Keskustelua tarpeenmukaisesta hoidosta

1
2121

”Aidosti yhteistyössä toteutettu hoito luo osallisuutta, arvostetuksi tulemisen tunnetta, turvallisuutta, liittymisen kokemusta; ihmisyyden perusravintoaineita, kokonaisvaltaista dialogia. Dialogissa, yhteisesti jaetussa todellisuudessa toipuminen on mahdollista”

Tahon kesäkuun työpajassa 18.6. psykologi, psykoterapeutti Anna-Kaisa Turpeinen kertoi meille tarpeenmukaisesta hoitomallista. Anna-Kaisan oma tie tämän aihepiirin parissa sai alkunsa jo opiskeluaikana. Hän kiinnostui avoimen dialogin mallista, teki gradunsa aiheesta ja on ollut mukana tarpeenmukaisen hoitomallin käyttöönottoprojekteissa. Kirjoitan tässä työpajassa keskustelluista aiheista ja omia ajatuksiani ja kokemuksiani niihin liittyen.

Alkuun pohdimme, mitä tarve oikeastaan on? Kuka osaa sanoa, mitä tarvitsee, jos yhtäkkiä kadulla sitä kysytään? Jäätelöä? Auringonpaistetta? Katto pään päälle? Ystäviä? Isomman auton? Hienommat vaatteet? Lämminhenkistä keskustelua? Innostumista ja itsensä toteuttamista? Eristämistä suljetulle osastolle?

Tarpeita on monenlaisia. Joskus se on jäätelö. Toisilla se on useammin jäätelö. Jossain vaiheessa voi kuitenkin tuntua siltä, että se ei enää riitä. Eikä mikään muukaan tunnu riittävän. Ja tulee tilanteita, joissa tuntuu, että koko maailma hajoaa. Silloin ei ole helppo tietää mitä tarvitsee. Useammin, jos kyse on enemmän fyysisestä sairaudesta, koetaan ja ajatellaan, että lääkäri tietää paremmin mitä tarvitaan. Mutta erityisesti, kun kyse on mielestä, omasta itsestään ja elämän historiasta kokonaisuudessaan, niiden murtumisesta. Voiko kukaan väittää tietävänsä mitä tarvitaan, miten tarkalleen ottaen palaset saadaan uudelleen kasaan? Ja vielä, onko niitä paloja tarkoituskaan saada takaisin vanhoille paikoilleen, vai voisiko niistä syntyä jotain uutta?

Tarpeenmukaisessa hoidossa lähdetään siitä, että kukaan muu ei määritä potilaan tarvetta kuin hän itse. Jos, ja kun ilmeisen usein, tilanne on se, että potilas ei heti kysyttäessään oikein tiedä tarvettaan, niin silloin näitä tarpeita lähdetään selvittämään. Monesti kyse voi kuitenkin olla siitä, että omia tarpeita ei uskalleta kertoa, sanoittaa. Taustalla voi olla tuoreita huonoja kokemuksia ja torjutuksi tulemista. Voi kai myös olla niin, ettei ole oikein koskaan osannut omista tarpeistaan kertoa, osannut pyytää mitään itselleen, joku muu on aina tiennyt paremmin.

Mietin, kuinka usein kuulee mielenterveyspotilaista sanottavan, että ”hän ei tiedä omaa parastaan” ja siksi joku muu tekee päätöksiä hänen puolestaan, ja kuinka ristiriidassa tämä ajattelu on tarpeenmukaisen hoitomallin kanssa. Onhan se toki totta, emmehän me aina tiedä, mikä meille on parasta. Mutta toisin kuin kovin yleisesti tunnutaan ajattelevan, se ei tarkoita, että joku muu sen tietäisi paremmin. Potilasta on mahdollista tukea ja auttaa itse löytämään omat tarpeensa. Se vaatii toki paljon enemmän kuin diagnoosin valinnan ja hoitotoimenpiteiden suorittamisen käypähoitosuosituksen mukaisesti. Pitää kyllä vielä mainita, että voihan se diagnoosin valintakin olla vaikeaa. Harvoin oireet yksiselitteisesti osuvat johonkin lokeroon ja paljon annetaan ”vääriä” diagnooseja. Oikeastaan, mikä nyt onkaan vaikeaa? Onko sittenkin niin, että kaikki tämä tarve diagnosoida, valtava määrä erilaisia diagnooseja ja ohjeita, on tehnyt vaikeaksi tuon niinkin yksinkertaiselta kuulostavan asian kuin toisen ihmisen lämminhenkisen kohtaamisen ja tukemisen, arvostavan kuuntelun ja keskustelun? Sillä tiedän kyllä, se ei ole niin helppoa ja yksinkertaista. Ja usein siinä itsekin epäonnistun.

