Kannattaako psykoosilääkkeitä käyttää?

47
10176

Psykoosilääkkeiden käyttö on ollut viime vuosina kasvussa. On arvioitu, että noin 200 000 suomalaista käyttää psykoosilääkkeitä, ja syntymäkohorttia 1997 seuranneen tutkimuksen perusteella psykoosilääkkeiden määrääminen on ulottunut Suomessa koskemaan laajamittaisesti myös lapsia. Itse asiassa niin sanotuista psykoosilääkkeistä on tullut yleislääkkeitä, joita määrätään monenlaiseen tarkoitukseen, kuten hankaliksi koettujen vanhusten ja lasten rauhoittamiseen. Tämän taustalla on se tosiasia, että psykoosilääkkeillä ei ole minkäänlaista erityistä vaikutusta psykoosiin. Kyse on todellakin yleislääkkeistä, jotka oli otettu ensin käyttöön leikkauspotilaiden rauhoittamiseksi, minkä jälkeen ne siirtyivät psykiatriaan voimakkaina rauhoittajina, jotka tuottivat potilaille lobotomiaa vastaavan tilan.

Psykoosilääkkeillä on kuitenkin Suomessa vankka asema psykoosin hoidossa, ja skitsofrenian Käypä hoito -työryhmä suositteleekin psykoosilääkitystä pääsääntöisesti elinikäiseen käyttöön. Huolimatta psykoosilääkkeiden laajamittaisesta käytöstä, suuri enemmistö skitsofreniadiagnoosin saaneista ei toivu koskaan työ- tai opiskeluelämään, vaan jää joko pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle tai päättymättömäksi osoittautuvalle kuntoutustuelle. Pauliina Juolan väitöskirjan perusteella vain noin 13,5% potilaista toipuu skitsofreniasta. Huomiota herättävää on se, että akuutti psykoosi, jota varten psykoosilääkitys alun perin aloitetaan, ei ole monelle psykoosisairausdiagnoosin saaneelle pitkäaikaiskäytössä suuri ongelma. Ylitse pääsemättömäksi ongelmaksi muodostuvat useammin niin kutsutut negatiiviset ja kognitiiviset oireet, kuten jaksamattomuus, apaattisuus, ilmeettömyys, uneliaisuus, mielihyvän puute sekä lähimuistin ja abstraktin ajattelun huomattava heikentyminen.

Psykoosilääkkeillä lääkityt skitsofreniadiagnoosin saaneet kuolevat keskimäärin noin 20 vuotta ennenaikaisesti, mikä on yhdistetty toisen polven psykoosilääkkeiden, erityisesti Leponexin ja Zyprexan, aiheuttamiin ongelmiin. Näitä kuolemaan johtavia ongelmia ovat muun muassa ylipainon kertyminen, kohoavat sokeri- ja rasva-arvot ja diabetes. Ero eliniänodotteessa suhteessa muuhun väestöön on ollut kasvussa toisen polven psykoosilääkkeiden käyttöönoton jälkeen. Psykoosi ei aiheuta ihmisen merkittävästi ennenaikaista kuolemaa sydän- ja verisuonitauteihin, vaan nämä ihmiset kuolevat lääkityksen seurauksena. Kaikki psykoosilääkkeet ovat myös elimistölle myrkyllisiä. Psykoosilääkkeiden aiheuttamista ongelmista sekä neurotoksisuudesta on kirjoittanut muun muassa psykiatri Peter Breggin kirjassaan Psychiatric Drug Withdrawal: A Guide for Prescribers, Therapists, Patients, and Their Families.

Klassisten psykoosilääkkeiden toimintamekanismi on perusidealtaan hyvin yksinkertainen: ne jarruttavat aivojen dopamiinin välityksellä tapahtuvaa viestinvälitystä. Dopamiini on eräs luonnollisista välittäjäaineista, jolla on keskeinen tehtävä ihmisen motivaation ja mielihyvän tuntemusten suhteen. Dopamiinin aktivoi aivojen palkitsemiskeskuksen esimerkiksi liikunnan tai seksin harrastamisen yhteydessä. Psykoosipotilaiden tuntema apaattisuus ja mielihyvän puute johtuu psykoosilääkkeistä ja itse asiassa kyseisten lääkkeiden taustateoria on sama kuin lobotomiassa: ne tekevät potilaista välinpitämättömiä psykoottisia ajatuksia kohtaan ja lievittävät akuuttiin psykoosiin liittyvää ahdistusta, mutta eivät lisää hyvinvointia. Psykoosilääkkeiden käyttäjien elämänlaatu on yleensä varsin heikko.

Toisen polven neuroleptit estävät dopamiinin lisäksi myös erityisesti serotoniinijärjestelmän toimintaa. Esimerkiksi kaikkein vahvin ja potilaiden kognitiivisten toimintojen heikentymisen kannalta huonoiten siedettävä psykoosilääke, Leponex, on voimakas serotoniinin toiminnan estäjä. Liian matala serotoniinitaso, joka toisen polven neuroleptien käyttäjillä esiintyy, voi ilmetä muun muassa masennuksena, vireystilan laskuna, apaattisuutena ja kroonisena väsymyksenä. Toisen polven neuroleptit aiheuttavat ensimmäisen polven neuroleptien tavoin hermostoperäisiä, tahdottomien liikkeiden ongelmia, kuten vapinaa ja lihasten nykimistä. Lisäksi akatisia, eli vaikea psykomotorinen kiihtyneisyys on tavallista, samoin sydänperäiset äkkikuolemat ja aiemmin mainitut sydän- ja verisuonitaudit. Eli Lillyn omien asiakirjojen mukaan Zyprexa lihottaa monia jopa 30 kiloa tai ylikin vuodessa (asiakirjat tuo esiin professori Peter C. Götzsche kirjassaan Tappava psykiatria ja lääkinnän harha). Vaikea ongelma on myös tardiivi dementia, eli neuroleptien käytön jatkuessa pysyväksi jäävä merkittävä kognitiivisten kykyjen heikentyminen, joka liittyy neuroleptien aiheuttamaan krooniseen aivovaurioon. Vastoin yleistä käsitystä, tutkimuksissa ei ole havaittu hoitamattoman psykoosin ja aivojen tilavuuden pienenemisen sekä kognitiivisten toimintojen heikentymisen välistä yhteyttä (aiheesta tutkimusta esim. täällä). Sen sijaan eläinkokeissa on vahvistettu psykoosilääkityksen sekä aivojen tilavuuden pienenemisen välinen yhteys. Kun makakiapinoita altistettiin psykoosilääkitykselle 17-27 kuukauden ajaksi, niiden aivojen painosta hävisi solujen tuhoutumisen vuoksi 8-11%. Tutkimusten valossa skitsofreniaa sellaisena kuin se tunnetaan, ei ole olemassa, sillä potilaiden kokemat negatiiviset ja kognitiiviset oireet johtuvat lääkityksestä. Näillä oireilla ei ole yhteyttä akuuttiin psykoosiin, joka on monesti syy hakeutua sairaalan akuuttiosastolle.

