Mielenterveyspalvelujärjestelmään päätynyt ihminen saattaa kokea hämmennystä, koska eri palveluissa häntä kohdellaan lähtökohtaisesti aivan eri maailmankatsomuksesta käsin. Tämä on ymmärrettävissä koulutuksen tuoksena, joka eri rooleissa työskentelevillä henkilöillä on taustallaan. Kuten filosofi Immanuel Kant on korostanut, ihmisillä ei ole suoraa pääsyä aistihavaintoja koskevaan tietoon, vaan havainnot on aina liitettävä ”ymmärryksen kategorioihin”. Näitä kategorioita voidaan pitää käsitteinä, kuten psykiatrisina diagnooseina tai luokitteluna ”psykiatriseksi potilaaksi”. Tässä kirjoituksessa tarkastelenkin ihmiskuvan eroja psykiatrisessa hoidossa sekä klubitalomallissa. Lähtökohtana on se, että kuinka paljon palveluihin saapuvat ihmiset nähdään erilaisina tai poikkeavina heidät kohtaaviin ammattilaisiin nähden.
Psykiatria
Psykiatriassa suhtautuminen mielenterveyspalveluihin päätyneeseen ihmiseen lähtee siitä, että tämä on potilas ja kärsii psykopatologiasta. Psykiatriassa myös oletetaan, että geenit selittävät tästä psykopatologiasta jopa 80%. Ammattilaisen tehtävänä puolestaan on olla objektiivinen käyttäytymisen havainnoija, joka on täysin teoriasta vapaa ja pyrkii puhtaaseen fenomemologiaan, eli ”asioiden kuvaamiseen sellaisena kuin ne ilmenevät”. (Lönnqvist & Lehtonen 2013, 13.) Näkemys potilaiden teoriattomasta havainnoinnista on sikäli mielenkiintoinen, että psykiatriaan erikoistuminen kestää 6-8 vuotta, minä aikana yliopistotasolla opetellaan runsaasti teorioita, joihin psykiatrit ”puhtaat havaintonsa” suhteuttavat. Muun muassa sadat eri psykopatologiakategoriat, joita diagnooseiksi kutsutaan, ovat tällaisia teoreettisia luokituksia, joihin potilaat on määrä lajitella. Tästä johtuen psykiatrian viitekehystä onkin pidettävä vahvasti hermeneuttisena eli tulkitsevana, eikä suinkaan tieteenä ilman teoriaa.
Psykiatrisen haastattelun päämääränä nähdään ”kuvata potilaan psykiatriset ongelmat ja asettaa diagnoosi”, mutta potilaan tilan ja sitä selittävien tekijöiden tarkastelua ei nähdä erityisen tärkeäksi (Lönnqvist 2013, 32-33). Potilaan tunteiden ymmärtämiselle eli empatialle puolestaan ei aseteta painoarvoa, koska juuri potilaan tunteet ovat psykiatrisen teorian mukaan sitä ”psykopatologiaa”, jota psykiatrin on määrä potilaassa objektiivisesti havainnoida. Lisäksi psykiatreja evästetään potilaskohtaamiseen siten, että ”haastattelutilanteessa asiantuntijan rationaalisuuden ja potilaan irrationaalisuuden tulisi löytää toisensa”, ja asiantuntijan tulisi saattaa potilas ”vapaaehtoisesti hoitomyönteiseksi” (Lönnqvist 2013, 37-38).
Yhteenvetona voisi todeta, että psykiatriassa potilaat tulkitaan jo vastaanotolle saapuessaan kategorisesti poikkeavina yksilöinä, joiden omituiset kognitiiviset prosessit selittyvät jopa suurimmaksi osaksi osin virheellisillä geeneillä. Esimerkiksi skitsofrenian arvellaan mahdollisesti olevan ”ihmisen ainutlaatuisen hermostollisen rakenteen hinta” (Isohanni ym. 2013, 70). Koska psykiatrin asiantuntemukseen katsotaan kuuluvan lähinnä diagnoosin asettamien ja potilaan lääkitseminen, niin terapeuttiset interventiot jäävät muille toimijoille, kuten klubitaloille.
Klubitalomalli
Psykososiaalista kuntoutusta tarjoavat klubitalot ovat päiväkuntoutuspaikkoja, jotka perustuvat yhteisöllisyyteen ja vapaaehtoiseen osallistumiseen työpainotteiseen päivään. Suomessa toimii tällä hetkellä 23 klubitaloa, mikä on väkilukuun suhteutettuna eniten Euroopassa. Asiakkaisiin kohdistuvasta teoreettisesta ihmiskuvasta klubitaloilla saadaan käsitys kun tarkastellaan klubitalojen toimintaa ohjaavia arvoja (Hänninen 2016, 37):
1. Ihmisarvo ja -oikeudet
– Kaikkia jäseniä kohdellaan yksilöinä heidän ihmisarvoaan ja ihmisoikeuksiaan kunnioittaen yhtäläisin perustein henkilöstön hallinnon edustajien kanssa.
2. Vapaaehtoisuus
– Jäsen päättää miten hän hyödyntää klubitalon tarjoamia mahdollisuuksia, milloin ja miten usein käy talolla ja mihin osallistuu. Jäsen voi käydä klubitalolla joka päivä, pari kertaa viikossa, kerran kuukaudessa, tulla pelkästään syömään tai peli-iltaan, omien tarpeiden ja muun elämänrytmin mukaan. Talolla voi viipyä tunnin tai koko päivän. Jäsen itse päättää, mihin tarvitsee ja miten käyttää klubitaloa.
3. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus
– Klubitalolla jäsenet ja työntekijät työskentelevät yhdessä, mahdollistaen klubitalon toiminnan. Kaikki tilat ja kokoukset ovat kaikille avoimia. jäseniä on myös klubitalon taustayhdistyksen hallituksessa päättämässä asioista.
4. Yhteisöllisyys
– Klubitalolla asiat päätetään yhdessä. päivittäiset, juoksevat asiat päätetään aamun tai iltapäivän työnjakopalaverissa ja isommat 1-2 viikon välein pidettävässä klubitalokokouksessa. Isot linjat päättää yhdistyksen hallitus. Yhdessä oleminen ei ole pakollista, mutta siihen annetaan mahdollisuuksia.
Nyt sama ihminen, joka psykiatrin vastaanotolla on patologinen, irrationaalinen ja geneettisesti poikkeava tarkkailun kohde objektiiviselle ja rationaaliselle psykiatrille, onkin yhtäkkiä kunnioitettava yksilö. Häntä ei aseteta patologiseen kategoriaan, eikä koulita ”hoitomyönteiseksi”, vaan hänen tahtoaan ja itsemääräämisoikeuttaan kunnioitetaan. Ammattilainen ei olekaan enää kaikkitietävä asiantuntija vaan pikemminkin ihmisen toimijuutta tukeva yhteistyökumppani.
Lopuksi
Psykiatrinen hoito tekee ihmisistä ensin muista poikkeavia psykiatrisia potilaita, ja tämän jälkeen klubitaloissa opetellaan pois tuosta potilaan roolista. On selvää, että näin erilaiset ihmiskuvat eivät tue toisiaan, vaan klubitalojen tehtäväksi jää paikkailla psykiatrisen hoidon aiheuttamia identiteettiongelmia parhaansa mukaan. Tarpeenmukaisessa hoidossa, kuten avoimen dialogin mallissa, on kiinnitetty huomiota siihen, että palvelut eivät toimisi toisiaan vastaan, kuten meillä neurobiologisen psykiatrian alueella tällä hetkellä tapahtuu. Mielenterveyspalveluihin päätyneille ihmisille onkin harkinnan arvoista täydentää henkilökohtaista palvelukattaustaan Tampereella ja Helsingissä toimivilla psyykenlääkevieroitusryhmillä, jotka klubitalojen tavoin edesauttavat psykiatrisissa palveluissa syntyvästä leimaavasta potilaan roolista irrottautumista.
Blogi syntyi nyt kanditutkielmaan inspiraation etsimisen sivutuotteena.
Lähteet:
Isohanni, Matti & Suvisaari, Jaana & Koponen, Hannu & Kieseppä, Tuula & Lönnqvist, Jouko (2013) Skitsofrenia. Teoksessa Jouko Lönnqvist & Markus Henriksson & Mauri Marttunen & Timo Partonen (toim.) Psykiatria. Helsinki: Duodecim, 70-133.
Hänninen, Esko (2016) Klubitalotoimintaa ohjaavat arvot ja periaatteet. Teoksessa Esko hänninen (toim.) Mieleni minun tekevi: mielenterveyskuntoutujien klubitalot 20 vuotta Suomessa. Helsinki: Suomen klubitalot ry, 35-38.
Lönnqvist, Jouko & Lehtonen, Johannes (2013) Psykiatria ja mielenterveys. Teoksessa Jouko Lönnqvist & Markus Henriksson & Mauri Marttunen & Timo Partonen (toim.) Psykiatria. Helsinki: Duodecim, 12-31.
Lönnqvist, Jouko (2013) Potilaan tutkiminen. Teoksessa Jouko Lönnqvist & Markus Henriksson & Mauri Marttunen & Timo Partonen (toim.) Psykiatria. Helsinki: Duodecim, 32-46.
Kiitos Tapio Gauffin näistä tutkivista ja oivaltavista artikkeleista sitten. Toivoisin että jonain päivänä saataisiin ihmisarvoista kohtelua myös ihmisille jotka apua tarvitsevat . Ei kuten nyt on että ihminen syyllistetään ja sitten lääkitään sellaiseen kuntoon että ei pysty itsensä hoitamaan ei ottamaan hoitoa vastaan ja sellaista hoitoa ei ole olemassakaan mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat ; psykiatria ei voi auttaa
Hyvin kirjoitettu ja tärkeä kirjoitus. Mieleeni tuli myös se seikka, että miten saada psykiatrisiin hoitoihin mukaan lähteneet tunnistamaan oikeutensa, niin kauan kun on asiakkaita jotka suorastaan toivovat saavansa diagnoosin jotta eläminen oireiden kanssa olisi helpompaa, kokee psykiatria olevansa tarpeellinen. Olisiko mahdollista perustaa jokin ensikoti psyk. hoitoon tuleville, jonka läpi mennessään ihminen kokisi olevansa enemmän ihminen eikä potilas ja näin saisi mahdollisesti itseluottamusta ja kriittistä suhtautumista psykiatrian varsin suorasukaista diagnoosi-terapia-lääke – metodia kohtaan? Terapiaa tosin suosittelisin kaikille.
”Nyt sama ihminen, joka psykiatrin vastaanotolla on patologinen, irrationaalinen ja geneettisesti poikkeava tarkkailun kohde objektiiviselle ja rationaaliselle psykiatrille, onkin yhtäkkiä kunnioitettava yksilö.” -hyvin sanottu!
Hoitotahon kaikkitietävyys on se ongelma tässä systeemissä.