Psyykelääkkeisiin painostamisen käytännöt

Blogissamme julkaistiin jokin aika sitten Samantha Lillyn artikkeli: ”Kun pakottamista ei kuulla: psykiatristen potilaiden äänen järjestelmällinen ohittaminen” Mad in America-sivustolta Laura Koskelan kääntämänä.  Artikkelissa tavoitetaan ja tuodaan todeksi ilmiötä, joka on syvällä psykiatrian ytimessä, mutta jota on vaikea saada konkretisoitua, koska se on jotain vaikeammin määriteltävää ja hienovaraisempaa kuin varsinaiset fyysiset pakkokeinot. Artikkeli on käsitteellisesti hieman raskas, eikä siinä juuri kuvata käytännön tilanteita sen suhteen, mitä tämä pakottaminen ja painostaminen voi olla. Huomasin artikkelin herättävän ahdistusta mieleen palaavien muistikuvien kautta. Jäin peilaamaan artikkelissa kuvattuja asioita omaan hoitohistoriaani ja kokemiini asioihin. Ehkä niiden kautta tämä ilmiö, jota artikkeli kuvaa, voisi tulla ymmärrettävämmäksi ja konkreettisemmalle tasolla.

Jari Tiihonen kirjoittaa psyykelääkityksiin painostamisen lähtökohtaisen ajatuksen auki selväsanaisesti Duodecim-lehdessä: ”Vaikeasti sairaat potilaat pystyvät harvoin arvioimaan oikein saamansa hoidon lääketieteellistä tasoa, ja lääkityksen aiheuttamien sivuoireiden vuoksi on helppo haluttaessa vahvistaa myös omaisten kielteisiä asenteita lääkehoitoa kohtaan” ja esittää vertauksen siitä, ettei syöpäsairaitakaan ihmisiä saisi jättää ilman syövän hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä. Vaikka teksti on vuosikymmenten takaa, se kuvaa suorasukaisesti juuri sen asenteen, johon psykiatrinen potilas usein törmää. Mitään sinänsä pahaa ei sanota suoraan, mutta rivien välistä on luettavissa paljon.

Lyhyessä lainauksessa kiteytyy se painostaminen, pakottaminen, alistaminen ja ohittaminen, joka jää tilastoitujen pakkokeinojen ulkopuolelle ja jota harvemmin edes lähdetään eettisesti kyseenalaistamaan. Jotakuinkin tämäntapaisilla perusteluilla lääkitykseen pakottaminen ja painostaminen eri yhteyksissä tulee ilmi. Se, mitä näillä väitteillä itse asiassa sanotaan, on juuri sitä potilaita sortavaa ja ohittavaa asennetta, jota Samantha Lilly kirjoituksessaan kuvaa. Sen voisi tiivistää esimerkiksi näin: Nämä potilaat eivät ymmärrä eivätkä osaa arvioida saamaansa hoitoa. He vakuuttavat myös läheisiään lääkkeiden haitoista.  Lääkkeitä tarvitaan välttämättä ja ne on annettava potilaan mielipiteestä riippumatta (koska syöpiäkin hoidetaan lääkkeillä eivätkä nämä potilaat ymmärrä itse asioita). Kaiken kaikkiaan lääkärit, ja varsinkin lääkkeitä määräävät psykiatrit tietävät parhaiten, mikä näille potilaille on hyväksi.

Miten näin voidaan psykiatrisista potilaista kirjoittaa ja ajatella? Taustalla kuvautuu oletus siitä, että psykoosin kokeneet potilaat ovat kaikki samaa sarjaa ja heitä voi kohdella yhtenä massana (vaikeasti sairaina potilaina), eikä huomioon tarvitse tai edes saa ottaa näiden ihmisten kokemusten variaatiota, yksilöllisyyttä ja tilannesidonnaisuutta. Psykoosipotilaiden niputtaminen yhteen ja samaan pakettiin muistuttaa sellaista vastenmielistä paternatistista ja holhoavaa asennetta, jota historian kulussa on nähty mm. naisia tai rodullistettuja ihmisiä kohtaan: tämä kaikki suojelu ja puolesta päättäminen tehdään vain heidän omaksi parhaakseen.

