Kirjoitus jnimimerkiltä 12345

 

Haluan alkuun kiittää tämän sivuston ylläpitäjiä siitä, että he tarjoavat foorumin, jossa lääkkeiden haitoista voi lukea ja jossa niistä voi puhua. Kun minulla ensimmäisen kerran, vuosia sitten, aloitettiin psyykenlääkkeet injektiona, siitä seurasi aivan hirveä psyykkinen olo, ja minulla ei ollut ketään, kenen kanssa puhua asiasta. Olin itse ihan varma, että olo johtui injektiolääkityksestäni, mutta hoitotaho vaan jankkasi, että kyseessä on ”psykoosinjälkeinen masennus”, eikä se johdu lääkityksestä. Toisin sanoen kukaan ei osoittanut minulle minkäänlaista ymmärrystä tilanteessani, mikä tuntui todella pahalta. Viimeisten vuosien aikana olen saanut paljon kavereita mielenterveyspiireistä, joten nyt minulla on riittävästi vertaistukea. Mutta minä asunkin isossa kaupungissa, jossa on paljon toimintaa mielenterveyskuntoutujille, ja jossa on siten helppo saada kavereita. Luulenpa, että jollekin, joka asuu jossakin pienemmässä paikassa, tällainen sivusto voi olla elintärkeä kanava saada tietoa lääkkeiden haitoista, kun hoitotaho ei niitä ainakaan minun kokemukseni mukaan aina tunnu ollenkaan ymmärtävän.

Lääkkeiden haitat ja monen psykiatriassa työskentelevän puutteellinen ymmärrys haitoista ovat juurikin syy tämän blogitekstin kirjoittamiselle.

Annan ensin muutaman esimerkin siitä, mitä tarkoitan hoitotahon puutteellisella ymmärtämyksellä neuroleptien haitoista:

  1. HUS:n Mielenterveystalo-nettisivusto väitti vähintään aikavälillä 20.11.2019 – 8.3.2020 psykoosilääkkeistä, että ”Suurin osa lääkkeitä käyttävistä ei onneksi saa mitään haittavaikutuksia”. Havaitsin tuon tekstinpätkän 20.11.2019 ja laitoin heille välittömästi palautetta, jossa kyselin, mihin tutkimuksiin tieto perustui. Minulle luvattiin, että teksti korjataan, koska se ei heidänkään mukaansa pitänyt paikkaansa. Lopulta se korjattiin kuitenkin vasta 8.3.2020 jälkeen. Hyvä, että korjattiin, mutta en voi olla hämmästelemättä, miten tuollainen väite on ylipäätään voinut päätyä sivustolle, ja olla siellä vähintään kuukausia, kenties jopa vuosia. Kun kerroin tuosta kaveripiirini kaikkein lääkemyönteisimmälle ihmiselle, niin hänkin sanoi, että se on, suora lainaus, ”puhdasta paskaa”. Kuka tahansa mitään psykoosilääkkeistä ymmärtävä tietääkin väitteen olevan roskaa jo sen perusteella, että erittäin moni skitsofreenikko joutuu kokeilemaan useita eri lääkityksiä, ennen kun löytyy sellainen, jonka haittavaikutukset pystyy edes jotenkin sietämään.
  2. Olen itse aikanaan yrittänyt puhua, kuten jo aiemmin mainitsin, kuinka injektiolääkitys aiheutti minulle lähes sietämättömän psyykkisen olon. Ja kukaan hoitohenkilökunnasta ei ymmärtänyt vähääkään, mistä puhuin, vaan he suorastaan kielsivät sellaisen olevan edes mahdollista. Myöhemmin olen kertonut hoitotaholle saaneeni klooripromatsiinista voimakkaita kouristuksia ja sitäkään ei otettu tosissaan.
  3. Youtubessa on video (lähdeviite 1), jolla tunnettu suomalainen psykiatri puhuu neurolepteista 15 minuuttia myöntämättä, että niillä olisi mitään haittavaikutuksia. Hän suosittelee ensipsykoosin hoidoksi vähintään kahdeksaa vuotta neuroleptihoitoa injektiona ja esittää asian niin kuin siihen ei liittyisi mitään ongelmia. Hänen puheistaan välittyy suorastaan kuva, kuin hän kiistäisi neurolepteilla olevankaan mitään merkittäviä haittavaikutuksia. Helsingin Sanomissa (2) samainen psykiatri menee jopa niin pitkälle, että sanoo: ”Ehkä antipsykootit voivat korjata kehon muitakin poikkeavuuksia”. Eli että neuroleptit olisivatkin itseasiassa terveellisiä!

