Psykoosi – uusi alku

Olen käynyt läpi henkisiä kriisejä, jotka on diagnosoitu psykoottisiksi. Olen kuitenkin itse kokenut ne enemmänkin eheyttävinä prosesseina, osana henkistä havahtumista. Psykoosit ovat muuttaneet maailmankuvaani ja identiteettiäni. Uskon niiden myös olleen olennainen osa eheytymistäni lapsuuteni traumoista.

Matka on ollut pelottava, hurja, ahdistava, rankka. Se on myös ollut oivalluksia täynnä. Se on muuttanut minua ihmisenä. Se on mahdollistanut minulle syvällisen eheytymisen menneisyyteni traumaattisista kokemuksista ja samalla heijastanut läheisiini positiivista muutosta – esimerkiksi äitini on käynyt ison muutosprosessin omissa asenteissaan ja maailmankuvassaan.

Olin lapsena ja teininä ahdistunut, ujo, sisäänpäinkääntynyt, eristäytyvä ja hauras ja samaan aikaan hyvin pohdiskeleva ja herkkä. Rakastin luontoa, eläimiä, kirjoja ja taidetta. Koin syvää haltioituneisuutta luonnossa sekä satujen ja musiikin maailmoissa.

Kolmevuotiaasta asti koin myös sarjan henkisiä havahtumisia, jotka johtivat sitten lopulta näihin psykooseihin ja omaan henkiseen heräämiseeni. Henkinen murros alkoi jo enteillä teini-iässä kun aloin tiedostaa elämän epäkohtia ja ryhdyin kasvissyöjäksi ja kierrättämään, aloin pohtia paljon maailmantilannetta ja koin syvän eksistentiaalisen kriisin.

Minulla oli myös kova paine akateemiseen koulutukseen ja yritin änkeä itseäni muottiin, johon en mahtunut. En ollut löytänyt omaa paikkaani maailmassa.

Ensimmäinen varsinainen psyykkinen romahdus tapahtui lukiossa, kun sain burnoutin ylioppilaskirjoitusten alla. Siitä alkoi itsetutkiskelu psykoterapiassa. Kesti kuitenkin vielä vuosia ennen kuin aloin toden teolla eheytyä. Se eheytyminen alkoi psykoosista.

Prosessi alkoi spontaanista kundaliinikokemuksesta 2006 syksyllä. Kundaliini nostatti pintaan paljon käsittelemättömiä tunteita ja traumoja, joita en ollut kyennyt kohtaamaan. Kompleksini alkoivat murentua, egoni alkoi murtua. Minäkuvani oli menossa pirstaleiksi. Liu’uin toiseen maailmaan. Toisenlaiseen tietoisuudentasoon joka on metaforinen, symbolinen, myyttinen, arkkityyppinen. Psykoosi alkoi sadunomaisena. Se muuttui kuitenkin todella pelottavaksi. Tunsin kauhua ja kuolemanpelkoa. Tunteet menivät vuoristorataa haltioitumisesta tuskaan ja pelkoon.

Psykoosi avasi mieleni. Se rikkoi laatikon, jonka sisällä olin elänyt. Se pakotti myös katsomaan itseäni rehellisesti ja tutkiskelemaan itseäni. Se pakotti minut vihdoin uskaltamaan puhua muille omasta pahasta olostani. Tajusin, että minussa itsessäni on avaimet muutokseen ja että asenteideni pitää muuttua ja että minun pitää tehdä paljon sisäistä työtä itseni kanssa.

Kuitenkin hoidossa saamani torjuva reaktio kokemukselleni ja stigma aiheutti minussa häpeää ja viallisuuden tunnetta. Masennuin, koska en osannut tulkita kokemustani ja olin kadottanut kokemani arvokkuuden.

Minulle psykoosi oli tunteiden vuoristorataa ääritunteesta toiseen ja tajuan että sellaista on vaikea ymmärtää ja katsoa sivusta. Elin myös hurjia pelkotiloja. Sellaista tilaa voi olla vaikeaa ymmärtää. Mutta toivon, että oisin saanut aivan toisenlaista apua. Kohtaaminen hoidossa oli usein hyvin steriili, kliininen ja kylmä ja etäinen. Välillä myös tyly ja töykeä. Usein hoitokohtaamisessa ja sen jälkeen minua ahdisti vielä enemmän kuin ennen hoitoa, samoin perheeni koki hoitokokoukset ahdistavina ja traumaattisina. Uskon että useimmat kaipaisivat juuri nimenomaan empaattista, lämmintä, inhimillistä kohtaamista.

Kuten moni muu, minäkin omaksuin hoidossa saamani diagnoosin ja stigman, ja aloin nähdä itseni todella sairaana ihmisenä. Tämän psykoosin jälkeen masennuin, häpesin itseäni ja pelkäsin että koko elämäni on ohi ja että minulla on skitsofrenia.

