Anthony Batemanin ja Peter Fonagyn teos Mentalisaatioon perustuva hoito – Epävakaan persoonallisuushäiriön käytännön hoito-opas (2014) on monipuolinen ja havainnollistavin vuorovaikutuslitteroinnein varustettu, tiivis tietopaketti. Pidän teoksen kirjoittajien tavasta asennoitua epävakaaseen persoonallisuushäiriöön siten, että pyritään ymmärtämään ihmisen elämäntarinaa ja sitä, mistä epävakaus voisi johtua. Traumatisoituminen nostetaan esille myös, mikä on hyvä havainto ja puuttuu turhan usein keskustelusta, mitä epävakaan persoonallisuushäiriön ympärillä käydään. Kokeneet kirjoittajat piirittävät ydintä koko häiriön ilmenemisessä; ihmisen on vaikeaa mielellistää omaa toimintaansa ja havaita toisen mielen liikkeitä. Kyse ei siis ole toivottomasta tuomiosta mielisairauden vankityrmään vaan auki kirjoitettuja havaintoja siitä, että vahvistamalla mentalisaatiokykyjä, voimme auttaa ihmisiä, joiden persoonallisuutta epävakaus syystä tai toisesta värittää.
Pyrkimys ymmärtää
“Mielen tilat voivat vaikuttaa mielenterveysongelmaisia hoitaville ihmisille itsestään selviltä tarkastelukohteilta. Silti jopa me päivittäin terapiatyötä tekevät voimme varsin helposti unohtaa, että asiakkailla on oma mielensä.” Bateman ja Fonagy korostavat teoksessaan ei-tietämisen asennetta, asiakaslähtöisyyttä, tasavertaisuutta ja sitä, että tutkitaan yhdessä vuorovaikutustilanteessa esiin nousevia tunteita ja lähdetään tutkivalla ja uteliaalla mielellä niitä havainnoimaan. Terapeutin osa on olla tietoinen omasta mielestään ja oman tulkintataitonsa sudenkuopista. Asiakkaan herättämät tunteet on pyrittävä havainnoimaan omasta psyykestä erillisinä ja tilanteessa ilmenevinä tarkastelukohteina. Terapeutin on voitava asettua vuorovaikutuksessa asiakkaan kanssa nöyrällä mielellä läsnäolevaksi.
Mentalisoiminen pähkinänkuoressa:
- Mentalisoiminen on kuvitteellista mielen toimintaa ja sen ymmärtämiseen pyrkimistä.
- Perustuu oletuksiin siitä, että mielen tilat vaikuttavat käyttäytymiseen.
- Mentalisoiminen edellyttää aiempien käyttäytymiskuvioiden huolellista arviointia.
- Mentalisoiminen edellyttää, että kyetään ymmärtämään niitä kokemuksia, joille henkilö on altistunut.
- Mentalisoiminen edellyttää monimutkaista kognitiivista prosessointia ja on enimmäkseen esitietoista.
- Mielen tilat voivat olla helposti ja nopeasti muuntuvia.
