut koska heillä ei ollut näyttöä. He yrittivät kaikin voimin syyllistää potilaita, potilaat vastustivat hoitoa ja yrittivät kaikin voimin livistää omasta vastuusta, jne. Mikään ei auttanut. 50 % kaikista psykoterapoiapotilaista eivät saaneet minkäänlaista apua tai huonenivat hoidon aikana. Osa teki itsemurhan. Lääketehtaat kukoistivat.

  2. Korjaus edelliseen: Ei voida tietenkään sanoa että psykoterapialla ei ollut mitään annettavaa potilailleen. 50% saivat ilmeisesti jonkinlaista apua, mutta minulla on sellainen epäilys että ne jotka saivat jotakin olivat aika terveitä ennestään. Joka tapauksessa psykoanalyytikot sanovat ihan rehellisesti että on oltava sangen terve jotta pystyy käymään läpi klassisen psykoanalyysin. Psykoanalyysi soveltuu siis parhaiten tuleville terapeuteille koska heidän tulisi olla selvillä omista “tiedostamattomista” pyyteistään. Minä itse kuulun niihin jotka huononivat hoidon ansiosta. Jos olisin jatkanut olisin mennyt junan alle. Ei kannata minulle selittää että minä itse asiassa vastustin hoitoa. Ei ole totta. Vastustin huonoa hoitoa. Syystä. Jouduin sitten auttamaan itseäni itseapumenetelmän avulla (Stettbacher/Jenson joista olen kirjoittanut paljon muualla)

  3. Kiitoksia kommenteista, Viveca Stenius. Itsekään en ole klassisen psykoanalyysin suuri kannattaja. Se on tavattoman kallis ja varsin järeä toimenpide. Ennemminkin kannatan lyhytterapioita, jotka olisivat maltillisella ja lääkkeiden käytöllä varsin riittäviä.

    Meillä on näyttöön perustuvia psykososiaalisia kokonaisvaltaisia hoito- ja kuntoutusmuotoja, joita ei hyödynnetä. Esimerkiksi avoimen dialogin mallilla noin 80% ensipsykoosin perusteella hoidetuista palaa verrattain nopeasti kokopäiväiseen työ- tai opiskeluelämään.

    Valitettavasti avoimen dialogin mallilla lääkkeitä ei saada riittävästi kaupaksi, joten pitkälti tästä syystä siitä ei voida ottaa vaikutteita muualle Suomeen. Lääketeollisuuden ylivallalle ei ole siis vieläkään mahdettu mitään. Toivottavasti tähän saadaan muutos.

  4. Monet tarvitsevat pitkäkestoista terapiaa ja hyötyvät siitä. Itse olen yksi niistä, jotka eivät olisi selvinneet lyhytterapialla.

    Minulla on kokemusta sekä onnistuneesta että epäonnistuneesta pitkäkestoisesta terapiasta, joten ymmärrän hyvin näkökantoja joita Viveca Stenius esitti. Samat riskit ovat kuitenkin myös lyhytterapiassa.

    Olennaista on nähdäkseni terapeutin oma riittävän pitkä koulutuspsykoterapia, joka auttaa häntä pääsemään selville omista ongelmistaan ja persoonallisuuspiirteistään. Ilman riittävää itsetuntemusta voi kuka tahansa terapeutti olla vaarallinen asiakkailleen.

    Monista vaikeista ongelmista kuten traumoista toipuminen edellyttää usean vuoden mittaista terapiaa, jossa asiakas pystyy luomaan riittävän turvallisen suhteen terapeuttiin ja sen avulla toipumaan. Siihen ei ole oikotietä.

    Tutkimukset osoittavat, että vaikuttavin tekijä psykoterapiassa on terapiasuhteen laatu. Jotta terapeutti pystyy luomaan tarpeeksi turvallisen suhteen vaikeista ongelmista kärsivään asiakkaaseen, hänen täytyy olla ensin hoitanut omat ongelmansa riittävän pitkälle, sen lisäksi että on hankkinut koulutuksessaan ammattitaidon.

    Ilman riittävää itsetuntemusta terapeutti voi esimerkiksi käyttää asiakkaaseen valtaa epäoikeudenmukaisesti, tyydyttää omia tunnetarpeitaan ja projisoida asiakkaaseen omia ongelmiaan.

    Lyhytterapeuttien koulutuksessa on hyvin vähän omaa terapiaa. Kognitiivisessa psykoterapiassa – pitkäkestoisissakin – on oman hoidon pituus 40 tuntia, mikä on mielestäni avian liian vähän. Integratiivinen, eri lähestymistapoja yhdistelevä suuntaus edellyttää 80 tuntia omaa terapiaa. Se ei ole kovin paljon, verrattuna esimerkiksi siihen, että Kelan kuntoutuspsykoterapian pituus on tavallisesti 240 tuntia. Psykodynaaminen terapeutti tutkii omaa mieltään terapiassa 360 tuntia ennen pätevöitymistään.