Mielestäni tällaisia ääritiloja ja kriisejä ei pitäisi pelätä vaan yrittää ymmärtää, mitä ihmisen psyykkeessä tapahtuu ja miksi. Yrittää kuunnella ja olla ihmiselle läsnä ja kunnioittaa sitä, että tämän kokema todellisuus tällä hetkellä on erilainen kuin normiarkitodellisuus. Kuunnella ja kunnioittaa ihmisen ihmisarvoa ja omaa tahtoa siinä määrin kuin tämä ei ole vaaraksi itselleen tai muille.

Toivon että psykoosien hoito muuttuisi radikaalisti, mutta ymmärrän että muutos on hidas ja se voi viedä hyvinkin kauan aikaa.

Psykooseja on kuitenkin hyvin monenlaisia, ja jokaisen tilanne on ainutkertainen. Jossain tilanteessa myös lääkitys on varmasti välttämätön. Minulle kuitenkin kolmen kuukauden pituinen sairaalajakso, jossa minut lääkittiin väkisin omaa mielipidettäni kysymättä, oli elämäni kauhein ja ahdistavin ajanjakso. Tuntui, että en saanut minkäänlaista henkistä tukea silloin kun tilanne oli akuutein. Ainoastaan hyvin turruttavia lääkkeitä, joissa oli erittäin pahat sivuoireet. Muistelen vieläkin kauhulla sitä sairaala-aikaa. Hirvittävin hetki oli hoitokokous, missä suuressa huoneessa, jossa oli jos jonkinlaista asiantuntijaa, minä ja perheeni hyvin hauraassa tilassa ja tämä steriili tilanne, jossa meitä tuijotti valkoisiin takkeihin pukeutuneita anonyymejä kylmiä hahmoja. Todellakin hoidossa peräänkuuluttaisin LÄMPÖÄ empatiaa ja inhimillisyyttä. Haavoittuvaiselle ihmiselle joka on hyvin rikki sisäisesti tuo steriili kylmyys on järkyttävä.

Usein myös minusta tuntui että hoidossa ei kuulla eikä ymmärretä lainkaan. Oli ylhäältä päin alaspäin annettava hoito. Kyllä sitä vastavuoroisuuttakin oli. Oli ihana sairaanhoitaja jonka aurinkoinen lämmin persoona ja hienotunteinen lähestymistapa varmasti auttoi monia.

Minulle ratkaisevaa oli vertaistuki. Koen edelleen, että siitä sain suurimman avun omaan ahdistukseeni, yksinäisyyteeni ja kokemukseeni, että minulla ei ole paikkaa maailmassa. En usko, että vertaistuen merkitystä voi liikaa hehkuttaa.

Leikkiväki ry, nuorten kuntouttava työpaja, oli käänteentekevä kokemus eheytymisessäni. Siellä sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokea kuuluvani joukkoon. Siellä naurettiin, puuhasteltiin, juteltiin niitä näitä ja keskusteltiin syvällisiä ja saatiin isoja oivalluksia. Siellä sai välillä myös vaan nukkua jos väsytti. Kaikki tämä oli todella tärkeää. Sai kokea olevansa arvokas, hyvä juuri sellaisena kuin on.

Toisen psykoosini jälkeen vihdoin luovutin yliopiston suhteen ja etsiydyin ihan toiselle alalle ja löysin itsestäni ihan uusia puolia ja voimavaroja. Rentouduin, koska minulla ei ollut enää painetta yrittää olla jotain mitä en ole.

Uskon, että moni romahtaa ja sairastuu koska meidän yhteiskuntamme on niin estoinen ja kova-arvoinen ja yksipuolisesti rationaalinen ja materialistinen. Monille tulee tunne, että ei mahdu tänne, ei ole omaa paikkaa. Ei tule hyväksytyksi sellaisena kuin on, ei tule ymmärretyksi. Jää yksin, ei sovi valmiiseen muottiin.

Meidän luontaiset sisimmät tarpeemme eivät tule tyydytetyksi ääriyksilöllisessä kulttuurissa. Ihmisellä on kuitenkin myös henkisempi syvällisempi puoli ja jano ja kaipuu johonkin aidompaan.

Uskon että moni rakentaa valeidentiteetin, koska täällä ei ole helppoa olla haavoittuvana paljaana ja aitona omana itsenään estotta vapautuneesti. Ihmisistä tulee todella pahoinvoivia tässä kulttuurissa.

Kriisi voi kuitenkin olla mahdollisuus: se voi olla henkinen kokemus, joka tarjoaa mahdollisuuden havahtua todellisuuteen, ottamaan selvää voimavaroistaan ja potentiaalistaan. Näkemään maailmamme uudella tavalla? Omin silmin?

