Artikkeli on julkaistu alun perin Mad in America-sivustolla. Se on käännetty käännösohjelmalla ja tämän jälkeen tarkistettu ja korjattu. Alkuperäinen kirjoitus on luettavissa täältä englanniksi.
Kirjoittanut: Robert Whitaker – 11.12.2025
Kääntänyt: Laura Koskela
Kun Norjan terveysministeri vuonna 2015 määräsi maan neljä alueellista terveysviranomaista varaamaan psykiatrisia vuodepaikkoja ”lääkkeettömään hoitoon” – palveluja käyttävien/käyttäneiden ryhmät Norjassa olivat ajaneet tätä aloitetta – monet norjalaiset psykiatrit vastustivat tätä kiivaasti. He kutsuivat tätä ”valtavaksi virheeksi”, joka johtaisi siihen, että ”monet vakavasti sairaat ihmiset menettäisivät oikeuden parhaaseen mahdolliseen hoitoon”.
Äskettäin julkaistu norjalainen tutkimus, jossa verrattiin ”lääkkeettömän hoidon” ja ”tavanomaisen hoidon” lyhyen aikavälin tuloksia, tarjoaa psykiatreille näyttöön perustuvan syyn luopua vastustuksestaan. Lyhyen aikavälin tuloksissa oli vain vähän eroa näiden kahden ryhmän välillä, ja jos jonkinlaista eroa oli havaittavissa, niin tulokset olivat hieman paremmat lääkkeettömän hoidon kuin tavanomaisen hoidon ryhmässä, erityisesti niillä, joilla oli diagnosoitu psykoottinen tai kaksisuuntainen mielialahäiriö. Molempien ryhmien osallistujat ”osoittivat huomattavaa parannusta” hoidon aikana.
”Tutkimuksemme täydentää olemassa olevaa kirjallisuutta tarjoamalla lisänäyttöä siitä, että tavanomaiselle hoidolle saattaa olla varteenotettavia vaihtoehtoja, erityisesti, mitä tulee lääkityksen rooliin hoidossa – jonka osalta näyttö vakavimpien häiriöiden kohdalla on yhä rajallista ja kiistanalaista”, tutkimuksen tekijät kirjoittivat.
Termi ”lääkkeetön hoito” on kuitenkin harhaanjohtava, ainakin kun kyse on tällaisissa ympäristöissä tarjottavasta hoidosta. Kuten tutkimuksen pääkirjoittaja Kari Standal ja hänen kollegansa totesivat, norjalaisten psykiatristen sairaaloiden ”lääkkeetön” hoito on suunniteltu ”vahvistamaan potilaiden valinnanvapautta. Näissä palveluissa painotetaan perinteistä hoitoa enemmän psykososiaalisia ja psykoterapeuttisia interventioita. Tavoitteena on, että näissä palveluissa ei olisi lääkitykseen liittyvää pakottamista eikä painostusta, eikä niinkään se, että lääkitystä ei käytettäisi ollenkaan.”
Tutkimus tehtiin yliopistosairaalassa Oslon suurkaupunkialueella, joka palvelee noin 500 000 asukasta sekä kaupunki- että maaseutualueilta. Tutkijat vertailivat sairaalassa lääkkeettömän hoidon osastolla ja tavanomaisen hoidon osastolla hoidettujen potilaiden hoitotuloksia. Potilailla oli erilaisia psykiatrisia diagnooseja. Potilasryhmiä ei vakioitu iän tai ennen osastohoitoa käytetyn lääkityshistorian perusteella.
He käyttivät tulosten arviointiin Outcomes Questionaire-45.2 (OQ) -kyselyä. Kyselyssä käytetään 180 pisteen asteikkoa ja se sisältää 45 kysymystä, joiden avulla arvioidaan ko. henkilön tilannetta kolmella eri osa-aluetta. Nämä osa-alueet ovat oireiden aiheuttama ahdistus/kärsimys, sosiaalinen toimintakyky (interpersonal functioning) ja tyytyväisyys omaan sosiaaliseen rooliin. Jokainen kysymys pisteytetään asteikolla 0–4, jossa korkeammat pisteet tarkoittavat vakavampia oireita ja heikompaa sosiaalista toimintakykyä.