Pitkän aikavälin seurantatutkimuksissa on toistuvasti osoitettu, että psykoosilääkkeiden käyttö on yhteydessä heikkoon pitkän aikavälin tulokseen ja osan näistä tutkimuksista olen referoinut myös Mad in Finlandiin. Esimerkiksi Martin Harrowin johtamassa tutkimuksessa yli 90% lääkeettömistä skitsofreniadiagnoosin saaneista oli toipunut 10 vuodessa psykoosista täysin, mutta lääkittyjen kohdalla vastaava osuus oli vain noin 20%. Psykoosin luonnollinen kulku näyttäisi olevan sellainen, että ensimmäisen kahden vuoden aikana hoidon aloittamisesta psykoosilääkkeiden käyttäjillä esiintyy vähemmän psykoosia, mutta tämän jälkeen lääkitsemättömät toipuvat pääsääntöisesti erittäin hyvin ja jatkavat elämää psykoosilääkkeiden käyttäjien elämän puolestaan jäädessä tavallisesti toimintakyvyllä ja elämänlaadulla mitattuna vajavaiseksi. Mikäli hoidon tuloksellisuutta mitattaisiin hoitoon tulleen ihmisen elämänlaatuun liittyvällä mittaristolla, psykoosilääkitys muuttuisi mahdollisesti jo akuuttivaiheessa kestämättömäksi ratkaisuksi. Suomessa Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä on saatu maan ylivoimaisesti parhaat psykoosinhoitotulokset 90-luvulla siten, että suurin osa potilaista ei käyttänyt neuroleptejä missään vaiheessa hoitoa. Keroputaan mallina tunnetun lähestymistavan myötä uusien skitsofreniadiagnoosien vuotuinen määrä laski Länsi-Lapissa 90 prosentilla, mikä johtuu siitä, että psykoosin vuoksi hoitoon tulleet eivät enää kroonistuneet. Huomiota herättävää on myös se, että laadukkaalla kokonaisvaltaisella hoidolla kestävät hoitotulokset saavutetaan jo kahden vuoden kuluessa. Psykologian emeritusprofessori Jaakko Seikkulan luento on helppolukuinen kooste avoimen dialogin lähestymistavasta psykoosin hoidossa.

Johtopäätöksenä toteaisin, että periaatteessa psykoosilääkkeitä ei kannattaisi käyttää ollenkaan. Kaikkia psykoosilääkkeiden aiheuttamia haittoja ei vielä edes tunneta, ja ne aiheuttavat pikäaikaiskäytössä ennenaikaisen kuoleman. Kuitenkin psykoosilääkkeet aiheuttavat usein myös hyvin vakavan riippuvuuden, koska aivot sopeutuvat lääkitykseen rakenteellisilla muutoksilla ja lääkitystä tilasta tulee aivojen uusi normaalitila. Mahdollisuus lopettaa psykoosilääkitys riippuu käytetyn lääkkeen annoksesta sekä käytön ajallisesta kestosta, käyttäjän yksilöllisistä ominaisuuksista, motivaatiosta sekä sosiaalisen verkoston laajuudesta ja laadusta. Vieroitusoireet saattavat muodostua hengenvaarallisiksi, joten vieroitusasioissa on suotavaa hankkia tukea esimerkiksi Tampereella ja Helsingissä toimivista vieroitusryhmistä. Lopulta jokainen on itse vastuussa vieroituksestaan, mutta hallitusti toteutettuna vieroitus voi olla hyvin palkitseva prosessi, jonka jälkeen ihminen voi kokea saaneensa elämänsä takaisin. Ennen kaikkea toivoisin psykiatreille viisautta, kriittisyyttä ja varovaisuutta psykoosilääkkeiden määräämisen suhteen. Psykiatrien olisi hyvä kysyä itseltään: jos psykoosilääkkeet ovat niin erinomaisia, niin miksi niillä hoidetut potilaat ovat kroonisesti sairaita. Ongelmana on tällä hetkellä psykiatrinen akuuttihoito, jossa potilaat saavat tavallisesti elinikäiseksi jäävän ja kuolemaan johtavan psykoosilääkityksen.

JAA
Edellinen artikkeliKirjepostia 14.5.2019
Seuraava artikkeliPsykoosi – uusi alku
Tapio Gauffin on väitöskirjatutkija, jonka työura on painottunut terveydenhuollon ja sittemmin laajemmin organisaation johtamisen kehittämiseen. Hän tutkii Lapin hyvinvointialueen implementointiprosessia Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa väestön terveyden tohtoriohjelmassa. Gauffin toimii tällä hetkellä asiantuntijana Lapin hyvinvointialueen strategisen suunnittelun vastuuyksikössä. Hän kuuluu myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen koordinoimaan psykoosien hoidon kansallista kliinistä laaturekisteriä kehittävään ydintiimiin ja toimi aikaisemmin suunnittelijana myös kansallisen laaturekisteritoiminnan koordinaatiotiimissä. Gauffin toimii vapaaehtoisena Vaikuttavuusseurassa ja varapuheenjohtajana Nouseva mieli - Suomen skitsofreniayhdistys ry:ssä auttaen yhdistystä saavuttamaan strategiset tavoitteensa, mutta ottamatta itse politiikkaan kantaa. Peruskoulutukseltaan Gauffin on yhteiskuntatieteiden maisteri.

47 KOMMENTIT

  1. Kokemus omaisena on täsmälleen sama kuin mitä tässä sanot Tapio Gauffin. Kiitos hyvästä artikkelista.

    • Kiitos palautteesta. Monella kokemus vastaa tätä kirjoitusta, mutta näitä kokemuksia ei ole tapana kuunnella. Kokemusasiantuntijatehtäviin valikoidaan systemaattisesti ihmisiä, jotka ovat valmiita julistamaan lääkityksen ilosanomaa. Näin tein ennen itsekin ja siitä palkittiin.

