Useimpien psykiatristen häiriöiden käypä hoito-suositukset aloittavat diagnosoinnilla ja erotusdiagnostisia asioita erittelemällä. Lukijaa muistutetaan siitä, että ”hoidon lähtökohta on lääkärin kliiniseen tutkimukseen perustuva diagnoosi”, tässä esim. depressiosta. ”Oikeita” diagnooseja pitävät usein tärkeinä myös psykiatriseen hoitoon hakeutuvat potilaat ja heidän omaisensa. Oikean diagnoosin löytymistä ja sen tärkeyttä korostavat usein myös media ja journalismi mielenterveysaiheista kirjoittaessaan, tässä esim. Ylen artikkeli. Yksi perinteisiä juttutyyppejä median mielenterveysartikkeleissa onkin, että ihminen on aluksi saanut palveluissa ”väärän” diagnoosin, ja vasta monien vastoinkäymisten jälkeen löydetty ”oikea” diagnoosi tuo helpotuksen.
Käytännön mielenterveystyössä oikean diagnoosin toive on yksi yleisistä syistä sekä palveluihin hakeutumiselle, että ammattilaisten väliselle yhteis- ja verkostotyölle. Koska eri palveluissa diagnosoidaan eri asioita, siirretään ”oikean diagnoosin” hakemisen perusteella asiakasta palvelusta toiseen. Yleisimmin tätä oikean diagnoosin perässä juoksemista perustellaan sillä, että ”on tärkeää tietää oikea diagnoosi, jotta voidaan hoitaa oikein”.
Tämä kuulostaa tietysti pätevältä ja perustellulta. Onhan myös eri somaattisia sairauksia arvioitava joskus eri paikoissa ja eri ammattilaisten toimesta. Tk-lääkäri voi arvioida jonkin oireen harmittomaksi, mutta erikoislääkäri tunnistaakin samasta oireesta jonkin vakavan asian. Tähän logiikkaan nojaten tk-lääkäri voisi arvioida vaikkapa masennuksen, mutta psykiatrian erikoislääkäri osaisikin tulkita tilanteen eri tavalla ja tunnistaa samojen oireiden perusteella vaikkapa kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja ahdistuneisuushäiriön sekä diagnosoida ne.
Oikean diagnoosien, tai oikeiden diagnoosien nimeämisen toiveessa on kuitenkin perustavanlaatuisia ongelmia.
Oikeaa diagnoosia ei ole olemassa
Odotus oikeasta diagnoosista, josta seuraisi oikea hoito, on tuomittu epäonnistumaan. Oikeita diagnooseja ei ole. Psykiatriset diagnoosit ovat listoja yhteen kimputetuista oireista, joille on annettu jonkin nimi. Samat oireet pyörivät monien eri diagnoosien ympärillä. Eri lääkärit arvioivat aivan samankaltaisia oireita kuvaavia ihmisiä aivan eri diagnooseilla. Sama ihminen voi siis saada aivan eri diagnooseja eri lääkäreillä käydessään. Tavallista on, että hoidon ja ehkäpä kärsimyksenkin jatkuessa useampi lääkäri laittaa lusikkansa ihmisen diagnoosiprosessiin, jolloin diagnoosilista pitenee pitenemistään hoidon myötä. Jos psykiatrisia diagnooseja on lopulta vaikkapa viisi (mikä ei ole mitenkään harvinainen tilanne), joista moni sisältää toistensa kanssa päällekkäisiä oireita, kertovatko diagnoosit lopulta mitään? Jos kaikkien oireet täyttyvät, kaikkien olisi määritelmän mukaisesti oltava totta. Mikä niistä on eniten oikein, ja jos kaikki ovat, niin mitä selkeyttä ne enää tuovat hoidon järjestämiseen, ”itseymmärrykseen”, tai yhtään mihinkään.
Diagnoosien oirekriteerit ovat niin väljiä ja sisältävät niin monenlaisia erilaisia variaatiota saman asian diagnosoimiseksi, että oireet voivat olla mitä moninaisempia. Esimerkiksi masennuksen diagnosoimiseksi voit olla joko alakuloinen tai väsynyt, paino voi pudota tai nousta, voit nukkua liikaa tai liian vähän. Psykoottisuuden diagnoosiksi riittää ”todellisuudentajun häiriintyminen”, joka sitten voi tarkoittaa monenlaisia asioita. Loppujen lopuksi lääkäri saa määritellä, mikä on totta ja mikä ei, ja vaikka tämä lääkärin mielestä voi olla hyvinkin yksinkertaista, oikeassa elämässä asiat ovat hyvin monimutkaisia. Esimerkiksi: kuvitteleeko potilas, että joku tahtoo hänelle pahaa vai voiko oikeassa elämässä käydä niin, että joku todella tahtookin? On aikamoinen vastuu, jos lääkäri on se, joka aina tietää, mikä on varmasti totta, ja jolla on tämän myötä valta päättää toisen olevan pahimmillaan pakkohoidon tarpeessa – osastolle, diagnoosi, lääkitys.
Ei ole kyse siitä, että arviointi olisi puutteellinen tai lääkäri ei olisi tarpeeksi kokenut, on kyse siitä, että mitään oikeaa totuutta ei ylipäätään ole. Psykiatriset diagnoosit ovat oirelistoja. Siinä on kaikki, mitä ne pystyvät kertomaan.
