Olin 15-vuotias anorektikko, jolle määrättiin masennukseen Sepram. Anoreksia ja ongelmat johtuivat käsittelemättömistä traumoista. Sepram aloitettiin miedolla 5mg annoksella. Ensimmäiset kaksi kuukautta jouduin olemaan pois koulusta, sillä oksentelin ja seilasin pitkin seiniä, sen verran koville otti lääkkeen aloittaminen. Menin takaisin kouluun, mutta 9. luokan kevät jäi kuitenkin kesken, kun olo oli aika heikohko. Pääsin kuitenkin yläasteelta pois.

Aloitin lukion ja samaan aikaan nostettiin Sepramia. Olin aina ollut hyvä koulussa, mutta jotenkin se alkoi tuntua ihan täydeltä puulta ja otin kaikki pettymykset yllättävän kevyesti. En jaksanut enää panostaa kouluun ollenkaan ja suhtauduin numeroihin täysin välinpitämättömästi, samoin kavereihin. Sepramia taas nostettiin eikä mikään muuttunut, olin jatkuvasti todella väsynyt ja saamaton, aloin myös pelkäämään kokeita. Kuulostaa masennukselta, mutta näin jälkeenpäin olen todennut, että kyseessä oli SSRI:n aiheuttama täydellinen motivaation puute, apatia ja välinpitämättömyys. Kaverisuhteet alkoivat jäädä pois eikä minulla ollut enää mielenkiintoa heidän elämäänsä. Mielenkiinto myös hevostani kohtaan alkoi hiipua, toki ratsastin, mutta en enää niin tosissaan kuin nuorempana, kilpaileminen jäi kokonaan pois, sillä minulla ei ollut mitään kunnianhimoa.

Kun täytin 20 Sepram oli nostettu 20 mg:aan, eli annos oli edelleen aika pieni. Tässä vaiheessa minun piti ottaa vastuuta omasta elämästäni, kokeilin sitä sun tätä opiskelua ja työpaikkaa, mutta alkuhuuman jälkeen sama pakkopulla juttu vaivasi kuin lukiossakin. Lääkitystä ei tietenkään voi syyttää kaikesta, mutta olen persoonaltani kuitenkin sellainen, että jos jokin asia minua kiinnostaa niin näen kyllä vaivaa, eikä kiinnostukseni lopu nopeasti. Pääsin kuitenkin kaksi kertaa yliopistoon ennen kuin täytin 25. Jatkuva alakuloisuus ja omituinen olo sekä unettomuus vaivasivat. Sepram oli jossain vaiheessa nostettu 40 mg:aan.

Vuosia oli mennyt itsemurhaa pohtiessa, kun jokainen pettymys tuntui ihan valtavan kamalalta, kaikki pelotti ja olin älyttömän väsynyt koko ajan ja tunsin suurta alemmuuden tunnetta, koska kaikki elämässäni tuntui olevan jatkuvasti sekaisin. Turvallisuuden tunnetta ei ollut. Melkein jokapäiväisiä spontaaneja itsemurha-ajatuksia oli alkanut tulla, syy-seuraussuhde oli ihan hukassa. En kokenut kuolemaa pelottavana, suhtauduin siihen täysin tunteettomasti.

Lopetin Sepramin joulukuussa 2014. Kesään 2015 mennessä tunteet palasivat ja olin jopa kiinnostunut elämästä. Pidin yhteyttä kavereihin, kävin töissä ja olin innostunut opiskeluista, myös ihastuin kunnolla ensimmäistä kertaa vuosiin. Olin kuitenkin niin sanotusti ”on the edge”. Jokainen pikkuasia hermostutti, ahdisti ja vaivasi. En saanut unta ja kävin kovilla kierroksilla. Pää alkoi tuntua kummalliselta ja ajatuksista ei saanut enää mitään selvää, kehoni ei totellut minua ja laihduin 10kg 5 viikossa. Olin tietämättäni vieroitusoireissa ihan kunnolla. Tähän saumaan sitten orastava ihmissuhde päättyi. Mieleni ja kehoni oli todella kovassa stressissä enkä kestänyt tätä yhtä pettymystä ollenkaan.