      • Tapio, kokemusasiantuntijuuden ongelmien suhteen olen kanssasi pitkälti samoilla linjoilla. Kirjoitat aiheesta ansiokkaasti esimerkiksi tekstissäsi Kokemusasiantuntijuuden kriisi ja sen ratkaisu tällä sivustolla. Pidän kuitenkin vähintäänkin outona tällaista väitettä, että kokemusasiantuntijatehtäviin ”valikoitaisiin systemaattisesti” ihmisiä, jotka julistavat lääkityksen ”ilosanomaa”. Tarkoitatko, että kokemusasiantuntijaksi ei pääse – ei edes koulutukseen – jos suhtautuu kriittisesti lääkkeisiin? Tai että ainakaan ei saa keikkoja, jos ei ole valmis korostamaan lääkkeiden käytön tärkeyttä?

        Me kaksi olemme hankkineet kokemusasiantuntijakoulutuksemme saman taustaorganisaation piirissä. Sinä aikana, kun itse olen ollut mukana (13 vuotta), mitään tällaista valikointia ei ole harjoitettu – ellei sitten parin, kolmen viime vuoden aikana ole tapahtunut todella radikaalia muutosta aikaisempaan verrattuna. Pidän sitä epäuskottavana. Toki olen viime vuosina jättäytynyt ko. toiminnassa paljolti sivustaseuraajan rooliin. Mutta jotain sentään tiedän, ja minusta taustaorganisaatiomme olisi lähtökohtaisesti mahdotonta ryhtyä tällaiseen valikointiin. Muista kouluttajaorganisaatioista en osaa sanoa. Koulutustahot lienevät yhtä kirjavia kuin ennenkin. Minusta on silti epätodennäköistä, että tällaista karsintaa voitaisiin suorittaa missään, varsinkaan systemaattisesti.

        Koulutuskeikkoja pitämään ovat valikoituneet etupäässä ne kokemusasiantuntijat, jotka ovat ilmoittaneet halukkuutensa kouluttaa sellaisista aiheista, joille on paljon kysyntää. Psyykenlääkkeiden haittavaikutukset ja lääkkeiden vaarat on aihe, joka on Suomessa noussut edes marginaaliseen julkiseen keskusteluun vasta aivan viime vuosina, vaikka tietoa haitoista ja vaaroista on ollut jo kauan: potilaiden kokemina ja kliinisessä käytännössä alusta saakka eli 1950-luvulta lähtien ja tutkimuksenkin tasolla vähintään parikymmentä vuotta. Itse olen ollut näistä asioista tietoinen koko ”kokemusasiantuntijaurani” ajan ja jo paljon aikaisemminkin, viimeistään 1990-luvulta lähtien. Enkä todellakaan ole kuvitellut olevani ainoa laatuani tässä tietämyksessäni. Silti tai juuri siksi olen vuosikymmenten mittaan kyllä kokenut ajoittain varsin suurta yksinäisyyttä;-) Psyykenlääkkeiden haitalliset ja vaaralliset vaikutukset kun eivät koskaan ole olleet mikään valtavirta-aihe mielenterveysalalla. Sen takia niitä ei kokemusasiantuntijatehtävissäkään ole mielletty käsittelyn arvoiseksi aiheeksi. Nykyään aihe on edelleen varsin marginaalinen, mutta ainakin tällä hetkellä myös kuuma. Mutta sen sinä mitä ilmeisimmin olet viime vuosina saanut omakohtaisesti kokea jokseenkin pohjamutia myöten. Arvostan työtäsi ja vaivannäköäsi todella paljon. Erityisen paljon arvostan sitä, että et mene henkilökohtaisuuksiin silloinkaan kun päällesi heitetään törkyä, vaan vastaat asiaperustein, jos jotain vastattavaa on. Näin on ollut ainakin niissä tilanteissa, joita minä olen todistanut.

        Minulla on kauan ollut vahva ja omakohtainen intressi havainnoida sitä, mitä ja miten psyykenlääkkeiden käyttäjät omista lääkekokemuksistaan puhuvat. Miten he puhuvat niistä julkisesti, miten yksityisesti, miten muille potilaille/kuntoutujille eli vertaisilleen, miten mielenterveysalan ammattilaisille jne. En ole koskaan kuullut kenenkään, en yhdenkään psyykenlääkkeiden käyttäjän julistavan ”lääkityksen ilosanomaa”. En edes niiden, jotka ovat kokeneet lääkkeiden olevan itselleen täysin välttämättömiä – ja heitä on varsin paljon.

        Ehkä kyse on jossain määrin myös siitä, millä tavalla virittyy kuuntelemaan. Se, mitä ei sanota, on usein vähintään yhtä kiinnostavaa kuin se, mitä sanotaan. Yleisin ja kaikenkattavin havaintoni on, että ihmiset puhuvat psyykenlääkekokemuksistaan varovaisesti ja hyvin valikoiden. Poikkeustilanteet, joissa ihminen on esimerkiksi poissa tolaltaan, ovat eri asia; niissä voi äkkiä ilmetä hyvin dramaattisesti, millaista kärsimystä lääkitys voi tuottaa. Yksikään ihminen, joka on rohkaistunut kertomaan vähänkään tarkemmin, millaisia vaikutuksia lääkkeillä häneen on, ei kiistä, että kokee niistä aiheutuvan myös haittoja. Hän saattaa olla hyvinkin tietoinen myös lääkitykseen liittyvistä vakavammista vaaroista, jopa kuolemanriskistä. Sama ihminen voi silti kokea, ettei ilman lääkitystä olisi selviytynyt hengissä. (Ja hän saattaa olla oikeassa. Minusta ei olisi oikein mennä mestaroimaan hänen kokemustaan väittämällä, että ”ei se kuule ole ollenkaan niin”.) Pelkkä ajatuskin lääkityksen lopettamisesta tai edes vähentämisestä saattaa olla hänelle sietämättömän ahdistava. Minusta on väärin luonnehtia tällaista ”lääkityksen ilosanoman julistamiseksi”. Päinvastoin siinä ollaan minusta äärettömän monitahoisen tragedian ytimessä.

        • Olin vuonna 2016 tai 2017 pitämässä elämäntaitoryhmää Tampereella nuorille aikuisille suunnatussa Päiväsairaala 3:ssa, jolloin tiedossa oli, että olin lopettanut psykoosilääkitykseni ilman lääkärin lupaa. Eräällä kerralla minulle kerrottiin, että ”ryhmään saattaa tulla muutoksia” ja seuraavalla kerralla kerrottiin, että ”ryhmä lopetetaan”.

