Mukavaa, että eksyit sivustolle lukemaan juuri tätä kokemusta.
Mennään vuoteen 2013. Elin jokseenkin värikästä teini-ikää, jolloin minulla oli erilaisia huumekokeiluja. Kannabiksen lisäksi myös psykedeelejä ja stimulantteja. Sinä kesänä, kun täytin 18, aloin käyttää amfetamiinia melko säännöllisesti.
Valvoin öitä, söin huonosti, ja päivien sisältö oli suurimmaksi osaksi päihteiden käyttöä, johon kuului amfetamiinin lisäksi pilven poltto ja alkoholi. Ensimmäisen osastohoitojakson koin samana kesänä. Olin ollut Helsingissä juhlimassa ja valvonut useamman yön.
Minut siirrettiin kaupungin X sairaalasta suoraan kaupunkiin Y psykiatriselle osastolle, josta kotiuduin tarkkailujakson jälkeen. Jo tuolloin huomasin pieniä ongelmia hoitokäytännöissä, kuten pakkoliikkeet ja motoriset ongelmat eräästä lääkkeestä. Koin, että lääkkeen haittavaikutukset olivat vahvempia kuin itse huumeen, jonka käytön vuoksi osastolle jouduin. Jatkoin naiivina amfetamiinin käyttöä.
Marraskuussa koin jo masennusta. Minulla ei ollut vakituisia harrastuksia, suuntaa elämässä tai parisuhdetta, mikä on ymmärrettävä syy nuoren miehen surulle. Tätä kompensoin käyttämällä lisää. Seurauksena oli voimakas estottomuus, käytöstapojen romuttuminen ja sosiaalisten normien laiminlyönti.
Minut haettiin kotoa psykiatriselle osastolle, jossa tehtiin ensimmäinen pidättävä hoitopäätös. Omituisen käytökseni ja ulosantini tähden minun katsottiin sairastuneen psykoosiin, vaikka varsinaista todellisuudentajun menetystä ei ollut. Vietin osastollayhteensä reilut 3 kk. Muistan tuolta ajalta, kuinka jokainen inhimillinen tunne saatettiin kuvata psykoottisena oireena, sekä lääkityksestä seuraava tunteettomuus (apatia) nk. negatiivisena oireena.
Koin, että minun tuli valehdella lääkärille olevani sairaudentuntoinen sekä oppia puhumaan tavalla, jota hän halusi kuulla, jotta pääsisin vapaaksi. Lääkityksenä oli olantsapiini ja myöhemmin risperidoni. Tunteet ja ajatukset hävisivät, painoa tuli reilu 10 kg ja paljon vaiettuna mutta isona asiana – mieskunto oli tiessään.
Avauduin lopulta lääkärille ja kerroin, että haluan vain elää tavallista elämää, työllistyä joskus ja perustaa perheen. Lääkitystä nostettiin, koska hoitotahon näkemys oli, että vaikutin harhaluuloiselta hoidon suhteen. Kun pääsin pois, lopetin lääkkeet tietenkin seinään.
Seuraava kesä vuonna 2014 meni samaa rataa. Jatkuva amfetamiinin käyttö johti yhä pahempiin uniongelmiin ja mielialojen heittelyyn. Syyskuussa tein läheisen kanssa sopimuksen, että lopetan. Ehdin olla noin kaksi viikkoa käyttämättä, mutta lopetusta seurasi syvä unettomuus.
Valvoin 4–5 päivää putkeen, jonka aikana aloin spontaanisti kuvitella, että olen Jeesus. Sanomalehdet puhuivat minulle henkilökohtaisesti, radiosta vastattiin rukouksiini, ja ystäväni olivat opetuslapsiani tai vihollisiani.
Lokakuun neljäntenä päivänä, varhain aamulla, kuulin, että oven takana puhutaan salamurhaamisestani, koska sisällän ”kiellettyä geeniperimää”. Oletin heidän olevan Vatikaanin salamurhaajia. Nokkelana ajattelin, että minun tulee kiivetä parvekkeelta viereiselle ja yrittää keksiä pakoreitti. Asunto oli 7. kerroksessa.