 

 

Potilaille puhutaan siten, että lääkkeet ovat ensipsykoosin jälkeen ainoa keino olla menemättä uudestaan psykoosiin. Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi WHO:n tutkimusten (3) mukaan skitsofreniasta toivutaan ylivoimaisesti paremmin sellaisissa maissa, joissa neurolepteja käytetään erittäin vähän, ja vaikka Suomessakin parhaat tulokset psykoosin hoidossa on saatu Avoimen dialogin hoitomallilla, jossa lääkkeitä käytettiin vähemmän kuin standardihoidossa. Havaintojeni mukaan se, kuinka paljon potilas uskoo lääkkeen olevan hänelle täysin välttämätön, vaikuttaa siihen, kuinka hän suhtautuu lääkkeen haittoihin. Eli jos potilas uskoo, että jokainen skitsofreniadiagnoosin saanut menee aina psykoosiin, jos ei käytä lääkkeitä, niin potilas ajattelee lääkkeiden olevan hänen ainoa pelastuksensa, ja sen vuoksi suhtautuu lääkkeisiin positiivisesti, vaikka niistä olisi lukuisia ja hyvinkin vakavia haittoja. Ja sitten potilas alkaa puhua lääkkeistä positiivisemmin, kuin niistä tosiasiat huomioiden voisi puhua.

Annan esimerkin:

Joitakin vuosia sitten eräässä lehdessä julkaistiin erään mielenterveyskuntoutujan haastattelu.  Haastattelussa kyseinen henkilö kertoi elävänsä nyt, vahvasti lääkittynä, elämänsä parasta aikaa. Väitettiinpä tekstissä myös hänen elämänsä olevan aktiivista ja hänen pystyvän pitämään huolta asunnostaan, kun ennen asui asuntolassakin.

Tunnen sekä haastattelijan, että haastateltavan. Molemmat erittäin positiivisia ja mukavia ihmisiä. Ja motiivi kertoa haastattelussa sellaisia asioita, kun siinä kerrottiin, oli varmasti antaa toivoa sellaisille potilaille, jotka ovat vasta kuntoutumisensa alussa. Mutta minusta se tehtiin väärällä tavalla. Jos haastattelu olisi ollut totuudenmukainen, niin siinä olisi kyllä voitu kertoa, että haastateltava on seesteinen ja melko tyytyväinen elämäänsä, mutta on joutunut hyväksymään sen, että vahva lääkitys on romahduttanut hänen toimintakykynsä ja aiheuttanut vakavaa haittaa fyysiselle terveydelle.

Kyseinen henkilö työskenteli ennen sairastumistaan vuosia fyysisesti raskaassa ammatissa. Lääkityksen myötä hänen fyysinen kuntonsa on heikentynyt niin paljon, että hän tuskin pystyisi enää työskentelemään sellaisessa tehtävässä päivääkään. Eräs haastateltavan minua paljon pitempään tuntenut on myös kertonut, että ennen lääkitystä hän oli hyvin hoikka. No, enää ei ole, ja huomattava ylipaino on aiheuttanut myös kakkostyypin diabeteksen. Mitä asunnosta huolen pitämiseen tulee, niin sekään ei pidä paikkaansa: hänellä on jo vuosia käynyt säännöllisesti siivooja kotona, koska hänen toimintakykynsä on niin huono, ettei hän jaksa edes siivota yksiötään. Ja jos hänen kanssaan sopii tapaamisen aamulle tai aamupäivälle, niin silloin hän useimmiten joutuu perumaan menon aamulla, koska on niin väsynyt, ettei jaksa lähteä minnekään.