          Eipä mennyt kauaa kun ryhmään haettiin kokemusasiantuntijaa ohjaajaksi kokemuslistalta ja tuon jälkeen en olekaan keikkoja tehnytkään.

          Olen keskustellut lukuisten kokemusasiantuntijoiden kanssa, jotka vahvistavat sen kokemuksen, että lääkkeistä ei saa puhua erityisen ikävästi, tai keikkoja ei tule.

          ”Systemaattinen valikoiminen” oli tosiaan hieman raflaava ilmaisu. Sen sijaan valikoituminen on fakta, joka on muun muassa Taina Meriluodon tutkimuksissa vahvistettu. Hänen yksi pääargumenteistaan on se, että kokemusasiantuntijuuteen liittyvät emansipatoriset pyrkimykset kääntyvät päälaelleen, ja itse asiassa hallinta ei vähenny vaan lisääntyy, koska subjektit eli kokemusasiantuntijat oppivat hallitsemaan itseään. Kokemusasiantuntijuus on tiukka rooli.

          Kyllä, olen melko katkera kokemusasiantuntijatoimintaa kohtaan. Ensisijaisesti sen vuoksi, että minulle konkretisoitui, kuinka alisteisessa asemassa kokemusasiantuntija on. Kyseessä oli sellainen rooli, josta piti tietoisesti pyrkiä vapauttamaan itsensä.

          Eli, kokemusasiantuntijoita tuskin tietoisesti valikoidaan, mutta silti tehtäviin valikoituu melko lääkemyönteisiä ihmisiä. Yksi syy on tietysti se, että kokemus kertoo vain kokemuksen, mutta ei koko totuutta lääkkeistä. Henkilö voi esimerkiksi kokea lääkkeensä välttämättömiksi lääkärin puheiden perusteella, mutta ei tiedä, että ovatko ne sitä oikeasti. Tutkimustiedon perusteella voi väittää, että 90-100% välttämättömiksi koetuista lääkkeistä ovat paitsi tehottomia niin myös erittäin haitallisia pitkäaikaiskäytössä.

          Mainitaan vielä bonuksena yksi viimeisimmistä keikoistani Tampereen kaupungin lääketietoisuuspäivässä Tipotien poliklinikalla, jolloin kärsin vielä vieroitusoireista, joskaan en ulos päin havaittavasti. Edesmennyt silloinen avomielenterveyspalvelujen ylilääkäri ”kommentoi” minulle tilaisuudessa näin: ”Eräs potilas halusi kerran purkaa Leponex-lääkityksensä, ja hänet vietiin tätä varten metsäretkelle henkilökunnan kanssa. Ja huonostihan siinä kävi”, mihin poliklinikan sairaanhoitaja kommentoi: ”Niin Tapio, mitä mieltä olet tällaisesta Leponex-lääkityksen holtittomasta purkamisesta?” Eli olen saanut osakseni myös käsittämätöntä julkista piiloivaa loppuvaiheessa. Yleisössä oli varmasti huomattavia vaikeuksia käsittää näitä metsäretki-kommentteja.

        • Vastaus kysymyksiisi siis on, että koulutukseen varmasti pääsee, mutta keikat loppuvat helposti, jos kokee asioita tavalla, joka ei tilaajia miellytä.

          • Totta kai näin on. Se on kokemusasiantuntijatoimintaan sisäänrakennettu malli. Tilaaja tilaa kokemusasiantuntijan puhumaan asioita, joita haluaa kuulla. En halua väittää, että näin kuulluksi tulevat kokemukset olisivat epäautenttisia. Mutta auttamattoman kapean ja tarkoitushakuisen tirkistysaukon ne mielenterveyspotilaiden todellisuuteen tarjoavat.

          • En minäkään väitä, että kokemukset olisivat ”vääriä”. Mutta silti kokemusasiantuntijuus on mielestäni nykyisellään niin sanotusti äärifenomenologinen ilmiö, eli yksilöt kertovat tarinoita ja nämä kokemukset otetaan sellaisenaan vastaan ilman minkäänlaista tulkintaa. Mielestäni on tärkeä kiinnittää huomiota siihen, että millaisten prosessien seurauksena ”aito kokemus” on syntynyt. Nimittäin akuuttihoidossa lääkäri joko tarjoaa tai määrää helpotusta ja lääkitys rauhoittaa tai tasoittaa potilasta. Pitkällä aikavälillä lääkityt eivät voi hyvin, eivätkä myöskään usein pysty vieroittautumaan lääkkeistään, koska lääkityt aivot ovat silloin uusi kehollinen normaalitila. Jos tällöin lääkitys lopetetaan, saattaa lääkäreiden retoriikan myötä syntyä kokemus ”sairauden paluusta”, vaikka kyse olisi vieroitusoireista.

            Psykiatrinen hoito on koko palvelujärjestelmän kannalta aivan kriittinen piste. Silloin tulisi sietää psykoosia ja käyttää parantavana voimana ihmistyötä teknologian sijaan. Silloin esimerkiksi psykoosi kestää aluksi hieman pitempään, mutta tämä olisi syytä hyväksyä, koska lopputulos on yleensä erittäin hyvä. Lääketieteessä psykoosista halutaan keinoja kaihtamatta eroon, se on ongelma ja johtaa toipumisen sijaan helposti kroonistumiseen.

  2. Kiitos! Periaatteessa jo minulle tuttua asiaa lukemieni kirjojen ja mad in finlandin kautta. Tiedättekö muuten sellaisen kirjan kuin Yrjö O. Alanen: Samassa veneessä. Siinä pitkän linjan psykiatri arvostelee muutaman sivun verran 2010-luvun psykiatriaa. Psyykelääkkeiden mainitaan mm. vähentävän kiinnostusta ympäristöä kohtaan jne. Muuten kirja on kyllä jonkinlainen elämänkerta ja siinä puhutaan paljon psykoanalyytikkojen kouluttamisen historiasta.

    • korjaus: kirjassa mainitaan oppimistoimintojen huonontuminen siitä syystä, että aivot käyvät lääkittynä säästöliekillä.

      • En ole itse kuullut tuosta kirjasta ennen, mutta kuulostaa mielenkiintoiselta. Alaselta olen lukenut tarpeenmukaisesta hoidosta artikkelin. Siinä tuli esiin muitakin hänen näkemyksiään hoidosta, jotka ovat melkoisen psykoanalyyttisiä verrattuna omiini. Kaikki kunnia hänelle tarpeenmukaisen hoidon kehittämisestä. Siinä ei lääkkeiden merkitys ole koskaan ollut niin keskeinen kuin nykyisessä valtavirtapsykiatriassa.