    Mielestäni terapiatyön pitäisi olla nykyistä paljon läpinäkyvämpää. Lääketieteellinen sairausmalli on yksi syy siihen, miksi asiakkaan ja terapeutin välille vielä nykyäänkin syntyy valta-asetelma, joka vaikeuttaa asiakkaan toipumista ja mahdollistaa epäterveet ilmiöt yhteistyösuhteessa.

    • Kyllä, ymmärrän näkökulmasi. Olen itsekin ollut kahdella pitkällä terapiajaksolla ja näiden välissä oli viisi vuotta taukoa.

      Psykoterapian vaikuttavuuden mittaamisen ongelma on se, että lääkkeet estävät nykyisellään täydellisen toipumisen ja laadukkaammalla akuuttihoidolla kroonistuminen olisi siinä määrin estettävissä, että vuosikausien terapioiden tarve vähinisi ilman muuta merkittävästi.

      Itselläni terapian tarve päättyi hyvin nopeasti lääkkeiden vieroitusoireiden väistyttyä. Ehdottomasti suurimmat syyt tähän olivat toimintakyvyn huomattava kohentuminen, elämänlaadun paraneminen sekä ajattelun ja tunteiden kirkastuminen. Jatkuvan neuroleptilääkityksen kanssa terapiat venähtävät usein todella pitkiksi eivätkä siltikään kovin usein johda työkyvyttömyyseläkkeen päättymiseen, mistä olen itse hyvä esimerkki. Vaikeita tunteita on hyvin vaikea käsitellä, mikäli aivot käyvät jatkuvasti alikierroksilla.

      • On todella väärin, että esimerkiksi depression Käypähoito-suosituksissa suositellaan terapian ja lääkityksen yhdistelmää. Monet psykiatrit ja terapeutit katsovat, että lääkityksestä on suurta haittaa terapiassa, kun pitäisi olla yhteys omiin tunteisin ja tarpeeksi aloitekykyä niistä puhumiseen. Monet psyykenlääkkeet, niin neuroleptit kuin depressiolääkkeetkin, lamaavat tunteita ja aloitekykyä.

        Psykiatri Marja Vihervaara on sanonut lehtihaastattelussa mm. seuraavaa:
        https://www.meillakotona.fi/artikkelit/psykiatri-marja-vihervaara-herkkyys-ei-ole-heikkous

        “Jo opiskeluaikana Marjaa järkytti se, miten vahvasti kyse oli lääketieteestä. Itämaiset ajattelutavat olivat vaikuttaneet niin, että häntä kiinnosti ihmisen sielunelämä ja hyvinvointi kokonaisuutena. Lääkefirmojen edustajat kuitenkin marssivat koululle ensimmäisestä vuosikurssista lähtien.

        Vuosia myöhemmin Marja piti yksityisvastaanottoa. Hän ohjasi ihmisiä psykoterapiaan, mutta huomasi, että jos nämä samalla alkoivat syödä mielialalääkkeitä, terapiassa ei välttämättä enää ollutkaan juteltavaa.

        – Lääke korjasi ahdistusta, mutta samalla se turrutti tunteet. On kuitenkin oleellista, että terapiassa nousee esiin ahdistusta. Se on merkki sisäisistä ristiriidoista, joita pitäisi käsitellä.

        Marja asettelee sanojaan tarkasti. Vaikka hän uskoo, että syömme liikaa lääkkeitä, hän painottaa niiden olevan tärkeitä ensiapuna. Moneen sairauteen ne ovat välttämättömiä, ja ne voivat myös suojata ihmistä. Hän kuitenkin miettisi tarkkaan lääkkeiden syömistä etenkin elämän kriiseissä.”

        • Samaa mieltä olen tuosta Käypä hoito -suosituksesta. Sieltä paistaa varsin lääkemyönteinen vakaumus ja psykiatri Ben Furmanin mukaan se onkin masennuksen suhteen maailman lääkemyönteisin hoitosuositus.

          On mielestäni tärkeää kertoa niille psykiatreille, jotka eivät jaa näkemystä näkemystä pitkäaikaisen lääkehoidon tai ylipäätään lääkehoidon välttämättömyydestä, että moni potilas ja entinen potilas on heidän kanssaan samaa mieltä.

  5. Painotan myös, että en ole kovin paljon ottamassa kantaa siihen, miten psykoterapia tulisi järjestää. Ongelma on ehdottomasti nimenomaan akuuttihoito, johon ihmiset päätyvät vaikean kriisin kohdatessa. Siinä on kroonistavia elementtejä, joiden jälkeen vahinkoja ei voida enää psykoterapialla tai sosiaalisella kuntoutuksella yleensä korjata.