Sairaudesta ei parane, vaikka oireita ei olisi
Psykiatrisessa diagnoosijärjestelmässä on toinenkin, ehkä vielä vaarallisempi elementti – sen luokittelusta voi olla mahdotonta vapautua. Psykiatrinen diagnoosi on helppoa saada mitä moninaisempien oireiden perusteella ja hyvinkin lyhyen arvion perusteella. Siitä eroon pääseminen onkin sitten kokonaan toinen asia. Ihminen itse voi jäädä diagnoosiinsa kiinni, jolloin siitä alkaa tulla itseään toteuttava ennuste. Diagnooseilla ei ole vanhenemisaikaa. Paranemista on vaikea todistaa. Osalle potilaista paranemista ei lähtökohtaisesti sallita. Psykoottisiksi ja neuropsykiatrisiksi tulkitut tilat ovat määritelmällisesti aina läsnä, jos eivät aktiivisina, niin sitten remissiossa. Tällainen remissio on tavoiteltu tila silloin, kun se on saavutettu lääkkeillä. Jos tämä oireeton tila on kuitenkin tullut ilman lääkkeitä, ehkäpä sitä kautta, että ihminen on päässyt irrottautumaan psykiatrisen hoitojärjestelmän määritelmistä ja elää täysipainoista, tervettä elämää, onkin kyseessä jonkinlainen häiriötila – eihän psykoottisuudesta voi toipua. Professori Korkeila sen on
todennut suorasanaisesti:
”sairaudesta ei parane, vaikka oireita ei olisikaan”. Mikä on sellainen sairaus, joka on ja on ja on, ilman oireita, ilman mitään muuta sellaista, mistä sen voisi todentaa, kuin lääkärin joskus antama määritelmä: psykoottinen.
Kun itse olen joskus kirjoittanut diagnooseistani ja kokemastani toipumisesta, olen saanut törmätä tähän paradigmaan: ”sinulla oli väärä diagnoosi”. Jos nimittäin psykoosidiagnoosi olisi ollut oikea, en olisi voinut toipua. Toinen olettamus, jota ei ole sanottu, mutta joka olisi aivan yhtä vastaansanomattoman looginen toteuttaessaan tätä tuhoisaa pysyvyyden hokemaa: ”sinussa on se vieläkin, se on vain piilossa”. Sairaus, joka on aina vain, vaikka oireita ei olisikaan. Tällaisessa määrittelyssä ihminen on täysin aseeton. Mitään mahdollisuutta puolustautua ei ole.
Hyvä hoito ei tarvitse diagnooseja
Koska oikeaa diagnoosia, eikä oikeita diagnooseja ole, ei ole myöskään oikean diagnoosin mukaista hoitoa. Paljon muuta ei onneksi psykiatriassa uskotellakaan. Lääkkeitä, lääkkeitä ja lääkkeitä tarjotaan valmiste toisensa jälkeen. Niiden ei edes väitetä parantavan. Usein niitä olisi suositusten mukaan syötävä pitkään, jopa loppuelämä. Diagnooseilla ei lopulta ole edes lääkkeitä määrättäessä kovinkaan suurta väliä, sillä melkein mitä tahansa lääkettä voidaan tosiasiallisesti määrätä melkein mihin tahansa todettuun ”sairauteen”: psykoosilääkkeitä masennukseen, masennuslääkkeitä psykoottisuuteen, psykoosilääkkeitä pakko-oireisiin ja unettomuuteen ja riippuvuuksiin, masennuslääkkeitä suruun ja paniikkikohtauksiin ja mihin tahansa inhimilliseen tunteeseen. Jotkut menevät psykoterapiaan, mutta yleensä he, joiden ongelmat ovat lievimpiä. Psykoottiseksi tulkittu ihminen huomaa usein jäävänsä tämän mahdollisuuden ulkopuolelle: hänet nähdään liian sairaaksi. Tässäkin yksi psykiatrisen järjestelmän suuria ongelmia.
Apua hakeva ja toivova ihminen pärjäisi mainiosti ilman psykiatrista häiriöluokittelua. Hoidollisen kohtaamisen ja terapeuttisen työskentelyn tulisi jo lähtökohtaisesti lähteä liikkeelle potilaan omista toiveista ja tavoitteista diagnooseista välittämättä. Psyykelääkkeistä on pitkässä seurannassa usein enemmän haittoja kuin hyötyjä, mutta niitäkin voisi määrätä ilman diagnooseja. Lopulta diagnooseista haluavat pitää eniten kiinni psykiatrian professio, joka pyrkii kaikin keinoin vahvistamaan omaa asemaansa lääketieteen kummallisena erikoisalana, sekä byrokraattiset tukijärjestelmät, jotka vaativat sopivia koodipätkiä oikeisiin kohtiin järjestelmiä. Surullista kyllä, myös apua hakevat ihmiset itse ovat monet kiinni tässä diagnoosimyllyssä, ”itseymmärrystä” hakiessaan ja vertaistukea etsiessään juuri diagnoosien kautta. Varsinaisen ”oikean hoidon” järjestämisen kannalta ne ovat tarpeettomia, ja useimmiten haitallisia, koska jokainen diagnoosien ”tutkimiseen” vietetty tunti on pois ajasta, jona voisi tehdä jotain oikeasti järkevää ja hyödyllistä.
Hyvä kirjoitus. Mielenterveyden sairausdiagnoosi on vähän kuin oireeton korona ja ikuinen potilas on asemoitu tuottamaan ikuisesti dataa lääketeollisuuden tarpeisiin.
Onkohan mistään saatavilla apua/tukea diagnoosin kumoamiseen? Tarkoitan jonkinlaista psykiatriaan keskittynyttä lakimiestyyppistä toimintaa. Kaavakkeiden täyttämistä ja tukea tapaamisiin ja argumentointia asiakkaan puolesta (toisin sanoen psykiatrinen puolustusasianajaja), koska potilas yksin on tietenkin lähtökohtaisesti alisteisessa asemassa.
Lääkärit eivät mielellään puutu toisten lääkärien asettamiin diagnooseihin, varsinkin jos aiempi lääkäri on vaikka hierarkiassa korkeammalla.