        Varsinkin kun psykoosilääkkeitä käytetään nykyäänkin aivan liian suurilla annoksilla, niin työkyvyttömyyseläkeläisten ja oppimisvaikeuksien määrä ei ole mikään ihme. Skitsofrenia on muutenkin hoidolla aiheutettu tila. Psykoosi alkaa yleensä kotona, mutta skitsofrenia alkaa vasta psykoosilääkityksen myötä sairaalassa.

  3. Käytin psykoosilääkettä 8 vuotta. Muutaman vuoden ajan pyysin terveyskeskuksen psykiatria lopettamaan lääkkeen koska koin sen tarpeettomaksi ja lopulta siihen suostuttiin. Psykoosilääke lopetettiin vähitellen muutamassa kuukaudessa. Taustalla oli tieto siitä että olin elänyt oireettomana jo 7 vuotta, palannut työelämään ja halusin takaisin seksuaalisen elämän jonka lääke oli sammuttanut. Olen nyt elänyt ilman psykoosilääkettä 1,5 v ja voin erinomaisesti, kiitos myös terveellisten elämäntapojen.

    • Positiivista, että meni näin sinun kohdallasi. Joskus tosiaan voi lukea jopa yhteistyöstä, vaikka suurella osalla psykiatreista on niin lääkemyönteinen vakaumus, että ikuinen lääkehoito on kaiken hoidon lätökohta.

      Taitaa olla Leponex-potilailla (jollainen itse olin) sellainen tilanne, että psykiatrit eivät ole missään tilanteessa halukkaita purkamaan lääkitystä. Itse jouduin tekemään vieroituksen psykiatrien voimakkaasta vastustuksesta huolimatta. Leponexilla lääkityt eivät ole kroonisesti mielisairaita, vaan silloin puhutaan hoidon epäonnistumisesta.

  4. Pauliina Juolan väitöskirjassa tuodaan kyllä esille lääkkeiden vaikutus aivojen rakenteellisiin muutoksiin vaikuttavana tekijänä:

    ”According to Bodnar et al. (2010), the use of antipsychotic medication did not affect the associations between brain morphology and outcome. Most studies investigating brain morphology and outcomes have not controlled in their analyses for the use of antipsychotic medication. However, recent studies have suggested more influence of antipsychotics on brain structures than was previously known (Ho et al. 2011, van Haren et al. 2011, Fusar-Poli et al. 2013), including a study from the NFBC 1966 (Veijola et al. 2014). Thus, in this present study, all results were controlled for the use of antipsychotic medication, and additionally for ICV, gender, and duration of illness. The analyses were also re-run with the left-handed subjects excluded, and most results remained unchanged.”

    Eli tutkimusten tulokset ovat ristiriitaisia. Esimerkiksi Ho et al (2013) tutkimus löysi selkeän yhteyden antipsykoottien käytön ja aivojen rakenteellisten muutosten väliille. Yhteys on sama, joka on löydetty eläinkokeissa. On todella epäloogista, että skitsofrenia tai nimikkeen alla kulkevat ”sairaudet” voisivat itsessään aiheuttaa samankaltaisia muutoksia, joita neuroleptit aiheuttavat makakiapinoille. Tutkimuksissa on nähdäkseni usein kuitenkin havaittavissa kummallisia, voimakkaita ristiriitoja, jotka tutkijat usein sivuuttavat vahvistaakseen omia hypoteesejaan ja ennakkoluulojaan tai edistääkseen ehkä jopa rahoittajiensa agendaa. Joidenkin tutkimusten mukaan neuroleptit esimerkiksi jopa suojaavat aivojen surkastumiselta skitsofreenikoiden aivoja. Tätä on erittäin vaikea uskoa, mutta tällaiset tutkimukset ovat ehkä omiaan ”tasapainottamaan” ikäviä, negatiivisia tuloksia, joita esim. monissa eläinkokeista ollaan saatu.

    Tutkijoilla on vahva premissi skitsoreniasta biologisena sairautena, mikä saa heidät vähättelemään huomattavasti psyykkisten ja sosiaalisten tekijöiden vaikutusta kyseisen häiriön kulkuun ja ennusteeseen. Omakohtaisesti tiedän, että skitsofreniadiagnoosin saa ihan puhtaasti psykososiaalisen trauman aiheuttamasta psykoosista. Oli siellä takana sitten mitä tahansa synnynnäisiä herkkyystekijöitä, ne ovat hoidollisesti täysin irrelevantteja. Skitsofrenian stigma ja hoito pahensivat tuota traumaa ja heikensivät toimintakykyäni voimakkaasti. Olisin ilman hyvää sosiaalista turvaverkkoani ja muita vahvuuksiani takuulla menettänyt työkykyni täysin tuon hoidon johdosta, en siitä huolimatta. Kyse ei ole vain lääkityksestä, vaan järjestelmään ja diagnostiseen systeemiin liittyvästä rakenteellisesta väkivallasta, joka on kuin tehty syrjäyttämään usein jo syrjäytymisvaarassa olevia ihmisiä. Tutkijat tavallaan redusoivat tuon väkivallan yksilön kehoon, josta niitä on löydettävissä kroonisen stressin, lääkityksen ja elämänhallinan vaikeuksien aiheuttamina muutoksina ja tutkivat sitä jonain puhtaasti yksilön geneettisenä, kroonisena biologisena sairautena. Se miten niitä muutoksia tulkitaan, ylläpitää ja uusintaa väkivaltaa, jolla tuo niin sanottu sairaus tuotetaan. Avoimen dialogin malli ja skitsofrenian lääkehoitoon liittyvät pitkän aikavälin seurantatutkimukset (esim. Harrow et al 2013 jne.) antavat vahvoja viitteitä siihen, että kyseessä ei ole ensisijaisesti biologinen häiriö ja että voimakas lääkeriippuvuus heikentää toimintakykyä, ei paranna sitä.