    Tästä syystä nykyinen malli ei ole mielstäni kehityskelpoinen. Se perustuu siihen näkemykseen, että lääkehoito on laitettava ensisijaisesti kuntoon ja lääkärit ovat nimenomaan lääkehoidon ja diagnostiikan asiantuntijoita.

    Kuten Robert Whitaker mainitsi luennollaan Helsingissä, ongelma on myös kammottava työnjako lääkäreihin ja terapeutteihin. Avoimen dialogin mallissa lääkärit näkevät Whitakerin mukaan itsensä ensisijaisesti terapeutteina, mikä onkin yksi tekijä maailman parhaan psykoosihoidon taustalla. Avoimen dialogin mallilla hoidettaessa psykoosi ei useinkaan kehity sellaiseksi tilaksi asti, jota me kutsumme skitsofreniaksi, vaan ihmiset toipuvat yleensä niin nopeasti, että diagnoosia ei ehditä edes tehdä.

    Avoimen dialogin mallin myötä skitsofrenia on kadonnut Länsi-Lapista lähes kokonaan. Siellä uusia skitsofreniatapauksia ilmenee 2-3 vuodessa, mikä on 90% vähemmän kuin 1980-luvun alussa.

  6. Mina kuvittelin kun menin terapiaan että terapeutti TIETÄÄ jotakin minun ongemastani, joka oli aika yksinkertainen: lapsuudessa tapahtunut paha onnettomuus, klassinen trauma, josta en ollut koskaan saanut/voinut puhua kenenkään kanssa. Olin vaiennut 18 vuotta kun tulin terapiaan. En voinut kuvitella että terapeutilla ei ole aavistustakaan siitä mitä tehdä traumatapauksessa. Mutta niin oli. Vasta seitsemäs teraeutti sanoi suoraan ettei hän tiennyt mitään traumoista… Kaikki leikkivät tietäväistä. Jälkeenpäin ihmettelen että kehtasivat. Jollei tiedä mitään potilaan ongelmista niin silloin ammattilainen tietty kirjoittaa lähetteen ekspertille? Eikö? Ei. Psykoterapiassa ei tiedetä mikä on lähete. Potilas joka puhuu siitä että haluaisi tavata ekspertin on hävytön. Selvä merkki persoonallisuushäiriöstä. Olen pahoillani, mutta taso on tämä. Joitakin edistysaskeleita on Luojan kiitos otettu viime aikoina, toivokaamme etta hyvä kehitys jatkuu.

    • Vaikea traumatausta löytyy tutkimusten mukaan noin 80% psykoosipotilaista ja koulukiusaamista on kokenut käytännössä jokainen. Silti kuulee usein potilaiden sanovan, että heidän sairautensa johtuu kemiallisesta epätasapainosta tai että heidän sairautensa on geeneissä. Tällaiset leimat tulevat hoitotaholta.

    • Itselläni on varsin hyvä kokemus psykoterapiasta ja sitten on sellaisia, että ei ehkä ollut juuri minulle paljon hyötyä. Hyvään kokemukseen liittyi se, että terapeutti ei kuvitellutkaan tietävänsä, mikä psyykkisen pahoinvointini aiheutti. Koin, että tein itse suurimman työn ja että olimme terapeutin kanssa tasavertaisia keskustelukumppaneita.

      Millä tavalla terapeutin ammattitaito näkyi sitten traumojen käsittelyn suhteen, sitä on minun vaikea sanoa. Varmaan terapian teki hyväksi juuri se, että en kokenut olevani hoidossa vaan keskustelemassa.

      • On tutkimustietoa siitä, että yksi onnistuneen terapian tunnusmerkki on juuri mainitsemasi, että terapeutti ei asetu kaikkitietävään asemaan asiakkaan ongelmiin nähden. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys kaikissa terapiasuhteissa, mutta se ei ole.

        Mielenkiintoista tietoa terapiatutkimuksista on esimerkiksi teoksessa Terapiasuhteessa olemisen taito (2016, toim. Riikka Turpeinen ja Päivi Nurmento). Siinä on mm. tapausesimerkkejä erilaisista terapiatilanteista – sellaisista, joissa vuorovaikutus on tasavertaista ja potilas kokee voivansa turvallisesti tuoda ajatuksiaan esiin ja tutkia niitä yhdessä terapeutin kanssa, ja toisista, joissa terapeutti ilmiselvästi manipuloi.

