Olen yrittänyt monta kertaa lopettaa psykoosilääkityksen. Vuosien ajan olen vähentänyt, vaihtanut injektion tabletteihin ja taas vähentänyt. Olen aina tehnyt sen hitaasti, jopa vuoden kestävin pienin askelin. Jokaisella kerralla kohtaan saman kaavan: kun annos pienenee, mieleen nousee ensin voimakasta ahdistusta ja unettomuutta. Sitten, kun oireet asettuvat, jatkan vähentämistä, koska haluan niin kovasti elää lääkkeettömänä ja omana itsenäni.
Viimeisimmällä kerralla kun pääsin taas nollaan, koin euforian. Kaksi kuukautta meni hyvin. Olin eläväisempi, puheliaampi, tunsin oikeasti omia tunteitani – myös niitä, jotka olivat vuosia olleet poissa. Ilo nousi pintaan, mutta pintaan nousivat myös viha ja pettymys: vuosien menetykset, elämä joka oli kutistunut sohvan nurkkaan. Silti ajattelin, että ehkä tämä on vain luonnollista ”heräämistä”, kun turtumus oli poissa – voisiko tämä olla sitä prosessia, jonka kautta tulen omaksi itsekseni jälleen?
Mutta läheiset huolestuivat. He kyselivät, olenko ottanut lääkkeeni. Sanoin ottaneeni, koska en halunnut heidän pelästyvän. Kun tunteeni voimistuvat, alkoi näyttää ulospäin siltä, etten voi hyvin. Lopulta he toimittivat minut sairaalaan. Ja siellä minulta kysyttiin taas sama kysymys: ”Miksi lopetat lääkkeet aina kerran vuodessa ja päädyt sen vuoksi sairaalaan?” Minä tiesin vastauksen, vaikken sanonut sitä heille ääneen. Koska minun sisälläni on vuosia ollut toive: että jonain päivänä olisin riittävän vahva elämään ilman lääkitystä. Että saisin ”turtumuksen” takaa takaisin sen ihmisen, joka muistin joskus olleeni.
Kun minut oli toimitettu sairaalaan, olisin tarvinnut sitä, että yhdessä, ammattilaisen tuella, olisi käyty läheisten kanssa läpi tilannetta ja esiin nousseita tunteita ja muistoja sillä tavalla, että läheiseni olisivat ymmärtäneet mistä on kyse ja mistä nämä asiat olivat nyt nousseet. Koin etteivät ne olleet vain epämääräistä ”psykoosia” vaan ymmärrettäviä menneisyyden asioita ja tunteita, jotka nousivat pintaan kun lääkkeen ”turruttava” vaikutus hävisi. Tämä olisi mahdollistanut minulle kasvun ja eteenpäin menemisen.
Sen sijaan läheisiä ei otettu hoitoon lainkaan mukaan ja minulle aloitettiin vahva lääkitys. En saanut purkaa lainkaan asioita, joita oli noussut pintaan. Olisin kaivannut, että sairaalassa lääkkeiden aloittamisen (vielä vahvemman lääkityksen kuin aiemmin) sijaan minulle olisi annettu aikaa ja että olisin saanut rauhassa ammattilaisten läsnäolon ja kohtaamisen kautta purkaa tapahtunutta. Olisin halunnut käydä läpi, että mistä tällaiset asiat olivat nousseet pintaan ja että minulle olisi annettu mahdollisuus ymmärtää itseäni ja reaktioitani ja sitä kautta päästä eteenpäin. Mutta hoitona oli ainoastaan lääkitys, vahva sellainen.
Kun pääsin viimeiseltä sairaalajaksolta kotiin, päätin että en halua enää elää tällaista elämää. En halua enää kokea sitä epävarmuutta, pelkoa ja turvattomuutta, jota sairaalassa koin. En halua menettää omaa toimijuuttani, joutua tilanteeseen, jossa päätökset tehdään ylhäältäpäin puolestani. Halusin tehdä jotain toisin. Päätin, että jatkan lääkettä pienellä annoksella, ja huomasin voivani sillä aidosti paremmin. Vihdoin tuntui, että löysin sen kohdan elämässäni, jossa lääkitys ei viekään elämääni pois, vaan tukee sitä. Pääsin aloittamaan myös perheterapian, jossa käymme perheenä läpi kokemiani asioita. Nyt kun en enää elä elämääni sellaisessa rumbassa, että koko ajan vähennän lääkettä, saan vieroitusoireita, läheiset huolestuvat ja minut toimitetaan sairaalaan, niin elämääni on jäänyt aikaa miettiä mitä elämältäni toivon ja mihin päin haluan elämässäni elää.
Oivalsin jotakin tärkeää:
En ehkä epäonnistunut lääkityksen lopettamisessa. Ehkä yritin liian monta kertaa jotain, mikä ei juuri silloin kantanut.
Ehkä todellinen onnistuminen ei ole lääkkeettömyys – vaan tasapaino.
Nyt en lähde enää uuteen vieroituskokeiluun. Olen tyytyväinen siihen, että pieni annos pitää mieleni vakaana ja antaa minulle mahdollisuuden elää tavallista, hyvää arkea. Olen oppinut, että myös lääkityksen kanssa voi elää hyvää elämää, jos annos on sopiva ja sivuvaikutukset on hallittavissa.
Ehkä tulevaisuudessa koittaa päivä, jolloin vähentäminen onnistuu. Ehkä ei. Mutta juuri nyt tärkeää on tämä:
Minä saan elää rauhassa. Minä saan kokea arjen ilot. Minä saan olla minä – lääkityksen kanssa tai ilman.
Ja ehkä tärkein oivallus on tämä:
Onnistuminen ei aina ole lääkkeen lopettamista. Joskus onnistumista on myös se, että luovuttaa, jos huomaa, ettei se vie eteen- vaan taaksepäin.
