Aloin ”tutustua” psykiatrisen hoitojärjestelmän käytäntöön 90-luvulla. Sen jälkeen olen seurannut psykiatrista hoitosysteemiä hyvinkin läheltä, ensimmäiset vuodet potilaana ja sittemmin ammattilaisena. Aikaa on kulunut paljon ja psykiatrinen järjestelmä muuttunut hurjasti kummankin osapuolen näkökulmasta. Sairaaloiden potilaspaikat lähtivät juuri hoitoontulovuosinani jyrkkään laskuun. Ennen alalle valmistumistani ja työvuosieni alkuaikana moni hoitopaikkanani ollut osasto ja sairaala suljettiin. Henkilökohtaisen hoitohistoriani pohjanoteeraus, kuntoutusasuntola, oli onneksi ensimmäisten suljettujen paikkojen joukossa. Pohdiskelen ja muistelen tässä kirjoituksessa psykiatrisen hoidon muuttumista ennenkaikkea osastohoidon näkökulmasta.
Oliko ennen parempi olla potilas?
Jos olisin omien vaikeuksieni kanssa nyt hakemassa hoitoa, tuskin sitä osakseni tulisi, ainakaan niiden vuosien mittaista, mitä se silloin kesti. Harva on enää osastoilla vuosia, kuten itse olin. Suomessa on olemassa aivan sama mielenterveyslaki, joka ohjaa esimerkiksi pakkohoidon toteutumista. Sen kriteerit eivät ole muuttuneet yhtään. Se, miten tätä lakia tulkitaan, on kuitenkin muuttunut. Mikä 90-luvulla on ollut pakkohoitoa vaativaa mielisairautta, ei useinkaan ole sitä tänä päivänä, koska sairaalapaikkoja on vähennetty niin paljon, että kaikki hoitoon määrätyt potilaat eivät mahtuisi enää mihinkään. Tämä on hyvä osoitus siitä, miten subjektiivisia nämä ”häiriöt” ovat. Jonain toisena aikana osastohoidon tarpeeksi nähty tilanne ei ole enää sellainen.
Onko tämä muutos sitten ollut potilaan kannalta hyvä vai huono? Pitäisikö osastohoitoa olla ”entiseen malliin”? Ei todellakaan. On hyvä, ettei ihmisiä laitosteta samoissa määrin kuin aiemmin. Massiiviset mielisairaalat olivat suurelta osin olemassa vain ihmisten säilyttämistä ja työntekijöiden työllistymistä varten. Ne laitostivat valtavia määriä ihmisiä, ne eivät pääsääntöisesti tähdänneet sen enempää silloin kuin tänäänkään siihen, että ihminen voisi parantua ja päästä elämässään eteenpäin.
Olihan sairaalassa tietenkin monen myös ”hyvä olla”, koska sieltä sai itselleen paikan, jonne kuulua ja ihmisiä, joiden kanssa olla. Minunkin kohdallani oli näin. Olihan sairaalassa vertaisia sekä joitain henkilökunnan jäseniä, jotka olivat joskus läsnä, jotain turvan tapaista joskus. Tällaisten asioiden takia ei kuitenkaan sen enempää ennen kuin nykyäänkään kannata osastohoitoa toteuttaa. Psykiatrisia osastoja ei pidä olla sen vuoksi olemassa, että ne täyttäisivät vain näitä inhimillisiä perustarpeita, nämä asiat on saatava muualta ja hyvä niin.
Osastohoito on nykyisin vielä ”karumpaa” kuin ennen. Taideterapiaan tai muuhun ”puuhasteluun” ei nykyisissä sairaaloissa yleensä ole tiloja. Nuorisopsykiatrian osaston potilaat eivät nykyään juuri käy elokuvissa, syömässä tai laskettelemassa. Psykiatrian osastoilla ei useinkaan ole mitään tekemistä, ei juuri keskustelujakaan. Hoito keskittyy lääkkeiden ympärille, ”sen oikean” lääkekombon löytymiseen. Osastolle ei kannata laitostua, jos yhtään välittää elämästään. Nykyisin käytössä olevan lyhyemmät osastohoidot mahdollistavat onneksi sen, ettei ihmistä voida pakkolääkitä niin pitkiä aikoja kuin ennen. Tämä on iso asia. Psyykelääkkeet eivät ole muuttuneet sen paremmiksi, ne ovat suurilta osin aivan samoja aineita ja aiheuttavat aivan samoja ongelmia.