        Avoimen dialogin mallissahan verkostotapaamisten yksi päälinja on, että ammattilaiset eivät pyri muuttamaan asiakasta eikä perhettäkään, vaan jokainen tulee vuorollaan kuulluksi. Sitä kautta syntyy muutosta kaikissa osallistujissa, niin asiakkaissa kuin terapeutissakin. Yksilöterapioissa, niin lyhyissä kuin pitkissäkin, on useimmiten lähtökohtana lääketieteellisestä sairausmallista juontuva oletus, että terapeutti asiantuntijana tietää mikä potilasta vaivaa, suunnittelee sen perusteella hoidon ja olettaa että potilas tottelevaisesti ottaa sen vastaan. Tähän perusajattelumalliin voidaan toki epäaidosti ympätä kauniita ajatuksia potilaan kuuntelemisesta ja odotuksia, että potilas olisi terapiassa aktiivinen. Kun taustalla kuitenkin on perinteinen valta-asetelma ja sairausmalli, ei homma välttämättä toimi kovin hyvin. Mistä voidaan tietenkin syyllistää potilasta eri tavoin, joko motivoitumattomaksi tai parantumattomasti sairaaksi…

        On eräs tutkimuskin siitä, kuinka ahdistuneisuudesta kärsiviä potilaita hoitavia terapeutteja pyydettiin puolen vuoden seurannan jälkeen arvioimaan, oliko potilaalla heidän mielestään mahdollisesti ahdistuneisuuden lisäksi myös persoonallisuushäiriö. Heiltä kysyttiin myös, miten terapia oli sujunut. Ne terapeutit, jotka kokivat terapian sujuneen huonosti, arvioivat potilaan persoonallisuushäiriöiseksi huomattavasti useammin kuin ne, joiden hoito sujui hyvin. Kuitenkin potilaat oli tutkittu persoonallisuushäiriön osalta jo ennen terapian alkua, ja osoittautui, ettei terapeuttien arvio korreloinut tähän puolueettomaan arvioon lainkaan.

  7. Niin, kyllä minäkin sitten tein kaiken työn itse kun ymmärsin että terapeutit eivät aikoneet minua auttaa. Ja kyllä olisin alun perinkin voinut kaiken tehdä itse, jos olisin ymmärtänyt että se oli perimmäinen idea. Mutta silloin en olisi mennut terapiaan ollenkaan. Siinä meni hirveästi aikaa huikkaan – t.s minun elämäni. Minä en mene myöskään somaattiselle lääkärille sillä ajatuksella että keskustelen ja olen tasavertainen. Minä menen hänen luokseen koska hän on opiskellut vuosia hankkiakseen ammatitaitonsa. Hän tietää, toivon mukaan, enemmän kuin minä. Olin ehkä sitten hurjan naivi, kun kuvittelin että terapeutilla on ammattitaito. Hänhän ottaa aika hyvän hinnan. En minun tarvitse maksaa saadakseni keskustella.

    • Niinpä niin, siinähän se terapeutin ammattitaito kai aika pitkälle onkin, että kykenee tuomaan yhteistyöhön koulutuksestaan saamaansa tieteellistä tietoa ja erityisosaamistaan ja samalla kohtaamaan asiakkaan tasavertaisena yksilönä, oman elämänsä asiantuntijana.

      Siksi olen aika huolissani nykyterapeuttien koulutusvaatimuksista. Itsetuntemuksen kehittäminen oman terapian kautta jää aika vähiin monissa koulutusohjelmissa. Psykodynaaminen/psykoanalyyttinen menetelmä ei ole mitenkään sen parempi kuin muutkaan terapiana, mutta se on tällä hetkellä ainoa koulutusohjelma, jossa edellytetään omaa hoitoa enemmän kuin “pintaraapaisun” verran.

      Kognitiivinen, integratiivinen ja mahdolliset muutkin suuntaukset voivat toimia tekniikkana nähdäkseni yhtä hyvin kuin psykodynaaminenkin, sillä olennaista on terapiasuhteen laatu. Turvallinen terapiasuhde, jossa asiakas ei joudu terapeuttinsa omien ongelmien temmellyskentälle, edellyttää terapeutilta itsetuntemusta, joka ei voi kehittyä riittävästi muuten kuin omassa syvällisessä ja tarpeeksi pitkäkestoisessa terapiassa.

      Oma terapia on siten tärkeä edellytys terapeutin ammattitaidolle terapiasuuntauksesta riippumatta.

      • Lisään vielä, että ei se oma terapia toki sekään ole mikään autuaaksitekevä terapeutillekaan. Sitä kautta kuitenkin on mahdollisuus saada uutta näkökulmaa itsestäänselvinä pitämiinsä asioihin ja etäisyyttä omiin ongelmiin niin, että pystyy edes jossain määrin vaikuttamaan siihen miten ne ilmenevät suhteessa asiakkaisiin (ja muihin ihmisiin…).