    Psykiatriassa tehdään mielestäni valtavia tulkinta-ja päättelyvirheitä psykoosien hoidossa ja diagnosoinnissa ja se takuulla heikentää hoidettujen ihmisten toimintakykyä ja henkistä tasapainoa. Monet psykoosit ovat nähdäkseni ilmeisen funktionaalisia ja vähän kuin uni, niiden avulla prosessoidaan pelkotiloja ja vaikeita kokemuksia/tunteita. Se että uni on epänormaali tajunnantila verrattuna valvetilaan, ei tee siitä itsessään biologista sairautta, vaan ilman sitä ihminen kuolisi nopeasti dementian kaltaiseen sairauteen nimeltä unettomuus. Vähän samalla tavalla uskon, että psykoosien keinotekoinen sammuttaminen ja niihin liittyvien pekotilojen vahvistaminen/ylläpitäminen luonnollisesti nostaa usein psykoosin uusiutumisriksiä monilla potilailla, koska niihin liittyvä psyykkinen prosessi jää kesken. Huonot tulokset eivät siis nähdäkseni selity pelkästään lääkityksellä, vaan myös sillä, miten psykooseja ylipäätänä tulkitaan yhteisössä ja miten niitä yritetään ”hallita”.

    • Mielenkiintoisia näkemyksiä ja olen näistä asioista hyvinkin samaa mieltä.

      Tämä kaikkien ”psykiatristen sairauksien” funktionaalisuus on oman mietintäni alla ollut viime aikoina. On vahvoja perusteita nähdä nämä sairauksiksi luokitellut ilmiöt normaalina mielen toimintana, psykoosia myöten, koska taustalta löytyy elämäntapahtumia, joihin biologinen mieli reagoi ymmärrettävällä tavalla.

      Oikeat aivosairaudet eivät edes kuulu psykiatriaan vaan neurologiaan. Se olisi tärkeää psykiatriassa tunnustaa, että ”taudin aiheuttaja” löytyy yksilön ympäristöstä ja yhteiskunnasta, joten aivojen ja geenien ensisijaisuuden psykiatrian tutkimuskohteena näen jo lähtökohtaisesti pseudotieteenä, joka ei voi tuottaa mitään kestäviä tapoja hoitaa ihmisiä. Kuten totesit, niin mahdolliset synnynnäiset herkkyystekijät, joihin nyt psykiatriassa keskitytään, ovat hoidon kannalta täysin irrelevantteja asioita.

  5. Jotenkin tuntuu tylyltä kirjoittaa siitä, että psykoosilääkkeet ovat tappavia lääkkeitä. Minusta kuitenkin asioista pitäisi alkaa puhua niiden oikeilla nimillä. Mielestäni polkee potilaan oikeuksia puhua ”luonnollisesta kuolemasta”, kun kuolema tapahtuu oikeasti pitkäaikaisen psykoosilääkityksen seurauksena. Akuuttihoito on se suurin ongelma, jossa potilaan ura alkaa varsin lyhyessä ajassa.

    Yksi huomion arvoinen asia on sekin, että psykoosilääkkeillä lääkitystä potilaasta ei tulisi tehdä minkäänlaista psykiatrista arviota, koska lääkkeet muuttavat mielen toimintaa niin kokonaisvaltaisesti.

    • Minä olin sairaalan jälkeen vuoden verran lääkittynä. Sitten sain skitsofreniadiagnoosin. Lääkkeitä olen syönyt jo kuusi vuotta. Kun lääkärille valittaa latteudesta ja aloitekyvyttömyydestä, vastauksena on, että se on skitsofrenian negatiivinen oire. KEskustelu päättyy siihen. Totuutta en osaa sanoa itsekään, sillä lääkkeet muuttavat olemisen laatua pikku hiljaa käyttäjän sitä huomaamatta. Osansa on toki psykologisella propagandalla, jonka mukaan lääkkeet ovat kaikin puolin terveellisiä.

      Voisin olla jopa taipuvainen ajattelemaan, että skitsofrenia on biologinen sairaus. Vaikka näin olisikin, se ei poista sitä tosiseikkaa, että hoito on todella surkeaa ja suorastaan haitallista toimintakyvyn kannalta. Lääkityksen aloituspäivästä lähtien terveet elinvuodet loppuvat. Edessä on kroonikon ura – itse asiassa innokkaat potilasjärjestöt ovat keksineet kuntoutuja-sanan kroonikko-sanan tilalle. Kummallista. Miksei MTKL vaadi parempaa psykoosihoitoa?

      Täällä itä-Suomessa muuten paikallinen ylilääkäri kehtasi väittää, että lääkitys kohentaa älyllisiä toimintoja. Täällä kuntoutujista monet ovat syvästi aivopestyjä, ja toistelevat lauseita kuten ”Kyllä nykyajan hoito on hyvää, kun on niin hyvät lääkkeet. Ennen oli lobotomia, oli se hirveätä. ”

      Sitten vielä mainitsisin sosiaalisesta tuesta. Minulla on ollut elämäni aikana hyvin vähän kavereita. Masennukseen en osannut löytää vertaistukea. Niinpä lopulta syrjäytymisen kynnyksellä sairastuin skitsofreniaan – käytän tätä ilmausta. Sairastumisen jälkeen on vaikea ryhtyä rakentamaan sosiaalisia suhteita sekä sairauden että lääkehaittojen takia. Niinpä en uskalla yksin ryhtyä vähentämään lääkitystä, vaikka mieli tekisikin. Kunnollista vertaisryhmää ei sitä varten ole saatavilla täällä. Itse asiassa olen asiani kanssa yksin tällä paikkakunnalla, sillä hoitotaho ei kuuntele ja kuntoutujatoverit ovat itsekin varsin ongelmaisia ihmisiä. Onneksi sentään Helsingissä ja Tampereella on kriittistä porukkaa.

      • Kuntoutuja-käsitteessä on tosiaan se ongelma, että psykoosilääkityksen käyttäjien kurssi ei vuosikymmenten mittaan ole millään tavalla ”kuntoutuva”, eikä myöskään toipumisorientaatioideologian mukaisesti ”toipuva”. Vaikea olla eri mieltä hoidon tasosta, se ei tuota kuntoutuvia ihmisiä, vaan lähinnä kroonistuvia.

        MTKL:n toimintaa seuranneena ja yhden jäsenyhdistykset tämän hetkisenä aktiivitoimijana en luottaisi siihen, että kyseinen liitto kiinnittäisi varsinaisiin epäkohtiin mitään huomiota. Esimerkiksi lääkehoidon suhteen kriittiset tahot ovat oikeasti hyvin vähissä, ainakin julkisesti. Tämä koskee myös Tamperetta, vaikka tilanne on viime aikoina hiukan parantunut.

        Yleensä ongelmia löydetään sieltä, missä niitä ei ole, kuten puutteellisista resursseista. Mielenterveysongelmiin syydetään valtavasti rahaa, jopa aivan liikaa. Ongelma on resurssien irrationaalinen kohdentaminen.