Mieleni tekee vielä tarttua noihin mainitsemiini vääriin diagnooseihin. Tarpeenmukaisen hoidon malli ei keskity diagnooseihin. Toki niitä vähän tarvitaan, erityisesti sairaslomia varten. Mutta hoito ei perustu niihin. Enkä minäkään diagnooseihin oikein usko. Silloin on myös vähän vaikea puhua vääristä diagnooseista. En voi olla miettimättä, että paljonko vähemmän meidän tarvitsisi ylipäänsä jakaa elinikäisiä diagnooseja, jos ihminen todella kohdattaisiin hoitotilanteissa. Oikeastaan tästä on kyllä paljon näyttöä, Keroputaalta, jossa avoimen dialogin malli on kehitetty.

Oma tarpeeni osastolle päätyessäni oli hyvin selvä. Sanoin, että minun pitää vaan saada nyt nukkua. Oli alkuiltapäivä ja minulle vastattiin, että ei täällä saa päivällä nukkua, muuten ei tule yöllä uni. ”Ja sitten osaston yöt ovat levottomia ja arvaamattomia”, jatkoin lausetta päässäni, harmistuin siitä, että minun oletettiin olevan levoton ja arvaamaton ja ahdistus palasi. Se pieni turvallisuuden tunne, joka oli tullut osastolle jäämispäätöksen jälkeen ja joka olisi mahdollistanut unen tulon, katosi salaman nopeudella. Vaikka minulle sitten hetken päästä sanottiin, että no saat sinä nyt vähän aikaa nukkua, niin kaikenlaiset kauhukuvat olivat jo täyttäneet pääni, ja lepääminen siinä vaiheessa enimmäkseen vain sai ne yltymään. Iltaa kohden aloin varmaan muistuttaa univilliä lasta. Turvallisuuden tunne oli ehdottomasti toinen tarpeeni. Se, että itselleni ja läheisilleni olisi vakuutettu, että kaikki kyllä järjestyy, eikä meidän olisi ollut tarpeen olla niin huolissaan toisistamme. Joskus vaan on lähes välttämätöntä romahtaa ja kärsiä. Eikä sekään, että romahdus tuo mukanaan kaikenlaisia sekoiluja ja sekavan kuuloisia ajatuksia, tarkoita, että koko loppuelämä olisi sairauden oma. Seuraava tarve olisi ollut arvostava keskustelu. Että joku oikeasti kuuntelisi asiaani, eikä vain olisi koko ajan korva tarkkana sen suhteen, että mikä lausumani asia on minkäkin oire. Että joku oikeasti näkisi minut, eikä vain koko ajan miettisi, että mikähän tuota oikein vaivaa.

Työpajassa pohdimme myös ”hoito”-sanaa, mitä se itseasiassa tarkoittaa, onko se hyvä sana? Toisille se kalskahti ikävälle, toi kurjia mielikuvia, ehkäpä omasta hoidossa olosta, jossa on ollut passiivinen osapuoli, jossa omaa itsemääräämisoikeutta ei ole kunnioitettu. Mietimme, olisiko vaikka apu-sana parempi. Minulle itselleni hoito ei kuulosta niin pahalla. Hoitoa, hoivaa, lasten hoitoa ja hoivaa, kosketushoitoa, kaikenlaista hoitoa. Onhan sitä, hyvää ja huonoa. En koe apu-sanaa ainakaan kovin paljoa parempana. Niin paljon nykyään autetaan, kuvitellaan auttavamme, saadaan siitä hyvä mieli ja omatunto, vaikka oikeasti emme voi olla varmoja, onko apu sellaista mitä tarvitaan.

