Psykiatriaa käsittelevästä viestinnästä, kuten erilaisista lehtijutuista ja podcasteista, suurin osa on tolkuttoman yksitoikkoista ja puuduttavaa. En jaksa niitä enää. Sama kaavamainen juttukaava toistuu uudelleen ja uudelleen. Ihminen kertoo vaikeuksistaan ja ”saamistaan” diagnooseista, haluaa vähentää stigmaa ja kannustaa ihmisiä hakemaan apua. Lopuksi joku psykiatri kommentoi lääkitysten merkitystä ja sairauden hyväksyntää. Kriittisiä tai edes kyseenalaistavia kysymyksiä on toimittajilta turha odottaa. Ne on siis ajateltava, etsittävä ja kirjoitettava itse.
Varhaiseen avunhakemiseen mielenterveysongelmien edessä kannustavat virallisessa viestinnässään niin hyvinvointialueet (tässä esimerkiksi Pirha: ”Ota rohkeasti yhteyttä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa”), mielenterveysalan järjestöt ja kansalaisten neuvontapalvelut (tässä mielenterveystalo.fi ”Hae mahdollisimman varhain apua”), kuin kaikki ne lukuisat lehtiartikkelitkin. Tämä toteamus on niin yleinen, ettei sitä kyseenalaisteta missään, se on yhtä yleisesti hyväksytty hokema kuin sellaiset, joiden mukaan on syötävä kasviksia, harrastettava liikuntaa ja tutkituttava pahannäköiset luomet. Harvoin missään edes tähdennetään, mitä se apu oikeastaan on. Yleisimmin se on Suomen terveydenhuoltojärjestelmässä kuitenkin lääkkeitä. Vähintään yhtä psyykelääkettä käyttää jo miljoona suomalaista.
Oikeastaan apua ei kannattaisi olla kovin herkästi hakemassa. Apua ei pitäisi hakea matalalla kynnyksellä ainakaan terveydenhuollosta. Alkuarvio mielenterveyspalveluissa kyselee koetuista oireista, syömisistä, nukkumisista ja toimintakyvystä. Kovin kiinnostuneita ei yleensä olla siitä, mistä apua hakeva ihminen oikeastaan haluaisi puhua, kuten esimerkiksi vaikeista kokemuksista ja etenkään silloin, jos ne liittyvät lapsuuteen.
Mielenterveyspalveluiden alkuarvion ykkösprioriteetti on määrittää ihmisen diagnoosi, eikä diagnoosiluokittelu missään kohdin välitä siitä, mikä koettuja vaikeuksia mahdollisesti aiheuttaa. Oikeassa elämässä vaikeuksia aiheuttavat jotkin oikeat asiat. Todellisuudessa masennusta ei siis aiheuta se, että ihmiseen on iskenyt tämä ”masennussairaus”, kuten Valtonen ja Kajanoja ovat tutkimuksessaan hienosti todenneet. Mielenterveyspalveluissa kuitenkin diagnoosi ja sen ”selvittäminen” on kaikkein tärkein lähtökohta. Lääkkeet määrätään jos oireita löytyy, ja siinä se hoito sitten pahimmillaan on. Virallinen psykiatria ei useinkaan tarjoa paranemista. Monen se käskee yksinkertaisesti hyväksymään loppuelämän sairauden ja siihen liittyen pitkäaikaislääkityksen. Psykiatrisen potilaan identiteetistä voi olla myös vaikea päästää irti. Lääkkeiden ohella myös terapiaan, ja itse sairastamiseenkin voi jäädä koukkuun.
Jos apua hakee, saa siis yleisimmin vastaansa diagnoosit ja lääkkeet. Diagnoosit ja lääkkeet eivät auta. Jos diagnoosimääritelmien mukaisen ”sairauden” itsessään tunnistaa, niin asian kanssa voi toimia muutoinkin kuin ”hakeutua diagnosoitavaksi ja hoitoon”. Tietyistä psykiatrisista diagnooseista ei nykyisen sähköisen sairauskertomuksen aikana pääse ikinä eroon. Hoitosuhteen luottamuksellisuudestakaan ei voi kovin hyvällä omallatunnolla puhua, koska ammattilaisen on kirjattava oikeastaan kaikki, mitä asiakas kertoo, ja siellä ne tekstit sitten ovat muidenkin luettavissa. Psyykelääkkeitä ei oikeastaan kannattaisi ikinä syödä, eikä varsinkaan koskaan ”matalalla kynnyksellä”. Ne eivät paranna, ne kroonistavat.
Surullista on myös, että jos keskusteluapua itselleen saa, on julkisissa palveluissa aivan sattumankauppaa, millainen ihminen sattuu vastapäätä istumaan. Ymmärtävä, lämmin vuorovaikutus parantaa. Mutta ilkeily, välinpitämättömyys ja kylmyys satuttavat ja tuhoavat. Eikä kiitos tarvitse sanoa, ettei sellaista mielenterveyspalveluissa olisi ikinä vastassa.
