Kun pieni seurakunta palkkasi minut osa-aikaiseen viestintätyöhön, olin aidosti kiitollinen mahdollisuudesta. Työ merkitsi minulle paljon. Halusin tehdä työni hyvin, kantaa vastuuta ja olla osa työyhteisöä. Kyse ei ollut minulla vain työstä, vaan paikasta, johon toivoin kuuluvani. Kerroin avoimesti menneisyyteni mielenterveyden haasteista ennen palkkaamista.
Ensimmäiset viisi kuukautta meni hyvin, kun aina tapaamisella kerroin, heidän toivomuksestaan, hyvin toimineesta lääkityksestä ja voinnistani. Kun minulle esitettiin kehityskeskustelussa jälleen kysymyksiä terveydentilastani ja lääkitykseeni liittyvistä asioista, ilmaisin pitäväni niitä yksityisasioina. Koin utelun ikävänä. Silloin sain viestin, jossa todettiin, että mikäli en avaa terveys- ja lääkitysasioitani työnantajalle, työsuhteeni päättyy välittömästi. Oikeuteni työssä käyttämiini järjestelmiin poistettiin ilmoittamatta.
Työni hoitamisessa ei ollut moitetta. Työnantaja oli antanut viikkoa aikaisemmin minulle väliaikaisen työtodistuksen, jossa luki seuraavaa: ”xx on hoitanut tunnollisesti ja kiitettävästi kaikki hänelle annetut työtehtävät. Hänen pyrkimys on ollut hoitaa tehtävät parhaalla mahdollisella tavalla. Hän on ollut ehdottoman luotettava, aito, rehellinen ja lojaali.” Silti minuun kohdistettiin epäluottamusta, epäilyjä ja perusteetonta uhkailua työsuhteen katkaisemisella.
Tilanteessa rikottiin myös rajojani ja yksityisyyttäni. Kun olin ilmaissut toiveen, että henkilökohtaisia asioitani ei käsiteltäisi, he alkoivat vielä tiukemmin vaatia selityksiä sille, miksi haluan toimia näin. He vaativat avoimuutta näissä asioissa ehtona työsuhteen jatkumiselle. Koin lisääntyvää painostusta liittyen omaan terveyteeni ja lääkitykseeni – asioihin, jotka kuuluvat yksityiselämän piiriin.
Kun pastorille (työnantajalle) ilmaistiin (juristin kautta), että syy irtisanomiseen ei ole laillinen, työnantaja vetäytyi vastuusta ja ilmoitti minulle, että kyseessä onkin ”paimenen roolissa” annettu hyvää tarkoittava huolenpidon ilmaisu. Heidän mielestään heidän toimintansa oli tästä näkökulmasta perusteltua, juristin yhteydenotosta huolimatta.
Minun kokemustani ei kuultu lainkaan. Yritin kertoa, miltä viestit ja toimintatapa minusta tutuivat. Yritin tuoda esiin turvattomuuden kokemustani ja sitä, että tapaa, jolla minulle asiaa ilmaistiin ja perusteltiin, oli vaikea kestää. En kuitenkaan kokenut tulevani ymmärretyksi. Sen sijaan toimintaa perusteltiin ja puolustettiin.
Kirjoitan tästä siksi, että liian moni mielenterveyshaasteita kokenut kohtaa edelleen työelämässä tilanteita, joissa häntä ei nähdä tasavertaisena ihmisenä. Diagnoosi tai menneisyys alkaa määrittää kaikkea muuta. Ihmistä kohdellaan alentavasti ja hänen oikeuksiaan poljetaan ja häntä syrjitään, vaikka hän yrittäisi vain tehdä työnsä hyvin ja rakentaa elämäänsä eteenpäin.
Olen koulutettu, asiantunteva työntekijä niin kuin kuka tahansa muukin. Oma taustani tai elämäntilanteeni ei oikeuta alentavaa tai eriarvoistavaa kohtelua. Minulla on oikeus samaan kohteluun kuin kaikilla muillakin: oikeus kunnioitukseen, rajojen kunnioittamiseen, oikeus yksityisyyteen ja mahdollisuus tulla nähdyksi nykyhetkessä – ei menneisyyden kautta.