Varmastikin yksi tekijä hoito-sanan ikävyydessä on se, mistä työpajassakin puhuttiin, että todella monelle se on ollut hoito itsessään, joka on traumatisoitunut. Jos potilaita todella kuunneltaisiin, tätä asiaa ihmeteltäisiin paljon laajemmin. Mitä se sellainen hoito on, joka traumatisoi? En tiedä mitä tilastot sanovat tästä asiasta, onko sellaisia enemmän vai vähemmän, jotka kokevat traumatisoituneensa saamansa hoidon johdosta. Mutta sellaisia on kuitenkin liikaa, ja olisi varmasti enemmänkin, jos asiaa tarkastellaan riittävän laajasti.

Keskustelimme myös siitä, kuinka emme oikeastaan usko, että hoitavat tahot olisivat mitenkään pahaa tarkoittavia, että hoidolla mitään pahaa varsinaisesti kenellekään haluttaisiin. On vain niin, niin kuin paljon julkisesta keskustelustakin käy ilmi, että työelämä on nykyisin todella kovaa ja vaativaa. Uupumusta on valtavasti. Ja jos oikein pysähdyt miettimään, että voiko todella auttaa toista, voiko todella olla läsnä toisen hädässä, jos on itse täysin stressaantunut ja uupunut, oman elämän murheet käsittelemättä, ja vielä niin, että ne pitäisi pystyä piilottamaan hoitotilanteissa, niin millaiseen johtopäätökseen tulet? Toki myös rakenteet ovat haastavia, ja kaikenlainen byrokratia. Ja lääkemarkkinoiden vaikutus. Ja se, että alan koulutus on enemmän lääke- ja diagnoosikeskeistä, eikä vastakkaisia näkemyksiä ja tutkimustuloksia käsitellä tai tuoda riittävästi esiin.

Anna-Kaisa puhui siitä, kuinka me jo ihan vastasyntyneinä haemme vuorovaikutusta, kuinka paljon me tarvitsemme muita ihmisiä, tarvitsemme turvallisuutta, arvostusta ja luottamusta. Vastavuoroisuutta. Kuinka meidän hermosto oikeastaan on koko ajan jatkuvassa muutoksessa, ja kuinka paljon hermostoomme vaikuttavat nämä mainitut asiat: toiset ihmiset, luottamus, turvallisuus ja arvostus. Kuinka itseasiassa aivomme ovat osa hermostoamme ja mieli osa kehoamme, eikä erotettavissa erilliseksi sairausyksiköksi.

Tarpeenmukaisen hoidon mallissa pyritään rakentamaan luottamuksellinen, turvallinen ja arvostava ilmapiiri jokaisen osapuolen välille. Kaikilla on oikeus puhua ja kaikkia kuullaan. Potilas itse saa valita keitä läheisiä hän haluaa mukaan, eikä mitään päätöksiä tehdä ilman häntä. Varmaan oikeanlaista ilmapiiriä ei saavuteta vielä ensimmäisessä tapaamisessa, mutta pyrkimys on saada kaikki osapuolet luottavaisiksi, että se vielä saavutetaan. Kaikkien turvallisuuden tunnetta pyritään lisäämään ja synnyttämään dialogin ”sekä ihmisten välille, että päähenkilön eri sisäisten äänien välille”. Erilaisia sisäisiä ääniä tosiaan. Sisäinen oma ääni, äidin ääni, isän, puolison, opettajan, ystävän, kiusaajan, lääkärin?