Oliko ennen parempi olla ammattilainen?
Olen melko varma, että varsinkin osastohoidon työntekijänä on menneinä vuosina ollut monin paikoin aika vaivatonta olla töissä. Osastoja ja hoitokulttuureja on ollut monenlaisia, mutta kun tuollaisilla osastoilla viettää pitkiä aikoja, tulee melko selväksi, miten siellä itse kukin työhönsä suhtautuu ja mitä hoidosta yleisesti ajatellaan. Vietin yli puoli vuotta syrjäisen pikkukunnan vanhassa mielisairaalassa, joka oli alueensa tärkeimpiä työllistäjiä. Henkilökunta oli todellakin ”vain töissä täällä”. Kun olen yrittänyt kertoa tästä ihmisille, olen huomannut, että muiden on vaikea uskoa, miten vähän tuollaisella sairaalaosastolla tapahtuu, miten vähän siellä on mitään hoitoa, mitään muuta kuin sängyssä makaamista ja lääkkeitä.
Hoitajat todellakin istuivat taukohuoneessaan tunteja yhteen menoon. Ei, he eivät tehneet kirjauksia, koska sitä varten oli eri tila, ei, he eivät keskustelleet potilaista tai suunnitelleet hoitoa, vaan istuivat keskenään, nauroivat ja tilasivat vähintään kerran viikossa itselleen pitsat. Ei ollut mitään ryhmiä, mitään keskusteluja, vain lääkejonot ja ruokajonot.
Myöhemmin, ollessani jo työelämässä, sattui joksikin aikaa työkaveriksi hoitaja, joka oli ollut samaan aikaan töissä sairaalan eri osastolla, kuin itse olin ollut siellä hoidossa. Hän muisteli usein, miten hyviä vuosia ne olivatkaan olleet, ja miten harmillista oli, että se kaikki oli ohi. Miten mukavaa ja helppoa työtä se olikaan ollut, miten varmalta työpaikka tuntunut. Samat potilaat olivat olleet hoidossa parhaimmillaan vuosia, kukaan ei odottanut, että mitään pitäisi varsinaisesti saada aikaan, kunhan antoi lääkkeet, aukoi ovia, eikä kuulemma niin nuukaa ollut senkään kanssa, jos ei aina ihan selvin päin ollut.
Nykyisen osastotyön luonne on muuttunut nopean potilaskierron takia. Potilaiden tulemiset ja lähtemiset vaativat byrokratiaa, jonka kanssa menee aikaa. Kirjaamisvelvoitteita on lisätty. Uusille osastoille ei edes suunnitella hoitajille ”taukohuoneita”. Kansliat niillä kuitenkin ovat, ja siellä henkilökunnan työaika suurimmaksi osaksi menee. Lääkitysten määrää on lisätty, keskusteluja ei juuri käydä.
Entä avohoito sitten?
Parin vuosikymmenen takaiseen psykiatriseen avohoitoon, kuten ”mielenterveystoimistoihin” liittyy monella alaa pidempään seuranneella muistikuvia siitä, miten helppoa hoitoon oli päästä, miten hoitokontaktit kestivät vuosikausia ja miten usein samat psykiatrit vastasivat hoidosta pitkiä aikoja. Tässä oli jotain hyvää: pysyvyys ja turvallisuuden tunne heille, jotka sitä tarvitsivat. Toisaalta nämä asiat tarkoittivat myös pitkäaikaista psykiatrisen potilaan identiteettiä.
Psykiatrisen hoidon ”kriisistä” puhuttaessa unohtuu usein myös, että nykyään hoitomahdollisuuksia on paljon enemmän kuin tuolloin, ”paremmista ajoista puhuttaessa”. Psykiatrista hoitokontaktia hakevien ihmisten määrä on vain kasvanut niin valtavasti, että mikään määrä ammattilaisia ja hoitomahdollisuuksia ei meinaa riittää. Määritelmät ja näkemykset siitä, mikä on ”hoidon tarvetta” ovat aivan erilaiset kuin joskus muulloin. Psykiatrisille osastoille ei määrätä ihmisiä kuten ennen, mutta ”avun tarvetta” nähdään toisaalta olevan jopa puolella nuoruusikäisistä.