Tarkoitus ei tässä ole arvostella kyseistä ihmistä. Arvosta suuresti sitä, että hän on kaikille kiltti, mukava ja positiivinen. Mutta siinä vaiheessa, kun positiivisuus menee niin pitkälle, että kielletään negatiiviset tosiasiat, siitä on usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Tässä asiassa ei tule menetellä siten, että kannustetaan uusia potilaita käyttämään neurolepteja väittämällä, että elämä neuroleptilääkittynä on parempaa kuin se todellisuudessa on. Koska jos esimerkiksi joku psykiatrisessa hoidossa työskentelevä lukee tuollaisia haastatteluja, niin hän voi ajatella, että neuroleptit ovat pelkästään tosi hyvä juttu. Tämä kyseinen henkilö suhtautuu niin positiivisesti lääkitykseensä nähdäkseni kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, koska hän ei usko, että voisi koskaan pärjätä ilman lääkitystään, eli kokee lääkityksen ainoana mahdollisena pelastuksenaan. Toiseksi hänen positiivinen asenteensa nykyiseen lääkitykseensä johtuu siitä, että hänellä on aiemmin ollut sellainen lääkitys, josta tuli niin hirveä psyykkinen olo, että hän nukkui mieluummin lehtiroskiksessa, kuin palasi takaisin osastolle pakkosyömään silloista lääkitystään. Ei varmaan ole kenestäkään yllättävää, että tuollaisten kokemusten jälkeen se, jos lääkityksestä tulee seesteinen ja rauhallinen olo, tuntuu varsin siedettävältä lukuisista vakavista haittavaikutuksista huolimatta.

Eräs toinen tuttavani, joka on syönyt neurolepteja vuosia, sanoi että kun hänen vointiaan avohoidossa kysytään, hän kertoo normaalisti vain positiivisia asioita, koska ei halua valittaa. Lisäksi hän uskoo, että skitsofreniadiagnoosin jälkeen ei voi elää ilman lääkitystä, eli hän kokee lääkkeet ainoaksi pelastuksekseen.

Olenkin miettinyt, miten tuollaiset potilaat, jotka on saatu vakuutettua siitä, että neuroleptit ovat heidän ainoa mahdollinen pelastuksensa, ja jotka siksi ignoroivat haitat, saataisiin raportoimaan haittavaikutuksistaan. Koska jos on potilaita, jotka ovat avohoidossa lukuisista vakavista lääkehaitoista huolimatta aina pelkästään positiivisia, se voi aiheuttaa sellaista vinoumaa hoitohenkilökunnan ajatuksiin, että neuroleptit ovat monelle potilaalle pelkästään hyväksi. Ainoa ratkaisu, jonka pystyn keksimään, ja joka voisi ehkä toimia, on että potilaille annettaisiin säännöllisin väliajoin kaavake, jossa on lueteltu kaikki mahdolliset lääkkeestä koituvat haittavaikutukset, ja johon potilas voi merkitä rastilla vaikkapa asteikolla 1–10, että paljonko hänellä kyseistä haittaa esiintyy. Silloin ne potilaat, jotka pyrkivät olemaan miettimättä lääkehaittoja, muistaisivat paremmin, että ai niin tuollaistakin on ollut, toisin kuin on silloin, jos vain yleisesti ja ohimennen kysytään, onko ollut mitään. Nykyään hoidossa, ainakin minun kohdallani, on menetelty siten, ettei hoitotahon puolesta edes suositella perehtymään haittavaikutusluetteloon! Vaikka niissä yleensä lukee, että potilaan tulisi lukea lista läpi ennen lääkkeen käyttöä.

 

 

Listaan tähän väliin omia neurolepteista saamiani haittavaikutuksia, koska se voi ehkäpä saada jonkun alan ammattilaisen ymmärtämään paremmin, miten kokonaisvaltaisen negatiivisesti neuroleptit vaikuttavat vointiin:

 