Vaihtoehdoksi ei oteta, että joku tästä joukosta, tai itse asiassa suurikin osa, voisi ihan hyvin ymmärtääkin, olla hyvinkin perillä saamastaan lääkehoidosta ja sen haitoista ja tehdä ihan aitoon tietoon perustuvan päätöksen sen käytöstä tai käyttämättä jättämisestä. Ehkäpä potilaat haluaisivat olla mukana hoitonsa suunnittelussa ja tavoitteiden määrittelyssä. Tällaistahan potilaan puolesta päättävä ja yläpuolelle asettuva psykiatria ei suostu ottamaan huomioon. Tällaisella toiveella ei ole merkitystä juuri siksi, että potilaat on jo valmiiksi määritelty ”ymmärtämättömiksi”. Tämä, toisen alentaminen ymmärtämättömäksi ja ei-täysivaltaiseksi, onkin itse asiassa yhteiskunnassamme ainoa mahdollinen väylä (vankeusrangaistuksen ohella) oikeuttaa toiseen ihmiseen kohdistuva pitkäaikainen  vallankäyttö itsemääräämisoikeuden rajoittamiseksi ja fyysisen koskemattomuuden rikkomiseksi. Mitään muuta keinoa psykiatrialla ei voisi olla tällaisen toiminnan perusteeksi.

Toisekseen vertaus ”syövänkin hoidossa käytetään lääkkeitä” on aivan kestämätön, koska syöpälääkkeitä ei pistetä ihmiseen väkisin, ja on myös sairauksia, joita ei hoideta lääkkeillä laisinkaan. Jätän tämän kirjoituksen ulkopuolelle nyt kysymyksen siitä, onko sairaus-termi psykoottiseksi tulkittuun tilaan ylipäätään oikea. Psykoottisten kokemusten taustalla kun on lähes aina vaikeita psykososiaalisia kokemuksia. Jos psykoosin alkuvaihetta hoidettaisiin paremmin (ei tainnuttamalla ihmistä lääkkeillä vaan ymmärtävällä kohtaamisella ja vaikean tilanteen läpikäymisellä), ihmisellä olisi huomattavasti paremmat mahdollisuudet selvitä kokemuksesta ilman kroonistumista skitsofreniapotilaaksi.

Olen kuvannut itse kokemaani lääkeisiin painostamista myös aiemmassa kirjoituksessani. Kaikilla kerroilla painostus on tapahtunut juuri edellä kuvattujen perusteiden kautta. ”Tämä auttaa sinua”, ja kun ensimmäisen annoksen jälkeen nukuin lähes vuorokauden ja rupesin kyseenalaistamaan saamaani apua, olikin edessä uhkaus siitä, että jollen ottaisi annosta itse, se pistettäisiin väkisin, ”koska se on nyt sinulle määrätty”. Myöhemmin perusteluina lääkityksillä olivat ”jos et itse halua hoitaa itseäsi, meidän pitää hoitaa sinua”, ja ”teen virkavirheen, ellei nyt aloiteta tätä lääkitystä, koska näitä asioita hoidetaan näillä lääkkeillä”. Lääkehoitoon sitoutumista käytetään yleisesti, ja on myös minulle käytetty, myös ehtona muunlaisen hoidon saamiselle. ”Sinun on otettava määrätyt lääkkeet, jotta voit asua täällä asuntolassa”, ja ”on mietittävä miten terapia voi onnistua, jos et ota lääkkeitäsi”.

Tietenkin törmäsin myös väitteeseen siitä, että ”sairaus pahenee ilman lääkkeitä”. Tämän on epäilemättä moni muukin kuullut, ja se on yleinen väite myös kaikessa psykoedukaatiossa. Väitettä on kuitenkin mahdoton osoittaa todeksi, koska psykoottiset kokemukset voivat mennä ohi myös ilman terveydenhuollon väliintuloa esimerkiksi ihmisen omien selviytymiskeinojen tai läheisten tuen avulla. Niistä voi toipua myös psykoterapeuttisilla menetelmillä joko siten, ettei lääkkeitä lainkaan määrätä tai pakoteta tai että potilas jättää lääkkeensä käyttämättä. On myös tutkimustuloksia siitä, että pitkäaikainen neuroleptien käyttö lisää kuolleisuutta ja potilaan tyytymättömyyttä elämäänsä sekä huonontaa psykososiaalista toimintakykyä. On siis harhaanjohtavaa esittää potilaalle faktana ennustetta siitä, että sairaus väistämättä pahenee ilman lääkkeitä, tai uusiutuu, jos hän jättää lääkkeensä pois.