Keikuin naapurin parvekkeen kaiteella hetken, jolloin ääni päässäni kehotti hyppäämään, jotta minulle kasvaisi enkelin siivet. Uhmasin ääntä hieman, aikaa kului noin 15 minuuttia. Havaitsin, että alas oli pystytetty pelastuspatja, jolloin tiputtauduin suoraan alas.
Tästä huikeasta hypystä seurasi 9 kk hoitojakso, jonka aikana minulle diagnosoitiin skitsofrenia. Lääkitykseksi minulle määrättiin klotsapiini, jonka seurauksena:
Painoni kaksinkertaistui, lihoin 70 kg:sta 140 kg:aan.
Koin erittäin voimakasta apatiaa ja aloitekyvyttömyyttä.
Kuolasin tyynyni joka yö läpimäräksi.
Kävely muuttui köpötteleväksi.
Mieskunto meni taas.
Verenpaine nousi, jonka vuoksi tarvitsin beetasalpaajalääkitystä.
Hoitojakson jälkeen siirryin suoraan palveluasumiseen, jossa lääkkeidenottoa valvottiin, kyseltiin vointia, ja minulla oli miltei kaikki nykyään halutut mielenterveyspalvelut ja apu käden ulottuvilla. Sain siis koko paketin – mutta mitä onkaan kuntoutuminen?
Vuodet 2015–2019 menivät kokonaan palvelutalossa ja myöhemmin tuetussa asumisessa. Arkeni oli mitätöntä, samaa harmaata touhua. Kävin puolipakolla eri ryhmissä päivätoimintakeskuksissa ja säännöllisesti hoitajan ja lääkärin tapaamisissa.
Viikonloppu oli varmasti hoitajan mielestä erityinen, jos menin esimerkiksi äidin luokse syömään tai jopa tekemään pizzaa. Niin, oppia ikä kaikki..?
Viimein vuonna 2019 pääsin muuttamaan omilleni ja asiat alkoivat mennä eteenpäin. Lääkitystä sain vähenneltyä yksityisen lääkärin turvin jonkin verran, jolloin palautui kyky huolehtia mm. asunnon siisteydestä ja fyysinen jaksaminen parani. Aloitin kuntouttavan työtoiminnan jo seuraavana vuonna.
Vuonna 2021 tapasin sattumalta erään lääkärin, vieläpä julkisella puolella, jolle kerroin rohkeasti haluni lopettaa lääkkeen. Monet muut olivat kertoneet, että lääkityksen tulisi olla elinikäinen. Lääkäri suostui, kertoi prosessiin liittyvistä riskeistä, ja aloitin yhteistyössä vuoden mittaisen vieroituksen, jossa hän neuvoi, miten lääkettä vähennetään asteittain oikein.
Maaliskuussa 2022 meni viimeinen pillerinpuolikas. Hyvin pian minulle tuli unettomuutta, voimakkaita ajatuksia ja tunteita, eräänlainen henkinen paineisku tai vesivasara. Jouduin käsittelemään vanhoja, yli 7 vuoden takaisia asioita: miksi edes jouduin pakkohoitoon ja miksi kuvittelin olevani Jeesus.
Koin myös eräänlaisen psykoositilan tämän seurauksena, jolloin läheinen ihminen järjesti meille matkan pois kaupungista toiseen, jossa sain ”sekoilla” rauhassa. Hän kannusti siihen, että nukun ja syön. Erään hyvin nukutun yön jälkeen kaikki oli kuin tiessään. Koin, että olin saanut elämän takaisin ja maailma olisi täynnä mahdollisuuksia.
Hyviä asioita, joita tapahtui:
Laihduin takaisin 85 kg:aan. Aloitin kuntosaliharrastuksen ja myös muita liikuntaharrastuksia.