Mallissa pyritään tukemaan epävarmuuden sietoa. Toisin kuin aivan liian usein diagnoosinmukaisessa hoidossa, jossa kaikki epävarmuus pyritään sulkemaan pois: annetaan lääkkeitä, ettei potilaan tila vain pahene, annetaan lääkkeitä, jotta läheisten ei tarvitse olla huolissaan, annetaan diagnoosi, jotta voidaan olla helpottuneita siitä, että tiedetään mikä potilasta vaivaa ja osataan jatkossa häntä hoitaa. Tarpeenmukaisessa hoidossa epävarmuuden sieto on hyvin merkittävässä roolissa. Siedetään sitä tilannetta, että ei vielä tiedetä, ja siedetään sitäkin, että vointi ja tilanne voi entisestään huonontua. Sitä epävarmuutta on kai myös helpompi sietää, kun ollaan onnistuttu luomaan muutoin turvallinen ja luottavainen ilmapiiri. Vai kannattaako puhua enää edes sietämisestä? Onko silloin ennemmin kyse toiveikkuudesta?

Olen paljon miettinyt arvostusta ja vastavuoroisuutta. Mistä ne oikeastaan koostuvat? Pelkät sanat eivät riitä. Ei riitä, että sanotaan, että minä arvostan sinua, jos teot ja tunne ovat ristiriidassa. Ei riitä, että toinen kokee olevansa vastavuoroinen, jos toisen kokemus on erilainen. Onko jompikumpi oikeassa? Vai mitä tarvitaan, että molemminpuolinen arvostuksen ja vastavuoroisuuden tunne voidaan rakentaa? Anna-Kaisa puhui siitä, kuinka paljon informaatiota luemme toisen olemuksesta, eleistä ja erityisesti kasvoista, näemme niistä, onko toinen meille läsnä itsenään, saman arvoisena ihmisenä, näkeekö ja kuuleko hän meidät. Tuli myös puheeksi, että on toki ihmisiä, joilla ilmeiden ja eleiden luonnollinen tuottaminen on vaikeaa, ja silti heidän kanssaan voi kokea tulevansa arvostetuksi. Arvostuksen tunne voi siis todennäköisesti koostua hyvin erilaisista asioista, yksilöllisistä, jokaiselle ominaisista asioista ja ehkä myös ihan yksinkertaisesti aidosta läsnäolosta?

Vastavuoroisuudesta ja auttamisesta vielä. Olen kuullut sanottavan, ja samaa mieltä olen myös, että voidakseen todella olla muille avuksi, tulee oman lasin olla täynnä, ja mieluiten vähän yli, muuten voi liian helposti vain täyttää omaa lasiaan toisen kustannuksella. Mietin kuitenkin, voisiko vastavuoroisuus olla vaihtoehtona tälle. Kun harva meistä on täydellinen, Anna-Kaisan sanoin, kaikki täällä nilkuttavat jollain tapaa. On siis hyvin todennäköistä, että meillä kaikilla olisi toisillemme jotain annettavaa. Kuinka palkitsevaa ja tuloksellista se voisi olla, jospa vain kaikki osapuolet, lähtökohtaisesti auttajatkin olisivat avoimia ja kiinnostuneita kasvamaan ja kehittymään lähtökohtaisesti autettavan mukana, kummatkin itselleen sopivalla tavalla, toisiaan arvostaen.

Anna-Kaisan materiaali

Kohti humanistisempaa psykiatriaa –artikkeli (Yrjö O. Alanen)

Avoin dialogi: vaihtoehtoinen näkökulma psykiatrisessa hoitojärjestelmässä (Alakare ja Seikkula)

1 KOMMENTTI

  1. Tuon suuntaiseksi psykiatria pitäisi saattaa. Nykyinen käytäntö on vain kroonikkojen tuottamista. Minä olen viettänyt viimeiset viisi vuotta huomattavan paljon aikaa vain sängyn pohjalla. Syy on antipsykoottisissa lääkkeissä, mutta hoitotaho väittää minun olevan sairas. Psykoosikokemustani ei ole kuultu sairaalan jälkeisessäkään hoidossa – siis omia näkemyksiäni asioista. Kaikki on pelkkää lääkitystä ja latteutta.

JÄTÄ VASTAUS