  • Pakonomainen tarve kävellä koko ajan. Jos jouduin hetkeksikin pysähtymään paikoilleen, minut valtasi suunnattoman huono olo. En kyennyt tuona aikana esimerkiksi lainkaan katsomaan televisiota tai lukemaan.
  • Erittäin voimakas, aivan järkyttävän ahdistunut ja levoton olo, joka oli päällä koko lääkityksen ajan joka hetki, paitsi nukkuessa. Itsemurha pyöri koko ajan mielessä. Ahdistus ja levottomuus alkoivat samaan aikaan lääkityksen kanssa ja katosivat sen päätyttyä. Kun vastaava lääkitys alkoi uudestaan, ahdistus ja levottomuus palasivat. Kun lääkitys vaihtui, olo muuttui. Silti hoitotaho tulkitsee tämänkin ”psykoosinjälkeiseksi masennukseksi” eikä tuolloin käyttämäni neuroleptin haittavaikutukseksi.
  • Kyvyttömyys tuntea iloa, onnellisuutta ja mielihyvää.
  • Kyvyttömyys ylipäätään tuntea voimakkaita tunteita tai innostua mistään. Kun ei innostu, on vaikeaa keskittyä esimerkiksi kirjojen lukemiseen, sekin on yhtä taistelua.
  • Hypomiimisyys, minkä koen vaikuttaneen suuresti vuorovaikukseen toisten, etenkin vieraiden ihmisten kanssa. Esimerkiksi yliopiston tutustumistapahtumissa koin erittäin suurta vaikeutta vuorovaikutuksessa, koska olin apaattinen, ilmeetön ja tyhjäkatseinen, hidas ajattelemaan sekä neuroleptien aiheuttaman ajattelun jähmeyden takia lähes täysin kyvytön ottamaan osaa mihinkään keskusteluihin. Tämä ei ole pelkästään omaa tulkintaani, vaan psykiatrikin kirjoitti minusta tuolla lääkityksellä, että olin hypomiiminen.
  • Jatkuva väsynyt ja apaattinen olo, ei yhtenäkään päivänä tarmokas ja energinen olo. Vaikeaa saada yhtään mitään aikaiseksi. Siivotakin jaksaa vain noin 3-4kk välein, roskiksen jaksaa viedä, kun se haisee niin pahalle, että on pakko.
  • Fyysisen kunnon erittäin nopea totaalinen romahtaminen (olin kova treenaamaan ennen lääkitystä). Etenkin voima ja lihaskunto romahtivat hämmästyttävän nopeasti. Myös kestävyyskunto laski, vaikka kävelin ahdistuksen ja akatisian vuoksi useita tunteja päivässä.
  • Kyvyttömyys nauttia monesta sellaisesta urheilulajista, joita ennen suorastaan rakastin. (Kokoajan apaattinen ja flegmaattinen olo, ja fyysisestä ponnistelusta tai onnistuneista suorituksista ei saa juurikaan mielihyvää. Ja ne onnistuneet suorituksetkin ovat monissa urheilulajeissa vähissä, kun on lääkityksen takia surkeassa kunnossa eikä pysty olemaan skarppi, vaikka kuinka yrittäisi keskittyä.)
  • Elämäntapojen muuttuminen epäterveellisiksi. Ennen lääkitystä olin elänyt koko aikuisikäni erittäin terveellisesti, lääkityksen alettua en ole jaksanut juurikaan pitää kunnostani huolta, olen syönyt epäterveellisemmin (kun en jaksa panostaa ruokavalioon), ja hämmästyksekseni olen aloittanut jopa tupakoinnin, kun mistään muusta ei oikein saa iloa ja mielihyvää.
