Kuuluuko ihmisen olla surullinen?

3
3226

Olen viime syksynä toteutuneen pitkähkön parisuhteen päättymisen myötä päätynyt tarkastelemaan itseäni ja elämääni uusilla tavoilla. En voi sanoa, että elämäni tapahtuneen jälkeen olisi ollut millään tavalla helppoa, mutta yhtä vähän voi sanoa, että se olisi ollut huonoa. Tässä blogissa tarkastelen hieman, mitä seurauksia saattaa olla vaikeiden tunteiden ja kärsimyksen pitämisellä huonona ja ei-toivottavana. Nykyään ei ole lainkaan selvää, että vastaus otsikon kysymykseen koskien surun kuulumista ihmisyyteen olisi myöntävä, koska masennusdiagnostiikka on tuonut surun kokemuksiin aivan uusia, psykopatologisia ulottuvuuksia.

Sosiaalitieteissä ja myös psykologiassa mielen sairaus on toisinaan yhdistetty sellaiseen ajatteluun ja käyttäytymiseen, jota tarkasteltavassa kulttuurissa pidetään epänormaalina. Tästä helposti ymmärrettävänä esimerkkinä toimii ADHD, tai homoseksuaalisuus ennen ilmiön yhteiskunnallista normalisointipolitiikkaa. Meillä psykoosisairaiksi tulkittavat henkilöt puolestaan olisivat joissakin Afrikan maissa shamaaneja ja vielä 80-luvulla mahtui Suomen Nilsiälle yksi öljysheikkikin. En pysty ottamaan kantaa, oliko sheikki mahdollisesti psykoottinen eikä asia minua diagnostiikan näkökulmasta edes kiinnosta. Kuitenkin tällaiset kadonneet ”kylähullut” olivat osoitus siitä, että normaalin käsite on tosiaan huolestuttavasti kaventunut Suomessa 80-luvun ja psykiatrisen diagnostiikan laajentumisen jälkeen.

Itse olen toisaalta ihmetellyt hieman kuitenkin etenkin sosiaalitieteissä esiintyvää himoa keskittyä lähinnä normaaliin ja epänormaaliin, koska yhtä hyvin voitaisiin keskittyä moraalisiin kysymyksiin: mitä mielen ilmiöitä kulttuurissamme pidetään moraalisesti hyvänä ja toivottavana, ja mitä taas moraalisesti pahana ja vältettävänä? Henkilökohtainen näkemykseni on, että ”mielen sairaudet” olisi jopa hedelmällisempää liittää pahan kuin epänormaalin käsitteeseen.

Sosiaalitieteiden, tai muidenkaan erityistieteiden, teoriat ja menetelmät antavat yksinään melko vähän eväitä pohtia, mikä ylipäätään on mielen sairautta. Ehkä vastaus löytyy parhaiten hieman moraalifilosofiaa ja arjen sosiologiaa yhdistämällä: mitä tarkoitamme kun meille ”kuuluu hyvää” tai ”kuuluu huonoa”? Ensin mainittu tarkoittanee jotakuinkin sitä, että ”mielenterveytemme” on hyvä ja selviämme kaikista tehtävistämme ja roolisuorituksistamme instituutioissa, kuten perheessä ja työpaikalla riittävän hyvin. Erityisesti ”huonon kuuluminen” on kuitenkin tapauksena kiinnostava, koska ”huonon” voi yhdistää mielentilojen yhteydessä johonkin ei-toivottavaan, josta on päästävä eroon. Näyttääkin siltä, että mielenterveydeltään häiriintyneet ovat henkilöitä, joille ”kuuluu tosi huonoa” ja haastavimmassa tapauksissa ihminen ei edes itse ymmärrä, kuinka huonoa kuuluu vaan sen ymmärtää vain lääkäri ja mahdollisesti jokunen viisas omainen.

Huonoa kuuluu usein omaistensa kuolemaa pitkään sureville, eronneille, vakavasti traumatisoituneille, työpaikaltaan irtisanotuille, taloudellisesti köyhille ja samalla mieleltään sairastuneille, koska ”mieleltään sairastuneet” ovat juuri näitä edellä mainittuja henkilöitä. Kollektiivinen ”huonon kuulumisen” kokemus on kulttuurissamme niin vahva, että monet haluavat ja uskovat lääketieteen aina ratkaisevan kyseisen haasteen. ”Huonon kuuluminen” ei kuitenkaan selity sairausdiagnoosilla vaan juurisyyllä, joista joitakin mahdollisia on yllä lueteltu. En ole vielä kuullut yhdenkään kokemusasiantuntijan kertovan, että ”sairastuin masennukseen, koska minulle ilmestyi geeneistä kemiallinen epätasapaino”. Sellainen tarina olisi aika tylsä ja nopeasti kerrottu ja taustalta löytyy juuri noita juurisyitä, kuten minunkin kohdalla on ollut.