Mentalisoimiseen liittyviä läheisiä käsitteitä:
- Empatia
- Psykologinen mielenlaatu → kyky liittää toimintaa ajatuksiin ja tunteisiin
- Mielellinen mielenlaatu → kiintymyssuhteen laatu vaikuttaa kykyyn mentalisoida = kiintymyssuhdevauriot vaikeuttavat mentalisoimista → ongelmia sosiaalisissa suhteissa ja vuorovaikutuksessa
- Mielellisyys (mindfulness) → zenbuddhalainen käsite, joka korostaa nyt-hetken tärkeyttä ja huomioimista → nyt-hetken tarkkaileminen, hyväksyminen, sietäminen ja vahvistaminen → “Ajatukset ovat kuin pilviä, ohi meneviä”
- Symbolisaatio, siirtymätila ja “kolmas positio” → merkityksen antaminen → kyky leikkiä todellisuudella, käsitellä todellisuutta representaationa
Itsesäätelyn pulmat ja joustamaton ajattelu linkitetään usein epävakauteen. Bateman ja Fonagy näkevät ensisijaisena ongelmana puutteellisen mentalisaatiokyvyn. Ihmiselle aiheutuu kärsimystä, koska hänen on usein mahdotonta olla tekemisissä muiden kanssa joutumatta ristiriitatilanteisiin ja tietämättä miten niissä voisi toimia toisin. Epävakaa henkilö ei kykene ymmärtämään omaa eikä toisen mieltä ja asettumaan mielellisten prosessien äärelle kielellisesti. Bateman ja Fonagy kirjoittavat, että mentalisoimisvaikeuksia liittyy useimpiin mielenterveyden pulmiin, mutta epävakauden hoitaminen mentalisaatioon perustuvin menetelmin auttaa ihmistä enemmän kuin jokin toisenlainen tapa. Rohkea avaus on heiltä myös se, että he sanovat toivottomuuden ja huonon toipumisen ennusteen kertovan pikemminkin vääränlaisista hoitamisen tavoista. Tietynlaiset psykoterapeuttiset lähestymistavat tuntuvat edellyttävän, että ihmisellä on kyky mentalisoida ja asettua terapeuttiseen yhteistyö- ja vuorovaikutussuhteeseen sangen kivuttomasti. Näin ei kuitenkaan voida olettaa. Esimerkiksi lapsuudessa koettu kaltoinkohtelu ja muut traumaattiset kokemukset vaikuttavat ihmisen kykyyn tunnistaa oman kehonsa ja mielensä rajoja, sanallistaa tunteitaan ja tarpeitaan. Syy-seuraussuhteita etsivä lähestymistapa voi vaikuttaa dissosiaatiota lisäävällä tavalla kun taas psykofyysisyyteen kytköksissä oleva traumatietoinen lähestymistapa ymmärtää jo sen, että hankaluudet purkaa mielessä olevia syy-yhteyksiä liittyvät kiinteästi juurisyihin, joista trauma on yksi keskeisimmistä. Pohdin, miten moni tälläkin hetkellä menee enemmän säröille siksi, että psykoterapeuttinen lähestymistapa on ”vääränlainen” ja kannustaa dissosioimaan, ja miten vahingollista on jumiuttaa ihmisen mielelliset ja kielelliset prosessit lääkityksillä.
Mentalisaatio ja trauma
Bateman ja Fonagy uskovat, että trauman kokeneet kärsivät usein jonkinlaisista mentalisoimisen ongelmista. Trauman hoidossa mentalisaatiokyvyn tarkastelulla on monia hyödyllisiä vaikutuksia. Dissosiaatio irrottaa ihmisen itsestään ja mitä useammin näin käy, sitä vahingollisempaa se on. Rakenteellinen dissosiaatio tarkoittaa sitä, että persoonallisuus on pirstoutunut useisiin erilaisiin ja eri hetkissä esiin välähtäviin persoonan osasiin. Mielenterveyteen kuuluu kyky yhdistellä monenlaisia psykobiologisia ilmiöitä persoonallisuuden sisällä. Kun yksilön psyykkinen toimintakyky on riittävän vahva, rakenteellista dissosiaatiota ei muodostu. Mikäli psyykkinen toimintataso on heikko, persoonallisuuden eri toimintajärjestelmät (ja toimintataipumukset) irtaantuvat toisistaan, ja jokaisen muodostelman ympärille rakentuu rajoitettu tai laajempi minuus. (Hart, Nijenhuis, Steele 2006.) Integraatioon liittyy synteesin ja todentamisen käsitteet. Synteesissä havaitsemme, yhdistämme ja erottelemme kokemuksia ja niiden osatekijöitä. Todentaminen tarkoittaa merkitysten luomista ja jatkuvan minäkäsityksen ylläpitämistä ajasta ja kokemuksesta toiseen (esimerkiksi kyky muodostaa omaelämäkerrallinen tarina tai episodisen muistin hyödyntäminen).