  • Yli 30kg/vuosi -tahtia lihominen useiden kuukausien ajan. Ennen lääkkeiden aloitusta, kun minut punnittiin sairaalassa, vaaka näytti 72kg. Viime vuonna pahimmillaan 116kg. Painonnoususta tuskin grammaakaan on lihasmassaa. Terveenä ollessani painoin yleensä noin 80kg, mutta siinä oli paljon enemmän lihasta kuin mitä tuossa 116 kilossa, joka enimmäkseen kertyi vyötärölle.
  • Unentarpeen tuplaantuminen alle kahdeksasta tunnista 16:een tuntiin, enimmillään nukuin jopa 19 tuntia vuorokaudessa. (Tämä siis väsyttävimmällä lääkitykselläni, muutaman kuukauden ajan. Kaikki lääkitykseni ovat kuitenkin lisänneet unentarvettani vähintään useita tunteja. Tälläkin hetkellä nukun yleensä yli puolet vuorokaudesta.)
  • Voimakasta aamupahoinvointia usein, jopa oksentelua.
  • Libidon lähes täydellinen katoaminen.
  • Kyvyttömyys nauttia seksistä.
  • Erektiokyvyn huomattava heikentyminen.
  • Siemensyöksy virtsarakkoon päin. Toisella lääkityksellä taas laukeaminen erittäin vaikeaa, eikä se tuntunut juuri miltään.
  • Virtsanpidätysvaikeuksia.
  • Huimausta, joka on välillä pakottanut esimerkiksi lopettamaan liikuntasuorituksen kesken.
  • Kolesteroli- ja sokeriarvojen huomattava heikentyminen.
  • Prolaktiinitason huomattava nouseminen.
  • Gynekomastiaa (ei erityisen pahasti, mutta selvästi havaittava ero entiseen).
  • Nivussilsa (Minulla oli sitä jatkuvasti tietyllä lääkityksellä, kahteen eri otteeseen, ei koskaan muilla lääkityksillä tai lääkityksettä. Alkoi molemmilla kerroilla nopeasti tuon lääkityksen aloittamisen jälkeen ja kesti pitkään. En tiedä aiheutuiko tämä suoraan lääkityksestä, vaiko siitä, että tuolla lääkityksellä kävelin koko ajan niin paljon, että farkut hankasivat sisäreisien ihon rikki. Koska kuitenkin minulla on tällaista vaivaa ollut vain tuolla tietyllä lääkityksellä, eikä koskaan muutoin, niin tämäkin voi olla lääkkeestä johtuvaa.).
  • Kyvyttömyys nauttia musiikista (nautin normaalisti suuresti musiikin kuuntelusta, mutta eräällä lääkityksellä kaikki musiikki kuulosti vain meteliltä, joten en voinut kuunnella musiikkia lainkaan, vaikka normaalisti musiikki soi aina kotona ollessani).
  • Herääminen öisin voimakkaisiin kramppeihin leuoissa. Heräsin siis useita kertoja siihen, että purin hampaita voimakkaasti yhteen kykenemättä sitä heti herättyänikään lopettamaan. Normaalia pahempaa kramppailua myös jaloissa.
  • Voimakkaita, hyvin tuskallisia kouristuksia.
  • Levottomat jalat öisin.
  • Sormien nykimistä toisinaan. Vaikeuttaa esim. puhelimen ja tietokoneen käyttöä. Myös muualla kehossa toisinaan nykimistä, jollaista ei ole ennen ollut, ja jonka yhdistän neurolepteihin.
  • Mahdollisesti epäsuorasti lääkityksestä aiheutunut. Lääkitys lihotti minua kymmeniä kiloja, ja uniapnea saattaa olla seurausta siitä.