Monesti kriisin hetkellä ihminen alkaa pohtia eksistentiaalisia, elämän perustavia kysymyksiä. Eksistentiaalinen kriisi voi muuttaa ihmistä syvällisesti ja viedä pelkoja pois, tuoda lopulta käsiteltynä ja integroituna mukanaan rauhaa ja viisautta ja syvempää ymmärrystä.

Mitä tarvitaan, että kriisiin ajautunut ihminen jälleen alkaisi kokea mielekkyyttä ja elämänhalua, sekä nähdä itsensä arvokkaana, tärkeänä olentona, osallisena yhteisöön?

Monissa alkuperäiskulttuureissa hulluksi tuleminen ja sieltä palaaminen on ollut mm shamaanien tie, ja sitä on pidetty pyhänä hulluutena, siunattuna hulluutena. Hullulla voisi nähdä olevan ”tähden mentävä reikä päässä”, aukinainen kanava, josta yhteydessä oman psyykkeensä alueisiin joihin ns. normaali ihminen ei ole yhteydessä.

Miten kriiseihin voisi suhteutua niin että ne voisi nähdä arvokkaanakin kokemuksena, osana elämää? Entä jos hetkellinen syrjäytyminen systeemistä voisi olla positiivinen kokemus ja tarjota perspektiiviä: voi nähdä sivullisena ja sivullisen näkökulmasta systeemin toiminnat.

Koen, että poikkeavat tajunnantilat voivat parhaimmillaan olla todella arvokkaita ja antaa paljon ihmisen henkiselle kehitykselle. Näin monissa muinaisissa kulttuureissakin on uskottu. Ne ovat ääritiloja, pelottaviakin, korkealentoisia. Niitä on hyvin vaikea ymmärtää, jos ei ole itse sitä tilaa kokenut. Toivon kuitenkin, että jos ihminen itse kokee että hänen kokemallaan on ollut arvokas merkitys ja mielekkyys, sitä ei heti teilattaisi vain houreeksi, ja sairaudentunnottomuudeksi.

Parhaimmillaan poikkeavan tajunnantilan kokeminen voi avata ja vapauttaa ihmistä todella paljon, avartaa mieltä ja eheyttää ja sysätä omalle tielle pois siitä, että yrittää sopeutua valmiiseen muottiin normien mukaiseksi.

Minustakin tuli ehkä hieman hassu, mutta hyvällä tavalla. Jossain vaiheessa puheeni ja ajatteluni oli jäsentymätöntä. Rationaalinen ja materialistinen maailmankuva murtui. Tilalle tuli monipuolisempi tapa kokea, katsoa, tutkia, elää. Ymmärtää monista eri näkökulmista. Ymmärtää myös symbolisesti ja metaforisesti ja intuitiivisesti.

Kundaliinikokemukseni avasi oven mystiseen kokemukseen. Tuntuu kuin olisin kokenut välähdyksen ikuisuudesta, jostain käsittämättömän suuresta, elämää suuremmasta.

Minä olen aina ollut (kuin Raamatun tarinan mukaan), ei Martta vaan Maria. Herkkä, epäkäytännöllinen, haaveksuva, haahuilija, uneksuva, haltioituvuuteen taipuvainen, luova ja taiteellinen. Minusta erilaisia yksilöitä tarvitaan osaksi yhteisöä, heitä ei pitäisi syrjäyttää yhteisöstä. Tarvitsemme Marttojen lisäksi myös Marioita. Meillä kaikilla on oma roolimme tässä suuressa mosaiikissa. Tuomme tänne niin paljon erilaisia värejä. Jokainen on yhteydessä toisiin suuressa kudoksessa. Se kudos ei pysyisi koossa ilman jokaista osastaan.

Jokaisella on ainutlaatuinen kokemus elämästä, maailmasta, ihmisyydestä, jokaisella on myös muille ja koko yhteisölle annettavaa ja opetettavaa. Jaettavaa. Tarvitsemme vastavuoroisuutta, kunnioitusta ja myötäelävää otetta toisiimme.

Herkkyys ei ole heikkoutta vaan kykyä aistia ja kokea syvästi. Aistia myös asioita joita vähemmän herkät ja käytännölliset eivät näe. Meitä kaikkia tarvitaan.

Nykyään ymmärrän omaa hulluuttani hyvin. Olen tutkiskellut sitä vuosikausia ja se symboliikka mitä koin psykoosissa on alkanut aueta minulle. Ihmispsyyke on aarrearkku. Tai kuin Pandoran lipas.

Meitä ympäröi äärettömyys. Ehkä sisällämmekin on äärettömyys?

Julkaistu alunperin täällä: http://www.spiritualemergencenetwork.org/finland/blog/