Psykiatrialla on haitallinen vaikutus ihmisenä oloon, koska negatiiviset tunteet ihmisellä ovat ymmärrettäviä ja elämään kuuluvia, eivätkä patologisia kuten psykiatriassa ajatellaan. Myös psykoosien taustalta löytyy poikkeuksetta ymmärrettäviä elämäntapahtumia, joiden jälkeen psykoosi ilmenee. Mikäli tällaisille mielen ilmiöille ei olisi annettu ei-toivottua merkitystä, ne eivät olisi mielen sairauksia eli mielentiloja, joista halutaan eroon. Jos psykoosissa ihmisen dopaminerginen järjestelmä on tavalla tai toisella yliaktiivinen, miksi kyseessä olisi ”epätasapainotila” ja huono asia? Onhan dopamiinitaso kohollaan myös liikuntasuorituksen yhteydessä, mutta tätä tilaa ei kutsuta kemialliseksi epätasapainoksi.

Psykoanalyyttisen psykiatrian etu oli siinä, että joitakin ”psykopatologiaan” liittyviä moraalisia latauksia sanottiin usein ääneen ja oltiin näin kohtalaisen rehellisiä. Nykyään psykiatrisen diagnostiikan väitetään perustuvan puhtaasti neutraaliin oireiden tarkkailuun, mutta miksi ihmisen ajatukset tai käyttäytymispiirteet määriteltäisiin oireiksi, jos niistä ei haluttaisi eroon vaan niitä haluttaisiin sietää?

Itse koen elämäni helpommaksi, kun masentuneiden tai ahdistuneiden tunteiden ollessa vallallaan totean, että minulle kuuluu hyvää. Omien tunteiden ja mielentilojen välttäminen, johon psykiatria kannustaa, ei ole minusta ihmisille lähtökohtaiseksi hyväksi, koska se haittaa tunteiden käsittelyä. Esimerkiksi masennuslääkkeet toimivat siten, että ihmisen tunne-elämä kaventuu joka suuntaan, mikä aluksi näkyy monien mielestä ”lääkkeiden tehokkuutena”. Myöhemmin suuri osa masennuslääkkeiden käyttäjistä kuitenkin huomaa olevansa pysyvästi työkyvyttömyyseläkkeellä. Voisiko yksi syy olla ymmärrettävissä ihmisyyden vähentymisessä tunne-elämän kroonisen kaventumisen kautta? Nykyistä sairausajattelua parempi vaihtoehto olisi kohdata tunteensa ja pyrkiä olemaan arvottamatta niitä huonoiksi tai ei-toivottaviksi. Tällainen ajattelutapa ei olisi psykiatrian olemassaolon kanssa ristiriidassa, vaan lääkäreiden pitäisi taas palata potilaiden ymmärtämiseen heidän mielentilojensa selittämisen sijaan. Potilaiden ymmärtämisen ei tarvitse tarkoittaa varsinaisesti psykoanalyyttista ”ymmärtämistä”, vaan mallia voidaan ottaa modernimmasta avoimen dialogin mallista. Varmasti ei-niin-yllättäen vastaukseni otsikon kysymykseen on, että ihmisen tosiaan kuuluu toisinaan olla myös surullinen.

JAA
Edellinen artikkeliPSSD on SSRI:n käytön jälkeinen seksielämän häiriö
Seuraava artikkeliMedianäkyvyyttä SSRI-vieroitukselle
Tapio Gauffin on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston väestön terveyden tohtoriohjelmassa ja yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän tutkii sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen ja mielenterveyspalvelujen kansallisen kehittämisen ilmenemistä Lapin hyvinvointialueen johtamisessa. Uusi blogi: https://blogs.helsinki.fi/tgauffin/

3 KOMMENTIT

  1. Todella hyvin kirjoitettu taas. Nämä asiat täytyy saada esille tässä vääristyneessä yhteiskunnassa että ihmiset päästettäisiin taas paranemaan omin voimin Kiitos psykiatria on tehnyt kaikkensa estääkseen tämän. Itse aion ainakin jos vaan pääsen johonkin avaamaan suuta niin puhumaan suuni- tyhjäksi tästä asiasta vuosien kokemuksen pohjalta.

    • Kiitos palautteesta ja olen samaa mieltä, ihmiset toipuvat itse kun siihen annetaan aikaa ja tarvittaessa tuetaan olosuhteiden kanssa. Psykiatrista hoitoa voisi kutsua vaikka interventionismiksi, jossa on hirveä kiire tehdä jotain toimenpiteitä diagnooseista lääkehoitoihin ja psykoterapioihin, joita ei oikeasti yleensä tarvita.

  2. Tunteiden kohtaaminen ei käy välttämättä käden käänteessä. Juuri siihen tarvittaisiin keskusteluapua. Valitettavasti lääkitys on aina hoidon perustana.

    Perimmäinen syy nykyisiin hoitokäytäntöihin saattaa olla kapitalismissa ja mediassa sekä tietenkin Käypä hoito -korruptiossa. ”Jos ahdistaa, osta tuote, kuluta!” Rahalla saa sekä pillereitä että psykoanalyysiä.

    Minun tapauksessani on kyse jo lapsena alkaneesta peruuttamattomasta syrjäytymisestä kroonistavine lääkkeineen.

JÄTÄ VASTAUS