Lääkkeettömän hoidon ryhmässä potilaiden keski-ikä oli noin 40 vuotta. Tavanomaisen hoidon ryhmässä keski-ikä oli hieman korkeampi. Suurin osa potilaista oli psykiatrisella lääkityksellä lähtötilanteessa, ja lääkkeettömän hoidon ryhmällä oli ”huomattavasti pidempi historia psykotrooppisten lääkkeiden käytöstä”. Molempien ryhmien lähtötason OQ-pisteet olivat hieman alle 100, minkä tulkitaan tarkoittavan kohtalaisen korkeaa tai korkeaa ahdistustasoa. Lääkkeettömän hoidon ohjelman odotettiin kestävän 8 viikkoa, kun taas tavanomaisen odotettiin kestävän 4–8 viikkoa.
Tutkijoilla oli analysoitavanaan kaksi aineistoa. Toinen aineisto muodostui tutkimusotoksesta, johon potilaita otettiin heidän kirjautuessaan sairaalaan, joko lääkkeettömään hoitoon tai tavanomaiseen hoitoon. Lääkkeettömän hoidon kohortissa oli 57 potilasta ja tavanomaisen hoidon kohortissa 118 potilasta. Lääkkeettömän hoidon kohortissa osallistujien OQ-pisteet laskivat 14 pistettä ja tavanomaisen hoidon ryhmässä osallistuen OQ-pisteet laskivat 16,7 pistettä. Piste-ero ryhmien välillä oli pieni, ja tutkijat eivät pitäneet sitä ”merkityksellisenä”, etenkin ottaen huomioon otoksen pienen koon.
Toinen aineisto oli kerätty psykiatristen potilaiden tietokannasta. Aineistoon oli koottu tietokannasta kelpoisuusvaatimukset täyttävien, sairaalassa vuosina 2017–2022 olleiden potilaiden tiedot. Lääkkeettömän hoidon ryhmässä oli 140 ja tavanomaisen hoidon ryhmässä 238 potilasta. Otosta pidettiin riittävänä efektikoon arvioimiseen. Lääkkeettömässä hoidossa olleiden OQ-pisteet laskivat 12,0 pistettä. Tavanomaista hoitoa saaneilla OQ-pisteet laskivat 6,7 pistettä. Tämä 5,3 pisteen ero ryhmien välillä vastasi efektikokoeroa 0,30.
Tämä on vastaava effektikoko kuin masennuslääkkeillä on ollut plasebokontrolloiduissa tutkimuksissa ja jota psykiatrit säännöllisesti käyttävät masennuslääkkeiden tehokkuuden todisteena. Arvioituaan molemmat aineistot norjalaiset tutkijat kuitenkin päättelivät, että lääkkeettömän hoidon ja tavanomaisen hoidon ryhmien tulosten välinen todellinen ero on todennäköisesti häviävän pieni.
Ryhmien välillä oli yksi merkittävä, psykiatristen lääkkeiden käyttöön liittynyt ero potilaiden kotiutuessa. Lääkkeettömän hoidon ryhmän osallistujat ”kokivat suuremman vähennyksen psykotrooppisten lääkkeiden annostuksissa hoidon aikana, ja heillä oli pienemmät masennuslääke- ja psykoosilääke-/neuroleptiannokset, kun he kotiutuivat, verrattuna tavanomaisen hoidon ryhmän osallistujiin”. Vielä merkittävämpää oli, että kotiuttamisen yhteydessä lääkkeettömän hoidon ryhmässä psykoosidiagnoosin saaneilla keskimääräinen päivittäinen psykoosilääke-/neuroleptiannos oli alle kolmasosa vastaavan diagnoosin saaneiden annoksesta tavanomaisen hoidon ryhmässä. Vastaavasti lääkkeettömän hoidon ryhmässä kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin saaneilla keskimääräinen päivittäinen nk. mielialantasaajina käytettyjen lääkkeiden annos oli noin puolet vastaavan diagnoosin saaneiden annoksesta tavanomaista hoitoa saaneiden ryhmässä.
Erot lääkityksen määrässä kertovat siitä, kuinka ”varovainen annoksen pienentäminen” oli yleisesti käytössä oleva osa ”lääkkeetöntä” hoitoa. Tutkijat raportoivat myös, että he ”eivät löytäneet näyttöä merkittävistä vieroitusoireista, koska kokonaisannoksen pienentäminen ei ollut yhteydessä huonompiin tuloksiin”.