Unet lähtivät kuukausiksi kokonaan, nukuin 30min-2h yössä ja kehon kierrokset vaan kovenivat entisestään. En pystynyt syömään tai juomaan. Ramppasin psykiatrilla hakemassa unilääkettä, sitten neuroleptiä ja lopulta Ketipinoria. Sekosin oikein urakalla ja minuun ei saanut enää mitään tolkkua. Vuosikausien tunteet tulivat niin kovalla voimalla, että mieli ei kestänyt sitä ollenkaan ja pahenevan unettomuuden myötä vaivuin psykoosiin ja jouduin psykiatriseen sairaalaan. Siellä minut pumpattiin täyteen lääkkeitä, en pystynyt liikkumaan enkä puhumaan. Vanhempani eivät saaneet pitää minuun yhteyttä, vaikka olisin kipeästi tarvinnut omat rakkaat ihmiset lähelleni.

Pääsin sairaalasta Lyrican, Supriumin, Tenoxin, Mirtazapiinin, Abilifyn, Sepramin ja Opamoxin kanssa. Sen jälkeen yritin itsemurhaa ottamalla yliannostuksen Propralia. Oli hyvin lähellä, etten onnistunut yrityksessäni ja on ihme, että olen elossa. Uudestaan italialainen psykiatri ei määrännyt minua sairaalaan, kohdalleni sattui onneksi lääkäri, joka ymmärsi, että olen mennyt lääkkeistä sekaisin ja ohitti protokollan tapauksessani. Jouduin/pääsin yksityiseen hoitokotiin, jossa kärvistelin kaikkien aineiden vieroitusoireet loppuun ja sain olla psykoosissa rauhassa turvallisessa ympäristössä.

Tähän prosessiin meni 2 vuotta. Olen vieläkin osittain heidän asiakkaana. Puolitoista vuotta suunnitelmanani oli tappaa itseni ja sovittelin hirttosilmukkaa useasti ja kävelin junaradan varteen monta kertaa. Enää en aio tappaa itseäni, vaikka olisi kuinka kamala olo. Näköjään ihmisen keho voi selvitä kaikesta. Koko operaation aikana kaikki lihakset lähtivät pois, sydän lyö välillä tuhatta ja sataa ja myös muisti on heikko, mutta paranee koko ajan. En ole vielä palannut normaalisti ihmissuhteisiin ja harrastuksiini. Olo on useasti turvaton ja isot traumat tästä on jäljellä, mutta niitä työstetään. Olen kuitenkin aloittanut opiskelut maltillisesti uudestaan ja urheilen varovaisesti kehon sallimissa rajoissa turvallisten ihmisten kanssa.

Tammikuussa lähden käymään parhaan ystäväni luona Balilla. En ajatellut kaksi vuotta sitten enää koskaan matkustavani itse yksin lentokoneella minnekään. Olen tällä hetkellä 28-vuotias. En koskaan 15-vuotiaana ajatellut olevani tässä pisteessä näin pahasti traumatisoituneena. Ajattelin silloin kai eläväni kivaa elämää hevosten ja poikaystävän kanssa jossakin pienessä paikassa. Kaikkea mitä elämässäni on tapahtunut ei voi syyttää lääkkeistä, luonnolliset tekijät vaikuttavat siihen, miten olen joihinkin tilanteisiin elämässäni reagoinut, mutta SSRI:n tunteita turruttavat vaikutukset estävät käsittelemästä asioita eikä traumoihin pääse käsiksi. Henkistä kasvua ei tapahdu eikä ongelmia opi käsittelemään rakentavasti, koska lääke on tehnyt sen puolestasi – tuhoisalla tavalla. Vieroitusoireiden hengenvaarallisuutta ei voi kiistää, omalla kohdallani olen sen kokenut. SSRI:t ovat hermomyrkkyjä, jotka tuhoavat ihmisen kehoa ja mieltä. Vaikutuksia ei lyhyellä aikavälillä huomaa, mutta vuosikymmenen säännöllisessä käytössä oireet kyllä huomaa.

2 KOMMENTIT

    • Ota yhteyttä Heidi Tommilaan! Hänen yht.tiedot löydät ehkä näiltä sivuilta tai laita mad in finlandiin suoraa sähköpostia asiasta

JÄTÄ VASTAUS