  8. Täsmennys. On ymmärrettävää etten osannut puhua traumastani ja ammattitaitoisen terapeutin olisi pitänyt minua auttaa, kysymällä, sanomalla että tästä meidän pitää puhua. Asia oli lakaistu maton alle 18 vuotta ja suureksi järkytyksekseni terapeutit jatkoivat samaa linjaa: “Tästa ei puhuta”. En ymmärtänyt mitä tapahtui, kärsin vain kuin sielu helvetissä. Joka kerta kun aloitin terapian sanoin heti kättelyssä mitä minulle oli tapahtunut. Terapeutti ei reagoinut, ei kysynyt mitään, ohjasi vaivihkaa pois aiiheesta. Toisin sanoin terapeutit toimivat juuri niin kuin ympärilläni olevat ihmiset silloin kun trauma oli juuri tapahtunut. Toisin sanoin traumatisoiduin uudestaan terapiassa. Tilanteeni paheni pahenemistaan ja jollen olisi löytänyt Stettbacherin ja pari vuotta myöhemmin Jensonin olisin mennyt junan alle, Tiedän että se on vakava syytös terapeuttejani kohtaan ja aion toistaa sen kunnes minua kuunnellaan. Olen varma siitä etten ole ainoa tapaus.

    • Et varmasti ole ainoa. 🙁

      Onneksi nykyään aletaan heräämään traumojen vaikutuksiin. Olikohan kukaan terapeuteistasi varsinaisen traumaterapiakoulutuksen saanut?

      • Ei, ollut. Mutta kuvittelin naiviudessani että trauma kuuluu jokaisen terapeutin perusosaamiseen. Ja jollei kuulu niin otaksuin hölmöydessäni että silloinhan ne sanovat minulle minne minun pitää mennä. 1996 perustettiin Traumaterapiakeskus, mutta silloin olin jo niin vakavasti traumatisoitu että en yksinkertaisesti uskaltanut hakeutua sinne. He tietävät yhtä vähän kuin kaikki muut, ajattelin, ja pysyin tukiterapeuttini luona. Hän oli edes kiltti, vaikkei tiennyt mitään ongelmistani. Ja siihen aikaa olin jo pari vuotta työskennellyt Stettbacher/Jenson menetelmällä ja saanut hyvän alun.

  9. Luin uudestaan läpi tämän keskutelun. Osittain oli uutta materiaalia, johtuen siitä missä järjestyksessä toimitus ehti hyväksyä. Haluan vielä sanoa jotakin ammattitaidosta. Se että terapeutti on ammattitaitoinen ei ole uhta kuin potilaan yläpuolelle asettumista. Kun minä sanon etten halua tasavertaista terapeuttia tarkoitan etten halua tietämätöntä sellaista. Olen tavannut liikaa niitä jotka tekopyhästi sanovat että itsehän sinä tiedät parhaiten. Se on selvää vastuusta livistämistä. Minä nimenomaan EN tiedä, tarvitsen ihmistä joka TIETÄÄ. Miksi en tiedä? Koska omat ajatukseni ja tunteeni on niin kauan vaiennettu ja sysätty syrjään että lopulta en uskalla uskoa omiin asteihini. Tämä vaarallinen olotila paheni terapiassa koska terpeutti kieltäytyi vahvistamasta mitään minkä sanoin. Minä selitin ja selitin ja selitin, itku krkussa ja terapeutti vaikeni ja pyöritti peukaloitaan ja kysyi jotakin täysin asiaan kuulumatonta. Kun protestoin olin omituinen. Minun tehtäväni tuntui olevan terapeutin ymmärtäminen. Myöskään en saanut kritisoida niitä ihmisiä jotka jättivät minut yksin trauman tiimoilta. Minun, lapsen, piti ymmärtää kuinka vaikeaa kaikilla aikuisilla oli kun tämä paha trauma oli sattunut minulle. Tämän osaan nyt selittää 30 vuotta myöhemmin, koska olen itse selvittänyt traumaani. Silloin vain kärsin ja yritin turhaan kertoa terapeutille miltä minusta tuntui. Syy siihen että terapeuttini toimivat niin nurinkurisesti oli ammattitaidon ja tiedon puute. Koomisin yritti sanoa: “Haluat että olen kaikkivoipa ja kaikkitietävä” “En todellakaan” sanoin epätoivoisesti. Terpeutin ironinen katse vaiensi minut. En jaksanut sanoa: “Kylla sinun JOTAKIN pitäisi tietää” Olen saanyt hyvän kasvatuksen, en halua olla röyhkeä. Terapeuttieni tietämättömyys ja siitä seurannut julmuus oli joskus kyllä sen laatuista että halusin huutaa suoraa huutoa. Lopulta huusinkin. Ymmärsin silloin että minun oli pakko saada jostakin apua, muuten en jaksaisi jäädä henkiin. Onnistuin. Nyt voin puhua.