 

Käyttämiäni neurolepteja: risperidoni, paliperidoni, aripipratsoli, olantsapiini, klooripromatsiini, tsuklopentiksoli. Nuo haitat ovat ne, jotka olen itse havainnut. Kun puhutaan neuroleptien vaikutuksista elimistöön, niin ainakaan minä en voi tietää, ovatko havaitsemani haitat vain jäävuoren huippu. Enhän voi esimerkiksi tietää, mitä kaikkia vaikutuksia neuroleptit sisäelimille aiheuttavat, vaikka verikokeet siitä osviittaa antavatkin. Jotakin myös esimerkiksi klotsapiinista kertoo, että monet isoa annosta syövät potilaat saavat siitä epileptisiä kohtauksiakin, vaikkei heillä olisi epilepsiaa. Joidenkin tutkimusten mukaan ”Annoksella yli 600mg/vrk noin 15 % potilaista saa epileptisiä kouristuksia…” (4).

Neuroleptien haitoista puhuttaessa on tärkeää ymmärtää myös se, että kaikki eivät saa samoja haittoja. Eli kahdelle potilaalle voi tulla samasta lääkkeestä ihan erilainen olo. Esimerkiksi minä olin aluksi suhteellisen tyytyväinen aripipratsoliin ja söin sitä monta vuotta, koska sillä lääkityksellä jaksoin jopa opiskella jonkin verran, toisin kuin muilla lääkityksilläni. Mutta eräs kaverini kertoi, että hänelle tuli aripipratsolista aikoinaan niin huono psyykkinen olo, että joutui lopettamaan sen alkuunsa ja syö nykyään klotsapiinia ja on paljon tyytyväisempi siihen kuin aripipratsoliin. Toinen kaverini taas kokeili minun positiivisten kokemusteni takia aripipratsolia, pienemmällä annoksella kuin minä, mutta joutui lopettamaan sen jo kahden viikon jälkeen, koska oksenteli joka ikinen aamu. Tästä syystä hoitohenkilökunnan tulisi kuunnella potilaita herkällä korvalla. Kukaan ei voi etukäteen tietää millainen olo kullekin potilaalle mistäkin neuroleptista tulee, joten henkilökunnan tulisi nykyistä huomattavasti enemmän kiinnittää huomiota siihen, mitä potilas olostaan raportoi. Oma havaintoni tosiaan on, että potilaan oma kokemus, varsinkin psyykkisistä haittavaikutuksista, monesti ohitetaan täysin, tai voidaan jopa kiistää olevan mahdollista, että neuroleptista voi tulla psyykkisesti huono vointi.

Niin sanotut ”skitsofrenian negatiiviset oireet” ovat myös mielenkiintoinen kysymys. Oma kokemukseni on, että kun lopettaa lääkkeet, ainakin tunteiden latistuminen, anhedonia ja apaattisuus väistyvät hyvin pian. Olen kuullut ja lukenut myös muualta, että niin se yleensä menee.

 

On myös huomattava se tosiasia, että monet lääkeyritykset pyrkivät siihen, että saadaan tutkimustuloksia, jotka tukevat elinikäistä neuroleptien käyttöä psykoosipotilaille. Jokainen ymmärtää, että silloin, kun maailmanlaajuisesti kymmenet miljoonat psykoosipotilaat syövät loppuelämänsä neurolepteja päivittäin, lääkeyhtiöt tekevät valtavia voittoja. Ja jos taas vain hyvin harva tai jopa ei kukaan psykoosipotilas söisi neurolepteja, nuo voitot jäisivät saamatta. Raha puhuu. Tästä on kirjoitettu paljon, mutta lyhyesti siitä voi lukaista vaikka lähdeviitteenä olevan linkin takaa (5).

 

 

 

Loppuyhteenvetona sanon, että on kymmenien miljoonien potilaiden hyvinvoinnin kannalta tärkeää, että neuroleptien haitat ymmärretään ja tunnustetaan riittävän hyvin. Jos ne kielletään tai niitä vähätellään, niin muiden hoitokeinojen kehittämistä ei nähdä niin tärkeänä, kuin mitä se tosiasiassa on.

Saattaa olla mahdollista, että on olemassa joitakin potilaita, joille neurolepteista on enemmän hyötyä kuin haittaa. Ylen dokumentissa Vaarallinen ihmelääke (6) eräs kokenut psykiatri sanoo, että kun klotsapiini tuli Suomeen, voitiin päästää avohoitoon ”suljettujen osastojen vaikeahoitoisimpia pitkäaikaispotilaita”. Kuitenkin esimerkiksi WHO:n skitsofreniatutkimusten ja Avoimen dialogin hoitomallin tulosten perusteella on mitä todennäköisimmin niin, että pitkäaikainen neuroleptihoito on huono ratkaisu psykoosin hoitoon useimmille potilaille. Toisaalta myös ei voi olla varma, olisiko mainittuja, vuosia suljetulla osastolla olleita potilaita voitu auttaa jollain muullakin tavalla kuin neurolepteilla. En ota siihen kantaa, koska en tiedä, millaista mielenterveyshoito on tuohon aikaan kyseisten potilaiden kohdalla ollut.

 

Pitkäaikainen neuroleptihoito invalidisoi lähes kaikki potilaat, laskee huomattavasti elämänlaatua ja aiheuttaa vakavia terveyshaittoja. Psykoosin hoidossa tulee siis tähdätä siihen, että potilaat pystyvät jonakin päivänä elämään ilman lääkitystä ja palaamaan osaksi yhteiskuntaa, eikä jäämään neuroleptilääkittyinä apaattisina invalideina koteihinsa. Vaikka tuohon tavoitteeseen ei todennäköisesti tulla pääsemään nopeasti, niin se askel tulee ottaa välittömästi, että neuroleptien haittojen vähättely lopetetaan. Koska muuten loputkin askeleet jäävät ottamatta: jos ongelmaa ei riittävän laajasti tunnisteta, se ei taatusti tule ikinä ratkaistuksi!

