Nimimerkki Laura kertoo Iltalehdessä 1.3.-26 julkaistussa haastattelussaan kokemuksistaan psykiatrisesta (pakko)hoidosta alaikäisenä ja nuoren aikuisena sekä siitä, millaista hänen elämänsä on tällä hetkellä.
Haastattelussa nim. Laura kertoo mm.
- kuinka häntä kiusattiin yläkoulussa rajusti ja kuinka tämä aiheutti hänelle itsetuhoista käytöstä
- kuinka hän päätyi alaikäisenä psykiatriselle osastolle, jossa hänelle aloitettiin vahva lääkitys ja kuinka hänen olonsa lääkityksen aloittamisen myötä huononi. Hankala olo purkautui mm. itsetuhoisuutena ja raivokohtauksina.
- kuinka myöhemmin, hänen ollessaan jo täysi-ikäinen, yhä suurempien lääkemäärien määrääminen tahdosta riippumattomassa psykiatrisessa hoidossa vaikutti siten, että hänen olonsa entisestään huononi.
- kuinka hän päätyi useammaksi vuodeksi valtion mielisairaalaan
- kuinka hän koki, että psykiatrisella osastolla tunteiden purkauksista rangaistiin
- pakkotoimista, kuten eristykseen ja/tai lepositeisiin määräämisestä ym. ja siitä kuinka hän omalla kohdallaan tämän kaltaiset pakkotoimet ja niiden käytännön toteuttamisen koki
- minkä hän ajatteli mahdollistavan valtion mielisairaalasta pois pääsemisen
- kuinka lääkityksen purkamisen jälkeen hänen lääkityksen vaikutuksen alaisena kokemansa tasapaksu ahdistus lakkasi ja hän alkoi jälleen tuntemaan tunteita. ”Ihan kuin valot olisivat syttyneet päähän,” hän kuvaa kokemusta ja kertoo, kuinka hän koki, että ensimmäistä kertaa elämässään sai tuolloin olla onnellinen. Myös lääkityksen mukanaan tuomat kilot lähtivät.
Nykyään Laura kokee elämänsä olevan hyvää. Hänellä on kolme lasta ja hän elää kotonaan heidän kanssaan ”normaalia elämää”, huolimatta siitä, että ensimmäisen lapsen synnyttyä, Lauran kokemuksen mukaan, hänen kykyynsä huolehtia lapsesta ei uskottu.
Laura ajattelee, että hän on oppinut taannoisista kokemuksistaan paljon, mutta samaan aikaan hän suree sitä, kuinka suuren osan nuoruudestaan, ”parhaista vuosistaan”, hän menetti psykiatrialle.