  10. Kiitos hyvistä kommenteista. Mukavaa, että keskustelua herää.

    Itse pidän hiukan hämmentävänä sitä, että julkinen keskustelu liikkuu lääkkeitä vai terapiaa vaiko lääkkeitä ja terapiaa -akselilla. Valitettavasti se kertoo ennen kaikkea siitä, että lääkärit näkevät itsensä ensisijaisesti lääkehoidon ja diagnostiikan asiantuntijoina ja terapiaa hoitavat sitten aivan muut ihmiset. Mielestäni lääkärin tulisi nähdä itsensä terapeuttina, jonka keinovalikoimaan kuuluu myös tarvittaessa lääkitys.

    Lääkäreiden tulisi laajentaa ihmiskuvaansa. Ei riitä, että näiden lääkehoitojen tehosta ei ole vakuuttavaa näyttöä olemassa, vaan ihmisyys supistuu tavattoman kapeaksi, kun erilaisille mielen ilmiöille aletaan etsiä selitystä tilastomanuaaleista (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders). Nyt kun näyttää vahvasti siltä, että elämän kriiseistä kärsivistä ihmisistä ei tulla löytämään mitään biologista vikaa, ovat nämä valtavat geenitutkimukset mielestäni melkoista taantumista entiseen nähden.

    Avoimen dialogin mallista tehdyn seurantatutkimuksen perusteella sosiaalinen huono-osaisuus on erittäin merkittävä tekijä huonoon tulokseen johtaneen psykoosihoidon taustalla (Seikkula, Alakare ja Aaltonen, 2001). Ensipsykoosista toipuivat selvästi huonoiten ne, jotka olivat jo valmiiksi syrjäytyneitä ja joiden sosiaalinen turvaverkko oli heikko, eikä laajentunut hoidon kuluessa. Tämä nostaakin kysymyksen, että tutkitaanko SUPER-tutkimuksessa nyt kuitenkin ensisijaisesti huono-osaisuuden perinnöllisyyttä.

  11. Niin, aivan! Psykiatria on heikoissa kantimissa tänä päivänä, vähintäin sata vuotta yleisen kehityksen jäljessä.
    Minusta näista geenitutkimuksista on se hyöty – jos niihin uskotaan – että suljetaan pois tuo erittäin suosittu selitys että psyykkinen pahoinvointi johtuu geeneistä.
    Jo vanhastaan psykiatria on maailmankuulu siitä ettei se huomioi sosiaalisia olosuhteita. Joten ei voida yliarvioida Keroputaan pioneerityötä.

    • SUPER-tutkimuksesta on kuitenkin se haitta, että se tekee itsestään selväksi skitsofrenian geneettisyyttä. Pekka Tienari teki vuonna 1963 väitöskirjan, jonka mukaan skitsofrenian konkordanssi eli samanaikainen esiintyvyys identtisillä kaksosilla oli 0%, mikä asetti “skitsofreniageenin” löytämisennusteet varsin omituiseen valoon. Tienarin tulos ei tietenkään kraepelinilaisille kelvannut ja sitä alettiinkin välittömästi “arvioimaan uudelleen”. Käypä hoito -suositus ilmoittaakin nyt näin: “Tärkein skitsofreniaa ennakoiva riskitekijä on ensiasteen sukulaisella esiintyvä skitsofrenia. Tällöin sairastumisriski on noin kymmenkertainen normaaliväestöön verrattuna.” Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa.

      Ja onhan näitä geenitutkimuksia tehty vaikka kuinka paljon löytämättä mitään. Vuonna 2008 julkaistiin laaja geenitutkimus (Sanders ym.), jossa oli tutkittu 833 yhden emäksen monimuotoisuutta 14 geenissä, joiden oli ajateltu olevan todennäköisimpiä kandiaatteja lisäämään todennäköisyyttä sairastua skitsofreniaan. Näytteet kerättiin 1870 ihmiseltä. Tutkimuksessa ei löytynyt yhtäkään tilastollisesti merkitsevää yhteyttä perimän ja skitsofrenian välillä.

      SUPER-tutkimus on mielestäni todella vaarallista propagandaa, koska jo yli 8000 ihmistä on osallistunut siihen ja luulee kuuluvansa rappeutuvaan sukuun.

    • Taustalla on tietysti myös se, että THL otti tutkimusta varten vastaan 10 miljoonan dollarin lahjuk.., anteeksi lahjoituksen Yhdysvalloista ja mukana geenitutkimuksessa on myös useita lääkeyhtiöitä.