Tavallista on myös, että lääkkeiden käyttö on ehtona sairaalasta poispääsyyn. Tätäkin ilmaistaan monin eri tavoin, esimerkiksi toteamalla, että uloskirjoitusta harkitaan, kun potilas ottaa pitkävaikutteisen injektion. Toisekseen siten, että ihmiselle kerrotaan osastolla, että lääkkeet ovat välttämättömiä, jotta hänen ei tarvitsisi tulla osastolle takaisin: ”Me henkilökunta täällä nähdään, että jos lääkkeet jätetään ottamatta, joudutaan takaisin osastolle”. Tämänkin väitteen takana on kestämätön ja virheellinen argumenointi. Hoitohenkilökunta ei tietenkään näe ihmisiä, jotka eivät palaa hoitoon takaisin, eikä heillä voi olla mitään käsitystä siitä, käyttävätkö nämä ihmiset lääkkeitä vai ei. Osastoille myös palaa paljon potilaita, jotka lääkkeensä käyttävät aivan ohjeiden mukaisesti.

Erityisen julma kiristyksen muoto on, että ihminen uhataan hakea kotoaan pakkohoitoon osastolle lääkittäväksi, mikäli hän jättää (injektio)lääkkeensä käyttämättä. Tällainen toiminta on todettu laittomaksi, mutta epäilemättä sitä tapahtuu koko ajan erilaisilla tekniikoilla.

Tällaisten lääkkeiden käyttöön painostavien virheellisten ja jopa valheellisten väitteiden taustalla vaikuttaa juuri se lähtöoletus, että psykiatriset potilaat nyt ovat ymmärtämättömiä, heille voi siis mennä läpi sellainen argumentaatio, jollaista muille ihmisille ei kehtaisi esittää ja jonka totuuspohja ei kestä yhtään kriittisempää tarkastelua. 

Jari Tiihosen kirjoitus, johon alussa viittasin, on muuten otsikoitu suorasukaisen härskisti: ”Kuka on uskottava?”. Kirjoituksen mukaan ainakaan lääkkeisiin kriittisesti suhtautuva hoitomalli tai neuroleptien käytössä säästelevä lääkärityö ei ole uskottavaa, vaan voisi Tiihosen mukaan johtaa selvittelyihin TEO:n kanssa (silloinen Terveydenhuollon oikeusturvakeskus). Varmastikaan myöskään psykiatrinen potilas ei ole ymmärtämättömyydessään ja kritiikissään uskottava. Juuri tämä asetelma on se, jonka edessä potilas lannistetaan, mitätöidään ja tuomitaan. Vaikka sitä ei sanottaisi näin suorasukaisesti, mitä tässä Tiihosen kirjoituksessa, juuri tähän ajatukseen pohjautuu psykiatrian vallankäyttö ja suoranainen väkivalta sekä potilaan mitätöity asema, jollainen ei muualla lääketieteen erikoisaloilla ole mahdollinen. Sinä et ole uskottava. Minä en usko sinua, eikä kukaan muukaan. On aivan sama, mitä puhut, se on vain kärpäsen surinaa korvissani. 

Kun on ollut tuossa asemassa, sen muistaa pitkään. Muisto palaa ahdistuksena tilanteissa, jotka muistuttavat koetusta avuttomuudesta ja mahdottomuudesta puolustaa itseään mitenkään. Sen sijaan, että psykiatriassa mietitään yhä uusia keinoja lääkehoitoon ”sitouttamiseksi” ja  sen ”varmistamiseksi”, voisiko se muistuttaa itseään niistä ammatillisista ja eettisistä periaatteista, joiden varassa muu lääketiede toimii: potilaan kunnioittamisesta ja hoidon suunnitelusta yhteistyössä hänen kanssaan.