Psykiatrisen hoidon järjestämisessä ei siis kannata haikailla paluuta menneeseen, sen enempää kuin tulkita, että juuri nyt olisimme parhaassa mahdollisessa tilanteessa sen suhteen, mitä hoito voisi, ja mitä sen tulisi olla.
Siinä mielessä tosin ajattelisin asioiden – joissakin osissa Suomea – olleen paremmin aiemmin, että 80- ja 90-luvuilla ja 2000-luvun alkupuolella Länsi-Pohjan alueella kyettiin kehittää ja ylläpitää uudenlaista lähestymistapaa psykoosin ja muiden vaikeiden kriisien hoitamiseen, eli siis avoimen dialogin malliksi nimettyä lähestymis- ja työskentelytapaa. (https://www.youtube.com/watch?v=XAw1_6lh6sw) Ja Yrjö Alanen työryhmineen kehitti Turussa 70-luvulta alkaen tarpeenmukaisen hoidon mallia ja oli tää valtakunnallinen nk. skitsofreniaprojekti. (https://mielipalvelut.fi/artikkelit/tarpeenmukainen-hoito/)
Nykyään on Käypä Hoito-suositukset, joissa ”hoidon” ytimenä nähdään olevan lääkkeet, lääkkeet, lääkkeet. :/ Ja itsestään selvästi tunnutaan oletettavan nk. psykoosin taustalla olevan ennen kaikkea biologisia syitä. :/ Ja tämä siitä huolimatta, että huomattavasti parempia tuloksia psykoosin hoidossa on saatu aivan erilaisille lähtöoletuksille perustuvan avoimen dialogin mallin mukaisen työskentelytavan kautta, jossa ei oleteta taustalla olevan itsestään selvästi mitään patologista ja jossa suurella osalla ei ole aloitettu psykoosilääkkeitä hoidon missään vaiheessa. Ja siitä huolimatta, että on paljon paljon tutkimusta, jotka osoittavat varhaisempien traumaattisten ja vaikeiden kokemusten olevan vahvasti yhteydessä myöhemmän psykoosin kanssa ( esim: https://www.uel.ac.uk/about-uel/news/2021/july/uel-psychologist-explains-trauma-psychosis#:~:text=Dr%20Read%20has%20worked%20for,abuse%20and%20poverty%2C%20and%20psychosis. ).
Vielä tähän blogin aiheeseen liittyen tällainen: paljon puhutaan siitä, että sairaalapaikkoja on psykiatriassa huomattavasti vähemmän nykyään verrattuna tilanteeseen joitakin vuosikymmeniä sitten. Mutta: näissä laskelmissa ei käsittääkseni yleensä oteta huomioon lukuisia nk. mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuja tuettuja asumisyksikköjä, joita nykyään on aika runsaasti. Monet näistä on monella tavalla käytännössä samankaltaisia kuin aiemmat pitkäaikaisosastot / laitokset: esim. valvotut lääkkeenotot, asukkaiden riippuvaisuus henkilökunnan/lääkärin päätöksistä ym. Jos kaikki nämä laskettaisiin mukaan, niin olisiko tällaisten (käytännössä) ”osastopaikkojen” määrä loppujen lopuksi edes laskenut lainkaan. Olisi mielenkiintoista tietää, tilastoja minulla ei ole.
Kanadassa ja Yhdysvalloissa tästä kysymyksestä on kirjoittanut tutkiva journalisti Rob Wipond kirjassaan Your Consent is not Required (https://robwipond.com/your-consent-is-not-required), ja, jos muistan oikein, hänen mukaansa tällä tavalla laskettuna ”osastopaikkojen” määrä ei, vastoin yleisiä oletuksia, ole itse asiassa Yhdysvalloissa / kanadassa vähentynyt vaan on jopa kasvanut. (Suomessa tilanne on ainakin joiltain osin onneksi, ainakin toistaiseksi, parempi kuin Yhdysvalloissa, mitä tulee aiheisiin, joista Wipond kirjoittaa em. kirjassaan.. )