        • Mielenterveysongelmiin käytetään jo niin paljon rahaa, että on väkisinkin kohdattava se tosiasia, että hoito ei toimi. Hoito ei selkeästi toimi, kun se kroonistaa enemmän, kuin parantaa. Hoitoa toteutetaan aivan vääristää lähtökohdista, jolloin se on rahan hukkaan heittämistä. Mutta en tiedä, aletaanko sitä koskaan toteuttamaan oikeista lähtökohdista, koska lääketeollisuus tykkää tuputtaa mallia aivojen välittäjäaineiden epätasapainosta. Mikäs sen mukavampaa, kuin tehdä bisnestä teorialla, jota ei ole koskaan voitu osoittaa todeksi ja hoidon ”tulokset” on myös täysin tulkittavissa olevia asioita.

          • EU-maiden bruttokansantuotteesta 4% menee psykiatrisiin sairauksiin ja Suomessa vielä vähän enemmän. Tästä osuudesta yllättävän suuri osa kuluu varsinaiseen psykiatriseen hoitoon. Jotkut psykiatrit vielä kitisevät lisää rahaa psykiatriaan ja väittävät, että somatiikkaa suositaan. Nykyiseen hoitoon ei kuitenkaan pitäisi laittaa yhtään lisää rahaa, vaan kohdentaa rahat aivan toisella tavalla ja näin ryhtyä pienentämään kustannuksia.

    • On totta, että lääkittynä potilaasta ei pitäisi tehdä diagnooseja. Usein siinä käy niin, että lääkittynä potilas saa lisää diagnooseja. Yksi hyvin tavallinen esimerkki on masennusdiagnoosin muuttuminen kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Väitetään, että vain kyseiselle sairaudelle valmiiksi altis voi saada manian masennuslääkkeistä. Yksi kaveri oli diagnosoitu ykköstyypin kaksisuuntaiseksi, eli se pahempi muoto. Sen vuosia kestäneet mielialanvaihtelut ja maniat loppui kaikkien lääkitysten lopettamiseen ja pystyy käymään töissä normaalisti. Diagnoosin sai masennuslääkityksen aloittamisen jälkeen.

      • Kyllä. Tämä nopeasyklinen kaksisuuntainen, joka johtuu tavallisesti lääkkeistä, on iso ongelma. Sen lisäksi psykoosilääkkeillä lääkityillä lääkkeiden haittavaikutukset muuttuvat monesti sairausdiagnooseiksi ja harhaluuloksi ”skitsofrenian negatiivisista oireista”. Hoidossa olevat ovatkin usein monilääkittyjä sen tulkinnan takia, että esimerkiksi masentunut lääkkeiden pitkäaikaiskäyttäjä tarvitsee lisää lääkkeitä.

        • Ja miten monelle onkaan diagnosoitu ”vain” lievempi muoto kakkostyyppi tai juurikin nopeasyklinen häiriö… Skitsofrenian negatiivisiksi oireiksi kutsutut asiat on itseasiassa lääkkeiden haittavaikutuksia. Ensin oireet aiheutettiin lääkkeillä ja sen jälkeen niitä yritetään ”korjata” masennuslääkkeillä tai Abilifylla, jolla kerrotaan olevan aktioiva vaikutus.

          • Juu, näin itsellenikin tapahtui. Lääkkeiden haittavaikutukset, jotka ovat samalla lääkkeiden varsinaisia vaikutuksia, lääkittiin lukuisilla uusilla lääkkeillä.

  6. Henkilökohtaisesti sain Leponexin haittavaikutusten vuoksi Abilify-lääkityksen. Se oli tietysti iso virhe, koska oireet olivat Leponexista johtuvia neurologisia oireita ja Leponex ei ole pitkäaikaiskäyttöön eikä mihinkään muuhunkaan käyttöön soveltuva lääke. Siitä on myös vaikea myöhemmin vieroittautua.

    • No, minä olin yhden kesän isolla Abilify-annoksella, joka aiheutti tuskaista levottomuutta. Kesän jälkeen valittelin tuskaisuutta. Lääkäri määräsi oheen Peratsinia ja pienensi ensiksi mainittua. Näillä menty on nyt se kuusi vuotta. Lisäksi minulle on pakkosyötetty masennuslääkettä kolmanneksi. Väittävät lääkitystä aktivoivaksi. Eivät hyväksy sitä, että ihminen aktivoituisi omista lähtökohdistaan toiminnan kautta.

      Nimenomaan Peratsin tekee minut aloitekyvyttömäksi, välinpitämättömäksi jne.

      Mieluiten luottaisin siihen, että psykiatri on alansa ammattilainen, mutta asiassa on toinenkin puoli: potilaan eli lääkkeen käyttäjän oma kokemus. Kuitenkin jostakin se epäilyksen siemen on saanut alkunsa, ja sekä oma että toisten kuntoutujien tilanne tuntuu mielipuoliselta.

      Oma hoitaja ja lääkäri vetoavat aina siihen, että psykoosi voi uusiutua, ja siksi ei vähennyksiä juurikaan tehdä. Kuten tiedämme, tämä väite on vain puoliksi totta.

      • Psykiatri on kyllä alansa ammattilainen, mutta yleensä ei minkään sortin asiantuntija. Valitettavasti. Toivottavasti alalla herättäisiin siihen, että ei tutkimus voi olla nykyisellä tolalla, siinä on vaarassa potilaiden henki ja terveys.

    • Poliittiset syyt. Keroputaalla käytetään liian vähän lääkkeitä ja siihen nähden tulokset ovat liian hyviä. Ulkomailla kiinnostus on ollut suurempaa.

    • Samalla kertaa kun Keroputaan muuta maata paremmat tulokset etenkin 90-luvulla myönnettäisiin, se olisi samalla viesti siitä, että psykoosiin liitettävä periytyvän aivosairauden teoria ei pidäkään paikkaansa. Psykiatria lakkaisi olemasta samanlaista lääketiedettä kuin somatiikan alat. Eli sairaudet eivät olisikaan parannettavissa kemiallisen epätasapainon korjaamisella tai geenitutkimuksella, vaan kokonaisvaltaisella, ensisijaisesti psykososiaalisella tuella.