 

 

Lähdeluettelo:

  1. Jari Tiihonen 2019 intervju. Schizofreniförbundet. https://www.youtube.com/watch?v=MkrsTmcCpq0
  2. Puttonen, M. Psykoosilääkkeiden pitkäaikaista käyttöä on arvosteltu – lääkkeet kuitenkin pitävät potilaan kiinni elämässä. Helsingin Sanomat. 6.9.2021.
  3. Whitaker, R. Anatomy of an epidemic. Broadway Books. 2010. 110-111, 118-119, 308, 310, 312.
  4. Huttunen, M.O., Socada, L. Psyykenlääkkeet ja niiden käyttö. Duodecim. 2017. 23.
  5. Lääkefirmojen tutkimukset rahoittajilleen myönteisiä. YLE 2010.

https://yle.fi/uutiset/3-5612834

  1. Vaarallinen ihmelääke. YLE 2020. 5min2s.

https://areena.yle.fi/1-50278143

1 KOMMENTTI

  1. Kyllä , toi yllä oleva on ihan kuin itsellenikin on tapahtunut psykiatrian parissa. Ikävä kyllä. Eli kyllä itsekin ”hoidon” ensimmäiset 20 vuotta söin kiltisti psykoosilääkkeitä , vaikka jo ensimmäinen annos psykoosi-”lääkettä” , päivystys-osastolla Helsingin Hesperian sairaalassa, teki oloni yli 20 vuotta sitten todella huonoksi.

    Se on kumma kun itsellä oli ennen sellainen käsitys , että lääkärien , myös psykiatrien , sanoihin voi luottaa. Ja että he alan asiantuntijoina tietävät melkein kaiken ihmisten henkisestä auttamisesta. Kun lääkäri sitten kertoi minulle , että psykoosi-”lääke” pelastaa minun elämäni ja että en pärjää ilman sitä, ei käynyt minulla silloin, vuonna 1999 , mielessäkään että, lääkäri puhuu lähinnä suurta palturia

    Ei silloin , vuonna 1999 , kyllä ollut vielä mediassakaan siihen mennessä juuri ainuttakaan juttua , jossa oltaisiin kritisoitu psyykelääkkeiden koko ajan kasvavaa määräämistä potilaille.
    Silloin koko media suhtautui yleisesti koko psykiatriaan aika kritiikittömästi.

    Mediassa tehtiin juttuja sankari psykiatreista , ja kerrottiin silmät kiiluen miten nämä Suomenkin sankari-psykiatrit ovat pelastaneet tuhansien suomalaisten hengen , uusilla , aikaisempia merkittävästi paremmilla , ”uuden sukupolven”, psyykelääkkeillä.

    Jo sillloin 1990-luvun lopulla , eräät julkkis-psykiatrit olivat sitä mieltä ,että silloin määrättiin aivan liian vähän psyyke-”lääkkeitä” suomalaisille ja heidän mielestään oli silloin varaa lisätä huomattavasti psyyke-”lääkkeiden” käyttöä Suomessa jotta Suomen kansa voisi henkisesti paremmin.

    No jälkeenpäin voin sanoa , että kyllä psyykelääkkeiden käyttö Suomessakin huomattavasti lisääntyi esim. 1990-luvun alusta tähän päivään saakka , mutta totuushan tässä on todenäköisesti se , että lisääntynyt psyyke-lääkkeiden käyttö Suomessa ja maailmalla on vain aiheuttanut lisää ongelmia ja mieli-pahaa.

    Kyllä itse ainakin nykyisin suhtaudun hyvin kriittisesti koko psykiatriaan. Minulle psykiatrian työntekijät ovat aika lailla puoskareita ja huijareita , ja en tule kyllä helpolla uskomaan mitään mitä psykiatrian työntekijä suustaan päästää. He itse ovat kyllä valehtelullaan pilanneet maineensa ja ovat ihmisiä ja ammattikuntaa joka ei ansaitse arvostusta oikeastaan keltään.

JÄTÄ VASTAUS