Vaan kyllä mielenterveyspalveluissa voi olla onnistumisiakin. Ja on. Minäkin hain apua, en kovin matalalla kynnyksellä, mutta lopulta, ja vaikka muutaman vuoden ajan kaikki meni ”hoidossa” aina vain huonompaan, lopulta löytyi apu. Lopulta joku pysähtyi minun äärelleni tarpeeksi vahvasti ja kiinnostuneesti ja lämpimästi. Hyviä ja kannattelevia kokemuksia on, ja ne voivat todella parantaa. Jos tietää pääsevänsä puhumaan ymmärtävän, viisaan ja lääkkeitä välttävän ihmisen kanssa, silloin kannattaa todellakin hakea apua, jos sitä tarvitsee. Myös esimerkiksi kriisikeskuksista voi saada apua vaikeissa elämäntilanteissa ilman diagnosoiduksi tulemista, kanta-kirjauksia ja lääkityssuosituksia.
Koettuihin mielenterveydenongelmiin ei siis aina tarvitse eikä kannata heti hakea ammattilaisten apua. Muitakin mahdollisuuksia on. Vaikeuksista voi selvitä ilmankin. Voisiko kääntyä läheisten tai muiden ihmisten puoleen? Voisiko myös esimerkiksi pysähtyä itsensä äärelle, yrittää ymmärtää omaa elämänpolkuaan, antaa luvan kaikenlaisille tunteille, hakeutua toisten luokse sekä huomata, voisiko vaikka itsekin auttaa jotakuta, hakea lisää merkityksellisyyttä elämään? Lopulta jokainen vain itse voi tietää, mitä tarvitsee juuri siinä hetkessä, juuri sen vaikean keskellä ja eteenpäin päästäkseen. Sitä kohti on mentävä, sanovat muut, ja erityisesti ammattilaiset, mitä tahansa. Muut suunnat johtavat vain huonompaan.
”Hoitoon ei hakeuduta riittävän usein”
Näin otsikoi Turun yliopiston mediatiedote heinäkuussa: ”Mielenterveysongelmista kärsivät nuoret eivät hakeudu hoitoon riittävän usein” Tutkimuksessa kerrotaan, että Suomessa vain noin 25% ”vaikeista mielenterveydenhäiriöistä” kärsivistä nuorista on hakenut apua terveydenhuollosta. Huolestuttavana pidetään sitäkin, että nuoret hakevat apua ”epävirallisista avunlähteistä”, kuten perheeltä, ystäviltä ja opettajilta. Enemmän pitäisi siis tutkijoiden mukaan mennä ammattilaisten juttusille, kuin kääntyä luonnollisten verkostojen puoleen elämän vaikeuksissa.
En voi ymmärtää. En voi mitenkään ymmärtää tällaista ajatusmaailmaa ja sitä, miten sellainen on voinut päästä läpi lääketieteellisenä suosituksena, jos sen nyt sellaisena voi tulkita ja mielestäni voi, koska riittävän usein ei kirjoittajien mukaan ammattilaisten puoleen tulla.
Kuitenkin THL:n tilaston mukaan 15% suomalaisista nuorista on v. -20 käynyt vähintään yhden kerran mielenterveysongelman vuoksi terveydenhuollossa.
Kun näiden tutkimusten luvut laitetaan yhteen, on siis niin, että tämä 15 % ikäluokasta, joka apua on hakenut, on kuitenkin vain neljäsosa siitä määrästä, jonka tulisi olla hoidon piirissä. Lopullisena laskutuloksena on siis, että yli 50% nuorista on ”vaikeista mielenterveysongelmista kärsiviä”, joiden myös tulisi olla hoidon piirissä. Mitä tästä pitäisi ajatella? Miksi näyttää siltä, että yhtään kukaan ei ole näitä tilastoja ja tutkimustuloksia pysähtynyt miettimään ja kysynyt, että mitä ihan oikeasti pitäisi tehdä. Onko ikäluokkamme todella näin sairas? Suostummeko todella tällaiseen psykiatriseen pelleilyyn, jossa diagnoosi tai pari annetaan joka toiselle? Kuka voi enää uskoa psykiatrian diagnostiikkaan ja häiriömarkkinointiin? Eikö tämän läpi näe kukaan?