Psyykkisellä toiminnalla ja käyttäytymisellä on paljon yhteistä. Hermostolliset peilisolut aktivoituvat myös psyykkisessä toiminnassa kun tarkkailemme jotakuta toista. Peilisolut auttavat meitä simuloimaan muiden kokemuksia mielessämme. Tämä lisää empatia- ja mielellistämiskykyjämme, mitkä ovat trauman uhreilla vaillinaisia. Peilisolut auttavat myös oppimaan jäljittelemällä mielessä toisen ihmisen käyttäytymistä. Kun ihminen kykenee simuloimaan, hän pystyy myös ennakoimaan toisen ihmisen käyttäytymistä. Ihmisen havainto ei ainoastaan aiheuta välitöntä reaktiota vaan siinä on läsnä myös ihmisen arvio siitä, mitä tulee tapahtumaan. Psyykkinen toiminta ja ulkoinen käyttäytyminen kulkevat käsi kädessä. Ne vaikuttavat yhdessä ja ohjaavat toistensa suuntaa kohti sopeutumista. Trauman kokeneiden sopeutumisen hankaluuden liittyvät siihen, että he ennakoivat väärin omaa ja muiden toimintaa. (Hart, Nijenhuis, Steele 2006.)
Lapsuuden kehityksellisen trauman vaikutusta kiintymyssuhteen muodostumiseen avataan tässä teoksessa varsin vähän, mutta aiemman tietämykseni ansiosta minun on helppo havaita, että nimenomaan mentalisaatiotaidon heiveröisyys aiheuttaa traumatisoituneille ihmisille rampautumista sosiaalisissa suhteissa ja koettu ulkopuolisuuden tunne voi olla musertava; eihän ihminen voi ymmärtää edes itseään ja toisiin ihmisiin luottaminen on pelottavaa, jopa mahdotonta. “Kiintymyssuhteiden merkityksestä mentalisaatiokyvyn kehityksen kannalta on olemassa yhä enemmän tutkimustuloksia. On olemassa myös näyttöä siitä, että kiintymyssuhteet ovat persoonallisuudeltaan epävakailla potilailla häiriintyneet ja että he ovat kärsineet merkittävää vahinkoa kasvuympäristössään.” Kirjoittajat myös avaavat mentalisaatioteoriaa vakavan persoonallisuushäiriön selittäjänä teoksensa alussa, ja siinä juuri kiintymyssuhteiden muodostuminen tai vaurioituminen taustoittaa persoonallisuushäiriön kehitystä. Keskeisin tekijä mentalisaatiokyvyn heikkenemiselle on lapsuuden psyykkinen trauma. Myös Juha Klaavun Lapsuuden kehityksellinen trauma – Syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen -teoksessa (2022) valaistaan sitä, miten varhaisvaiheessa syntynyt kehityksellinen trauma taustoittaa usein masennusoireilua, persoonallisuushäiriötä, ahdistusoireita, addiktioita, huijarisyndroomaa, minuuden hahmotuksen ja autisminkirjon häiriöitä.
Lopuksi
Bateman ja Fonagy korostavat, että matka on aina tärkeämpi kuin päämäärä, ja että vuorovaikutushetkissä on syytä pysähdellä uteliaalla mielellä. Teos vain vahvistaa sitä, minkä jo tunnen olevan totta; mielen sairaustiloja voidaan “parantaa” lisäämällä ymmärrystä siitä, miten mieli toimii. Se on meillä jokaisella erilainen ja siksi nöyryys, läsnäolo ja viipyily vuorovaikutuksessa ovat niin tärkeitä. Eikä ikinä ole valmis! Mentalisaatio ei ole ajatusten lukemista vaan mielen äärelle asettumista, kuulolla olemista ja kuuntelemista; omien reaktioiden avaamista. Mentalisaatio on tiedostavaa ammattitaitoa – askeleen edellä olemista ja valppaana pysyttelemistä, luopumista tietämisestä. Tämä sopii hyvin ratkaisu- ja voimavarakeskeiseen viitekehykseen, ja erityisen hyvin se antaa työkaluja trauman kokeneiden kanssa työskentelemiseen. Mentalisaatiokyvyn vahvistamisen pyrkimys on läsnä myös avoimen dialogin hoitomallissa, missä nimenomaan ymmärrystä pyritään lisäämään ja tuetaan vuorovaikutusta, jotta ihmisen oma kokemus saisi sen äänen, minkä se ansaitsee.
* * *
