HS: Taistelu ruokapöydässä

0
83

Helsingin sanomissa oli 24.1.2019 kiinnostava juttu syömishäiriöstä ja siitä, miten perhe tukee parhaiten syömishäiriöön sairastunutta. https://www.hs.fi/elama/art-2000005975475.html. Jutun lääkäriäiti oli jonkin aikaa tyttären syömisen kanssa taisteltuaan löytänyt Maudsleyn menetelmän, joka auttoi heidän perhettään.

Menetelmän perusajatuksena on voimauttaa vanhemmat hoitamaan syömishäiriöön sairastunutta lastaan.

”Perhe voi kaikkiaan joko parantaa tai pahentaa sairastuneen tilannetta. Esimerkiksi syyllistäminen tulisi lopettaa.”

Järkipuhe ja saarnaaminen eivät auta, vaan tulisi suhtautua empaattisesti siihen kauhuun, mitä syöminen toisessa aiheuttaa. Jutun äiti lopetti heti ”täytyyhän sinun syödä”-tyyppiset puheet, alkoi kysellä ja kuunnella.

”Annoin tilaa tyttären ajatuksille, joka olivat aluksi varsin sairaita. Kuuntelin niitä kuitenkin kauhistelematta, enkä yrittänyt korvata niitä omilla ajatuksillani.”

Vähän samankaltaisia toimintamalleja voisi käyttää myös muissa vakavissa mielenterveyden ongelmissa. Psykoottistakaan ei yhtään auta järkipuhe ja saarna, saati juttujen kauhistelu, huoli ja sairauden pelko. Läheiset tulisi silloinkin voimauttaa, auttaa heitä kestämään tilanteen tuoma epävarmuus ja valaa heille uskoa, että tästä parannutaan.

Jossain määrin psykoosi on kuitenkin erilainen. Siihen liittyy niin paljon erilaisia pelkoja, että niistä on vaikea päästä yli, vaikka epäilen vahvasti, että juuri ne pelot ovat niitä, jotka tilannetta pahentavat. Erilainen se on myös siinä mielessä, että siihen liittyy helposti ajatus elinikäisestä vaikeasta sairaudesta. Syömishäiriötä hoidettaessa tavoitteena on paraneminen, vaikka se pitkän työn takana monesti onkin, psykoosia hoidettaessa tavoitteena on usein sairauden kanssa elämään oppiminen. Vielä mietin erona sitä, että kaikki psykoottisen sairaana pidetyt ajatukset, eivät välttämättä ole pelkästään sitä, vaan niiden takaa saattaa löytyä joku tärkeä merkitys.

Tutustuin Maudsleyperheet -blogiin ja sieltä löytyi haitallisia ja hyödyllisiä reaktiomalleja, jotka varmasti pätevät muissakin kuin syömishäiriötilanteissa, psykoosissa ja kaikenlaisissa lasten tai muun läheisen sairastumis- tai ongelmatilanteissa. Minä ainakin muistan paljon hetkiä lasten kanssa, joissa olen ollut milloin kuvatunlainen kenguruvanhempi, milloin sarvikuono, strutsi tai meduusa. Samaan aikaan olen silti tunnistanut, että tämä ei ole hyvä toimintatapa, pahennan itse näin toimimalla lapsen oloa ja olen pyrkinyt kohti delfiiniä tai bernhardinkoiraa. Aina se ei vaan onnistu, mutta pyrkimys siihen suuntaan ja oman epätäydellisyydenkin myöntäminen ja hyväksyminenkin jo auttaa, sekä tilannetta, että omaa jaksamista.

JÄTÄ VASTAUS