Jos puolet nuorten ikäluokastamme on psyykkisesti sairaita, niin maallamme tuskin on toivoa. Ja jos he ovat näin sairaita, miten heitä tulisi hoitaa? Jos jätetään laskuista pois nykyisin terminä suosittu omahoito (joka ei siis ole hoitoa vaan ihmisen omista lähtökohdista lähtevää pyrkimystä voida paremmin ja kääntyä vaikeuksissa vaikkapa läheisten puoleen), ja keskitytään siihen, miten terveydenhuollon tulisi hoitaa matalalla kynnyksellä puolet ikäluokastamme. Psyykelääkkeilläkö? Silloin viimeistään on kaikki menetetty, sillä psyykelääkkeet vievät säännönmukaisesti toipumisennustetta huonompaan ja kroonistavat kaikkia todettuja psyykkisiä ongelmia. Psykoterapiallako? Ensin vain pitäisi kouluttaa muutama kymmenen- tai satatuhatta terapeuttia lisää ja löytää jostain rahat heidät palkkioihinsa. Ihanko oikeasti haluaisimme tätä? Järjestelmän, joka luokittelee puolet kansalaisista sairaiksi ja ohjaa heidät hoitoon – ja pitäisimme tätä tavoitetilana? Kuinka hyvin tällä hetkellä annettu psykiatrinen hoito on oikeastaan parantanut kansalaisten mielenterveyttä? Ja umpisurkeista hoitotuloksista ja jatkuvista kasvavista mielenterveyseläkeläisten määrästä huolimatta haluamme ja tavoittelemme vain lisää tätä samaa? Lisää lääkkeitä, lisää diagnooseja, lisää mielenterveyspalveluita, lisää potilaita.
Psykiatrian suosittuja hokemia, joita niin psykiatria kuin aihetta sivuava journalismikaan eivät näytä pysähtyvän yhtään miettimään, on monia muitakin. Tarkastelen niitä tuonnempana. Oman ”suosikkisi” voit halutessasi antaa ruodittavaksi kommenttikenttään.
Näitä hokemia on tosiaan paljon.
Mun henkilökohtaisia ”suosikkeja” on ollut mm.
”sinun on hyväksyttävä sairautesi”. Tätähän toistetaan etenkin erityisesti silloin, kun jonkun ajatellaan olevan psykoottinen ( on tällaisesta sitten jollainlailla kyse tai ei ) ja psykoosin tai jonkun sellaiseksi tulkitun taas ajatellaan psykiatriassa, jos ei välttämättä aivan heti niin yleensä hyvin nopeasti, olevan osoitus siitä, että ihmiselle on puhjennut elinikäinen ja hyvin vakava sairaus, joka poikkeuksetta edellyttää vahvaa lääkitystä.. ja siinäpä sitten yrität pyristellä siitä verkosta irti, jos itse koet kyseen olevan jostakin muusta – esim. reaktiosta todella haastaviin tilanteisiin ja kokemuksiin ja jos itse koet, että aivan toisenlainen ”apu” kuin vahvasti tunteita ja kognitiota lamaava lääkitys voisi oikeasti olls avuksi.. esim. todellinen kohtaaminen ja kuuleminen.
Tätä olet tainnut kyllä jo käsitellä aiemmissa teksteissäsi.
No yks suosikki on se klassikko suljetulla osastolla jonka kuulee ainakin viikottain ellei joka toinen tai kolmas päivä vastauksena potilaiden aiheellisiin huoliin keholliseen itsemäärämisoikeuteen liittyen:
”Ei tämä (hoito) ole rangaistus, vaan hoidamme sinua ja teemme oikeasti parhaamme, että selviäisit sairautesi kanssa.” tms.
Mutta kuitenkin, mikäli yrittää kieltäytyä lääkityksestä, saa ensin neljä valkotakkista luokseen ympärilleen rinkiin joista kaikki hokevat että lääkitys on omaksi parhaaksesi ja ainoa keino toipumiseen. Mikäli, vielä kieltäytyy, saapuu muutama isompi valkotakkinen lisää ja huomaa nielevänsä lääkkeensä väkisin. (moni kokee tässä kohtaa omaksi parhaakseen hyväksyä kohtalonsa ja paljastaa kankkuaan myrkkyä sisältävälle neulalle, koska silloin tulee määritellyksi hoitomyönteisenä ja näin ollen ulospääsy on kuukauden pari lähempänä)
Jos jatkaa kieltäytymistä, sillä tulee ehkä saavuttaneeksi siirron toiseen sairaalaan, jossa hoidetaan ’haastavampia’ potilaita, mutta kehollista itsemääräämisoikeutta ei.
Joten on hyväksyttävä, että saa kehoonsa jotain vanhaa psyykelääkettä jolla on varmasti ikäviä sivuvaikutuksia ja työkyvyn menettämisen, mielenterveytensä huomattavan alenemisen, sosiaalisen elinpiirinsä kaventumisen lääkkeiden kognitiivisten haittojen vuoksi ja melko varman post-traumaattisen stressioireyhtymän.