Haluan jakaa lyhyesti kokemuksiani psyykenlääkkeiden pitkäaikaisista haitoista sekä kokemuksiani tuen ja ohjeistuksen puutteesta lääkkeiden lopettamisessa sekä siihen mihin tuen vähyys psyykenlääkeasioissa voi pahimmillaan johtaa. Ensimmäisen kerran sain masennuslääkkeen ja unensaantiin psykoosilääkkeen vuonna 2018 ahdistusoireisiin ja lievään alakuloon, jotka olivat nousseet traumakokemuksista ja kipeistä ulkopuolisuuden tunteista opiskelu ja kouluaikoina. Vaikka ahdistukseni oli voimakasta, koen lääkityksen olleen täysin ylimitoitettua.
Paria vuotta myöhemmin, pitkän psykoterapian ansiosta koin pystyväni nauttimaan elämästä paremmin kuin aiemmin ja olin päässyt opiskelemaan korkeakouluun. Koin myös psykoterapian avulla päässeeni pahimmasta ahdistusoireilusta, johon liittyi paljolti sosiaalinen jännittäminen sekä koin saaneeni tarpeeksi työkaluja selvitä ahdistuksen tunteiden ja sosiaalisen jännittämisen kanssa. Halusin myös lopettaa turhaksi kokemani SSRI-lääkityksen. Psykoterapeuttini kuitenkin kannusti jatkamaan SSRI-lääkkeen käyttöä, koska aiemmat yritykset lopettaa lääkkeen käyttö olivat haasteellisia. Luulen hänen tulkinneen, että taustalla oleva ”sairaus” eli lievä masennus ja ahdistus palasi, kun yritin lopettaa SSRI-lääkettä. Todellisuudessa oireet olivat mielestäni enemmänkin vierotusoireita, nyt jälkikäteen mietittynä. Psykiatrini kylläkin suositteli lääkkeen lopettamista, kun kerroin seksuaalista haitoista, joita lääkkeistä tuli. Psykiatri ei kuitenkaan osannut neuvoa hitaassa vähentämisessä vaan ohjeisti lopettamaan lääkkeen parissa viikossa, vaikka lääke oli ollut käytössä muutaman vuoden ajan. Uskon, että aiemmat yritykseni lopettaa SSRI-lääke epäonnistuivat, koska en osannut vähentää lääkitystä tarpeeksi hitaasti.
Tämän vuoden alussa sain uudestaan määrätystä psykoosilääkkeestä off-label tarkoituksessa elämänlaatuni totaalisesti romuttavat haittavaikutukset. Hermostoni oli mennyt täysin sekaisin SSRI-lääkkeen epäonnistuneista lopetusyrityksistä ja uusista lääkkeen aloitusoireista. Kärsin sen vuoksi myös unensaannin vaikeuksista ja minun oli vaikea saada hermostoni rauhoittumaan. Tässä tilanteessa määrätty psykoosilääke todella teki tuhojaan hermostossani ja myös psyykeen tasolla. Psykoosilääkkeen käytön aikana minulle tuli fysiologisia oireita, kuten pahoinvointia, pääkipua, näköhäiriöitä, sekä virtsaamistarve lisääntyi huomattavasti. Lääke teki kehoni myös täysin voimattomaksi, mutta pahimmat oireet olivat kuitenkin psyykkiset muutokset. Huomasin alakulon pahenevan ja huomasin, että asiat ja ihmiset eivät enää herättäneet sellaista kiinnostusta tai rakkauden tunteita kuin ennen. Ihan niin kuin olisin irrallani ympäröivästä maailmasta, en saanut myöskään kosketusta omiin tuntemuksiini. Huomasin myös mielikuvien ja muistikuvien lähes hävinneen. Kognitiiviset taidot myös laskivat huomattavasti. Huomasin esimerkiksi, että en pysynyt elokuvan juonessa kiinni, en vain pystynyt hahmottamaan kokonaisuuksia, eikä mielessä tahtonut pysyä tarinan juoni.
Nyt kun kirjoitan tätä tekstiä niin psykoosilääkkeen lopettamisesta on jo melkein yhdeksän kuukautta aikaa ja SSRI-lääkkeen lopettamisesta myös useita kuukausia. Kognitiiviset kyvyt ovat jonkin verran parantuneet ja pystyn hiljalleen jatkamaan opintojani. Tunteita tunnen edelleen hyvin vaimeasti verrattuna lääkkeiden käyttöä edeltäneeseen aikaan ja sen vuoksi koen menettäneeni hyvin merkityksellisestä itsestäni. Näiden omien kokemusteni takia olen tullut siihen tulokseen, että psykoosilääkkeiden off-label määräämisessä tulisi olla harkinnanvaraisempi. Miettiä hyötyjä verrattuna mahdollisiin pitkäkestoisiin haittoihin.
Psyykenlääkkeiden määräämisen lisääntyminen heijastaa mielestäni huolestuttavaa muutosta siinä, kuinka haasteellisten elämänkokemusten ja niistä nousevien inhimillisten tuntemusten lääkitsemiseminen lisääntyy. Olisi hyvä kyseenalaistaa onko lääkkeen määrääminen aina potilaan tilanteessa hänen etunsa mukaista.