  12. Mikäli nyt joku SUPER-tutkimukseen osallistunut on itse tullut siihen tulokseen, että ei haluakaan osallistua tähän pseudotieteilyyn ja jättää verinäytettään THL:n ja lääkeyhtiöiden armoille, niin osallistumisen voi halutessaan peruuttaa.

    Tutkimuksen tiedotteessa lukee näin: “Tutkimukseen osallistuminen on täysin vapaaehtoista. Voit peruuttaa suostumuksesi tutkimukseen ja näin ollen keskeyttää tutkimuksen osaltasi koska tahansa syytä ilmoittamatta. Tutkimuksesta kieltäytyminen tai suostumuksen peruuttaminen eivät vaikuta millään tavalla asemaasi, hoitoosi tai kohteluusi nyt tai jatkossa.”

    Yhteystietoja: https://www.superfinland.fi/osallistujalle

  13. Hyvä että nostetaan esille kysymys siitä miksi mielen ongelmien geneettisen taustan tutkintaan satsataan jatkuvasti niin valtavia summia. Mitä tiedolla tehdään? Miksi ei psykososiaalisten tekijöiden ja traumojen osuutta tutkita yhtä innokkaasti?

    Liittynee siihen maailmankuvaan mitä halutaan ylläpitää…

    • Se on erittäin hyvä kysymys, varsinkin kun oikeassa tieteessä psykoosien geenihypoteesi olisi jo todettu vääräksi ja hylätty. Psykiatriassa se ei ole koskaan ollut niin tarkkaa.

    • Toisin sanoen SUPER-tutkimuksen tavoite ei ole oikean tiedon lisääminen, vaan sille löytyy muita motiiveja.

  14. Geenit toimivat ja aktivoituvat aina vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, jo sikiökaudelta lähtien ja koko ihmisen elämänkaaren ajan. Tätä ei läheskään kaikissa tutkimuksissa oteta riittävästi huomioon.

    Geenien ja psyyken yhteyksiä tutkitaan useimmiten siitä näkökulmasta, että geeni altistaa jollekin pahalle. Että (stressaavissa ympäristöolosuhteissa) geneettinen alttius voi edesauttaa jonkin negatiivisen psyykkisen ominaisuuden/ongelman/sairauden kehittymistä. Harvemmin ollaan kiinnostuneita tutkimaan sitä, miten esimerkiksi skitsofrenialle mahdollisesti altistava geeniperimä toimii suotuisissa olosuhteissa, ja millaisia kykyjä tai luovuutta tällainen erityisherkkyys voi tuottaa olosuhteista riippuen. Tutkimusten lähtökohta ei vaikuta olevan yksilöllisyyden arvostaminen vaan jokin muu.

    • Tämä pitää kyllä paikkansa. Ylipäätään on mystistä, että miksi psykiatriassa on aina haluttu viedä tarkastelu hermosolujen ja geenien tasolle. Ihmiset eivät hae apua aivo- tai geeniongelmiinsa, vaan elämään kuuluviin, joskus hyvin vaikeisiinkin kriiseihin.

        • Heidi Tommilan ansiokas suomennos kertoo mielestäni hyvin siitä, miten näitä rekisteritutkimuksia nykyään tehdään: https://madinfinland.org/suomalaistutkimus-skitsofrenian-laakehoidosta/

          Valitettavasti raakadataan ei ole pääsyä, aina voi kysyä, että miksi data ei ole avointa.

          Kun ottaa huomioon aiemmat tieteellisillä menetelmillä tehtyjen tutkimusten tulokset, niin tuosta tutkimuksesta voi helposti todeta, että todennäköisempää olisi voittaa muutama kerta lotossa päävoitto putkeen, kuin saada tuollainen tulos rekisteritutkimuksesta.

          Minulle tämä tutkimus kertoo siitä, että joku osaa kikkailla tilastoilla. Hyödyllinen taito sekin.

        • Anne L:n linkkaama uutinen ei poikkea mitenkään niistä uutisista, joita on julkaistu toistuvasti valtamediassa jo vuosikymmenien ajan. Aina tulee uusi tutkimus, jonka mukaan perinnöllisyys on luultuakin suurempaa ja että syyt oireille on aina aivojen rakenteessa tai toiminnallisissa häiriöissä. Empiirinen näyttö on kokonaisuudessaan heikkoa, ja tätä on esimerkiksi Mad in America -sivustolla aika paljon käsitelty.