Tämä tutkimus tarjoaa lisää näyttöä sen puolesta, että lääkkeiden asteittaiselle vähentämiselle tulisi olla saatavilla tukea. Lokakuussa hollantilaiset tutkijat raportoivat, että potilailla, joilla oli ensimmäistä kertaa psykoosi ja jotka satunnaistettiin lääkkeiden vähentämisohjelmaan, oli parempi pitkän aikavälin ennuste kuin potilailla, joilla oli ensimmäistä kertaa psykoosi ja jotka saivat tavanomaista hoitoa. Tämä norjalainen tutkimus täydentää edellistä, sillä se tarjoaa tukea lääkkeiden vähentämisohjelmille vanhemmassa potilasryhmässä, joka on ollut psykiatrisilla lääkityksillä vuosien ajan. Se osoitti, että sairaalassa ”potilaiden valinnanmahdollisuuksien lisääminen” voisi auttaa heitä vähentämään lääkityksiään pienemmille annoksille, ja että heidän oli mahdollista kotiutua sairaalasta seitsemän viikkoa myöhemmin potilaskyselyn perusteella paremmassa kunnossa.
Kuten Standal ja kollegat totesivat, nyt on tarpeen keskittyä selvittämään, millaisia ovat lääkkeettömän hoidon pitkän aikavälin tulokset verrattuna tavanomaisen hoidon pitkän aikavälin tuloksiin, mitä ei ole vielä tehty. He muotoilivat kysymyksen pitkän aikavälin tulosten selvittämisestä uudella tavalla:
”Norjassa käydyssä keskustelussa on nostettu esille, että tunteiden käsittelyn oppimisella on merkittävää arvoa niin yksilöille kuin yhteiskunnalle. Jos uskomme, että tunteilla on merkitys ja tarkoitus, niin sillä, kuinka olemme tunteidemme kanssa, on laajempia vaikutuksia kuin vain oireiden helpottuminen. Tunteet ovat yhteydessä normeihin ja moraaliin, joten on olennaista, että liberaalissa demokraattisessa yhteiskunnassa kansalaiset ovat tietoisia tunteistaan. Tutkimuksessamme potilaat kertoivat, että lääkityksellä ollessaan he kokivat tunteidensa latistuvan, kokivat itsensä ”zombimaisiksi”, ”vähemmän ihmisiksi”, kokivat olonsa tyhjiksi ja väsyneiksi, heillä oli itsemurha-ajatuksia ja he kertoivat lääkkeiden epäasianmukaisesta käytöstä. On helppoa ymmärtää, että tällaiset negatiiviset kokemukset voivat aiheuttaa suurta haittaa niin yksilöille kuin yhteiskunnalle.”
Tämä yhteenveto on raikas tuulahdus psykiatrisessa kirjallisuudessa, sillä se kertoo, kuinka yhteiskunta voi hyötyä siitä, että vakavia psykiatrisia diagnooseja saaneiden lääkitykstä vähennetään, kun yleensä olemme tottuneet kuulemaan, kuinka yhteiskunta hyötyy tällaisia diagnooseja saaneiden pakkohoidosta, koska sen oletetaan auttavan vahvistamaan yleistä turvallisuutta. Itse asiassa tällä yhdellä kappaleella tämä norjalainen tutkimus esitti vetoomuksen ja kutsun länsimaiselle psykiatrialle, että se alkaisi tarkastella uudelleen kantaansa psykoosilääkkeiden/neuroleptien ja muiden psykiatristen lääkkeiden riskeistä ja hyödyistä ja että se lakkaisi pitämästä yksin oireiden lievittymistä ensisijaisena tulosmittarina.
***
Kääntäjän lisäys: Norjan lääkkeettömästä osastohoidosta voit lukea ja kuunnella lisää täältä: https://madinfinland.org/tag/norjan-laakkeettoman-psykiatrisen-osastohoidon-malli/
Robert Whitaker on toimittaja ja hän on kirjoittanut kaksi psykiatrian historiaa käsittelevää kirjaa, Mad in America-kirjan (suomennettu v. 2024 nimellä Hulluna Amerikassa, suom. huom.) ja Anatomy of an Epidemic–kirjan ja lisäksi hän on kirjoittanut yhessä Lisa Cosgroven kanssa kirjan Psychiatry Under the Influence. Hän on madinamerica.com-sivuston perustaja.