Ajatukset palasivat, mutta tunnepuoleen jäi häiriöitä. Mm. itsehillintä on vaikeaa.
En enää kuolaa öisin.
Ryhti ja kävely paranivat, ja energiaa piisasi jälleen.
Verenpaine normalisoitui, ja sydänlääkkeitä ei enää tarvinnut.
Myös libido palasi.
Diagnoosi muuttui siten, että minut on kirjattu skitsofreniasta täysin toipuneeksi.
Maailma oli näiden vuosien aikana muuttunut rankasti. Älypuhelinten sekä kuulokkeiden vakiintunut käyttö liikenteessä vaikutti oudolta, en ollut huomioinut asiaa aiemmin. Elin yhä henkisesti vuodessa 2014, ja ihmisille juttelu oli vaikeampaa kuin koskaan. En myöskään enää ollut 19-vuotias. Täytin 27. Koin, että on kova kiire suoriutua ja saattaa elämänsä joksikin, joten hain kokkikouluun ja muutin kaupungista Y kaupunkiin Z opintojen perässä.
Tähän kirjoitushetkeen mennessä olen ollut 4 ja puoli vuotta kokonaan lääkkeettömänä. ”Oireilua” on tullut kausiluontoisesti. Tunnistan, että olen turhautunut, koska en vain osaa enää muodostaa keskusteluyhteyttä samalla tavalla kuin teininä pystyin. Ilmiön aiheuttama voimakas turhautuminen on luonnollista. Suurimmaksi osaksi menetetyt parikymppiset on hyväksyttävä.
Minun aikanani ei vielä outoutta nähty nepsypiirteisyytenä, koko termi oli vieras. Muiden miellyttämistä ei nähty heikkoutena, eikä omista ”rajoista” puhuttu innokkaasti. Niin outo, hyper-individualistinen muutos yhteiskunnassamme. Somesta kenties otettu?
Olen ajautunut usein väittelyihin aiheesta kuin aiheesta. En jaksaisi saada autistileimaa siitä, että on pedanttinen selittelijä. Sanokaa hihhuliksi tai vaikka satusedäksi ennemmin. Minä identifioidun tällä hetkellä foliohattukokiksi.
Jos olisin kertonut lääkärille vaikeina aikoina oireistani, jatkuvasta turhautumisesta ja lyhyiden raivokohtausten saamisesta, minulle oltaisiin heti tuputettu osastohoitojaksoa skitsofreniadiagnoosiin perustuen tai vähintään lääkkeitä.
Miten asioita voisi hoitaa fiksummin?
Tähän tapaukseen liittyen ymmärtää, että päihdepsykoosit ovat oma juttunsa. Ajattelen, että kannattasi katsoa ensin, että henkilö saa nukuttua ja syötyä säännöllisesti ennen kuin päätetään aloittaa lääkitys. Ja että tulisi ymmärtää, että alamäet ovat osa elämää ja joskus asiat, joita ei voi järjellä selittää, aiheuttavat sekavuustiloja.
Elämä on kuin vuoristorata. On ihanaa, että saa kokea myös surua ja ahdinkoa. Hoidon aikana tavoiteltu jatkuva ”tasainen vointi” oli minulle kuin henkinen asystolia, joten mukavaa että sydän lyö taas kuvainnollisestikin. Harmi, että nykyaikana kannustetaan innokkaasti jo varhaisiässä diagnosoimaan rosoisia puoliamme.
Jos jollain on vaikeita sosiaalisia haasteita, hänelle voidaan kyllä opettaa tilannetajua jopa aikuisiässäkin ja tehdä tilaa. Jos kerran olemme erilaisia, mitä jos annettaisiin olla – kunhan ei tee toisille mitään pahaa.
Loppuun vielä sanon, että minun on melko vaikea taiteilla sellaista tarinaa luettavaksi, joka antaisi hyvän ja yleispätevän vaikutelman. Jos sinulla herää kysyttävää tai kaipaat täsmällisempää versiota, passaa kommentoida.
nim. Sami