          Esimerkiksi lääketieteeen tohtori Phillip Hickey on käsitellyt artikkeleissaan skitsofrenian dopamiinihypoteesiin liittyviä tutkimuksia ja niiden ongelmia. Noissa tutkimuksissa voidaan joskus löytää tilastollinen yhteys skitsofreniadiagnoosin ja dopamiinisynteesin välillä, mutta silti lähes kaikki skitsofreniadiagnoosin saaneet ihmiset ovat dopamiiniaktiivisuuden suhteen täysin normaaleja. Usein ongelmana on myös se, että skitsofreenikot syövät dopamiinijärjestelmään vaikuttavia lääkkeitä ja terveet kontrollit eivät, mikä vaikuttaa varmasti tuloksiin. Silti tuosta yhteydestä tutkijat tekevät johtopäätöksiä, jotka eivät vain ole perusteltuja. Skitsofreniaan ei olla löydetty liittyvän systemaattisesti mitään aivokemiallista epätasapainoa. Toki halutaan löytää, mutta monet tutkijat usein sotkevat omat toiveensa ja empiirisen näytön keskenään:

          https://www.madinamerica.com/2015/01/dopamine-hypothesis-schizophrenia-version-iii/

          Myös esimeriksi hypoteesi siitä, että skitsofreniaan liittyisi dopamiinireseptorien suurempi määrä juontui tutkimuksista, joissa lääkkeiden vaikutus tulkittiin skitsofreniaan suoraan liittyväksi. Myös aivojen surkastumista on tulkittu samalla tavoin. Vuonna 2003 Journal of American Psychiatry -lehden entinen päätoimittaja Nancy Andearsen kirjoitti:

          “Frontal white matter volume,” and that this brain shrinkage was associated with a worsening of negative symptoms, increased functional impairment, and, after five years, cognitive decline. In a 2011 article, she reported that this shrinkage was drug-related. Use of the old neuroleptics, the atypical antipsychotics, and clozapine were all “associated with smaller brain tissue volumes,” with decreases in both white and grey matter. The severity of illness and substance abuse had “minimal or no effect” on brain volumes.”
          https://www.madinamerica.com/2010/04/schizophrenia/

          Myöhemmin hän tutki lääkkeiden vaikutusta ihmisillä ja mm. makakiapinoilla ja huomasi saman surkastumisen johtuvan näillä eläimillä lääkkeistä!

          Skitsofreniahan on aina ollut kaksostutkimusten mukaan vahvasti perinnöllistä. Jos on kiinnostunut kaksostutkimuksiin liittyvistä ongelmista, kannattaa lukea esimerkiksi Jay Josephin kirja nimeltä The Gene Illusion: Genetic Research in Psychiatry and Psychology Under the Micrsocope, jossa aihetta käsitellään myös muiden häiriöiden ja ominaisuuksien kautta. Hän on kirjoittanut myös pelkästään skitsofrenian perinnöllisyyttä käsittelevän kirjan Schizophrenia and Genetics: an end of an illusion. Hän kirjoittaa myös Mad in America -sivustolla artikkeleita, joissa käsitelllään skitsofrenian geenitutkimuksia kriittisesti:

          https://www.amazon.com/Gene-Illusion-Psychiatry-Psychology-Microscope/dp/0875863434
          https://store.bookbaby.com/book/Schizophrenia-and-Genetics
          https://www.madinamerica.com/2016/01/schizophrenia-and-genetics-a-closer-look-at-the-evidence/

          Myös psykologian tohtori Noel Hunter on kirjoittanut geenitutkimuksiin liittyvistä ongelmista. Hänen mukaansa tutkimustuloksia systemaattisesti liiotellaan ja löydettyjä tuloksia myös tulkitaan hyvin tarkoitushakuisesti. Toisaalta, vaikka todellisuudessa traumakokemusten ja skitsofreniadiagnoosin välillä on huomattavan paljon vahvempi yhteys kuin geneettisten riskitekijöiden, niin niistä ei tehdä suuria lööppejä valtamediassa.

          https://www.madinamerica.com/2016/02/breaking-news-the-cause-of-schizophrenia-finally-discovered/

  15. Hi Tapio,
    Not sure how this will translate from English to Finnish. I do like your point about examining psychiatry fro what it is in 2010. It can be easy to look at the ‘history’ and imagine that some sort of progress has been made. I do not believe it has. We find ourselves using these old theories to justify whatever task has been appointed to psychiatry by our present rulers. Isolating psychiatry in the way your question does exposes this for those who wish to see.
    From sunny Australia where it is 31° C 🙂

  16. Ihan näin maallikkona sanoisin, että elämän kolhuihin auttavat rakkaiden ihmisten myötätunto ja myös laajempi sosiaalisten suhteiden myötätunto. Geeneistä vähät välitän. Materialismi on pilleritehtailijoiden unelmaoppi.

JÄTÄ VASTAUS