  7. Jäätävä EI vastaus ao. professorilta.

    http://www.deadlymedicines.dk/wp-content/uploads/2019/01/G%C3%B8tzsche-Open-letter-Warning-against-using-depression-pills-in-children-and-adolescents.pdf

    Psykiatria on täysin fiktiivinen luomus, joten ei ole myöskään psyk. sairauksia, mielisairaita tai lääkehoitoa, jota tulisi käyttää. Kysymyksessä on pakotettu tappava lääkeorjuus kuten Tapio toteaa sivustolla useamminkin, josta on lähes mahdotonta irroittautua.

    Psykologiliiton Erkki Isometsä voi vahvistaa näkemykseni oikeaksi. Henkilön toimiminen professorina ja Helsingin Yliopiston lunennoitsijana tulisikin kyseenalaistaa julkisen tilaisuuden kautta, mitä olen esittänyt THL:n Marjukka Mäkelälle ja Teppo Järviselle yhteydenotossani.

  8. Täällä Itä-Suomessa paikallinen ylilääkäri kävi tänään mielenterveysyhdistyksessämme luennoimassa skitsofreniasta. Kovin oli kuntoutujayleisö yhtä mieltä lääkkeiden ylivertaisuudesta ja skitsofreniasta yksinomaan ruumiillisena sairautena. Luennon sisältö oli täysin ennalta-arvattavaa Käypä hoito -propagndaa.

    Kyseinen psykiatri kertoi, että skitsofrenialääkkeet ja koko hoitojärjestelmä ovat valtavasti kehittyneet parissa kymmenessä vuodessa. Hän jopa väitti, että psykososiaalisetkin tukimuodot olisivat kehittyneet, muttei kertonut aiheesta tarkemmin. Psykososiaalisuus kyllä mainitaan aina ohimennen hoitotahon puheessa. Käsittääkseni tilanne vaihtelee paikkakunnittain. Itsekin sain pääkaupunkiseudulla ollessani toimintaterapiaa, mikä oli erinomaista, mutten pystynyt toteuttamaan terapeutin vinkkejä kovin hyvin vahvan lääkityksen vuoksi.

    Kun kysyin selitystä psyykelääkkeiden käyttäjien 20 vuotta alhaisempaan elinikään, psykiatri antoi ennalta-arvaamani vastauksen. Syynä ovat kuulemma lääkittyjen epäterveelliset elintavat, eivätkä lääkkeet liity asiaan. Lannistavaa.

    • Voisi ajatella, että krooninen serotoniinin ja dopamiinin vajaatoiminta aiheuttaisi epäterveellisiä elämäntapoja psykoosilääkkeiden käyttäjillä.

      • Minäkin olen ajatellut saman suuntaisesti. Kun harrastaminen on mahdotonta ja tekemisetkään eivät tuota mielihyvää, syntyy kiusaus hakea hyvää oloa ns. kemiasta: alkoholi, tupakka, karkin mässäily ja ehkäpä joissain tapauksissa laittomat huumeet. Kyllähän siinä itsemurhakin tulee mieleen, kun joutuu kitumaan kasviksena sohvalla. Lukemattomat kerrat olen yrittänyt kaikenlaisen toiminnan kautta kuntoutua, mutta mielestäni lääkkeet estävät motivoitumista. Tätäkään eivät lääkärit ymmärrä.

        • Toisen polven psykoosilääkkeet estävät merkittävästi serotoniinin toimintaa poiketen tältä osin ensimmäisen polven psykoosilääkkeistä. Krooninen serotoniinivaje kyllä näkyy hiilihydraattien ahmimisena. Dopamiinin toiminnan estyminen taas on merkittävä este henkilön motivoitumiselle.

          Psykoosilääkkeet ovat kuntoutumisen biologinen este, varsinkin näin systemaattisesti väärin käytettynä. Siksi esimerkiksi sosiaalipalveluissa ja psykoterapiassa tehdään valtavasti käytännössä turhaa työtä, kun huomion pitäisi olla ensisijaisesti siinä, mitä psykiatrisessa sairaalassa ja psykiatrian poliklinikoilla tapahtuu.

  9. Kaikesta huolimatta siis uskon skitsofrenialla olevan biologinen ulottuvuus, mutten hyväksy nykyistä aivopesua ja pakkohoitoa ja lääkkeiden palvontaa. Ehkä joku fiksu psykiatri saa muutoksen aikaan. Kuntoutujat ts. kroonikot ovat kykenemättömiä ajamaan asiaansa, eikä minullakaan ole paljon voimia.

    • Kaikki mielen toiminta on kehollista, eli sikäli myös esimerkiksi kaikilla tunteilla on biologinen ulottuvuus, kuten psykoosillakin. Sen sijaan aiheuttaja on ympäristössä, eikä psykoosi ole mikään ”krooninen sairaus”.

      Niin sanotussa näyttöön perustuvassa psykiatriassa on unohtunut, että tieteessä vaihdetaan ilmiön selittävää teoriaa, jos vanha ei ole empiirisen näytön puutteen vuoksi perusteltu. Psykiatriassa ovat 1800-luvun teoriat edelleen (tai taas) käytössä, ja on päätetty, että niitä ei tarkisteta mihinkään suuntaan.

      • Tiede ei siis perustu vain näyttöön vaan myös teoriaan, johon sidottuna näyttöä kerätään. Vaikka keholliset hoidot, kuten liikunta, rentoutus ja jooga, ovat tehokkaita, niin tämä geeni- ja keskushermostopsykiatria on kyllä nähty ja heikoksi todettu.

      • En muista oliko tästä jo puhetta, mutta Yrjö O. Alasen kirjassa tuotiin esille skitsofrenian monimuotoisuutta. Ennen neuroleptien aikakautta osa parani täysin työkykyiseksi, osa kroonistui sairaala-asukiksi. Eivätkö lääkärit todellakaan tiedä tätä tosiseikkaa? Miksi sairaudet ja syövät voivat nykyaikana joskus parantua, mutta psykoosi ei terveydenhuollon mielestä koskaan? En voi olla ajattelematta, että yhteiskunta haluaa rangaista sopimattomasta käytöksestä elinikäisellä kemiallisella pakkopaidalla. Teoreettisen psykoosiriskin vuoksi uhri lamataan sohvan pohjalle, ja kerrotaan kyseessä olevan nykyaikainen huippuhoito.

        Kroonistua voi siis ilman lääkkeitäkin. Monimutkaista. En sitten tiedä, onko sellainen asia biologinen, sosiaalinen, psykologinen, kognitiivinen vaiko henkinen ongelma. Toisaalta nykyajan kroonikot ovat poikkeuksetta lääkittyjä, mutta he eivät parane. Jos lääkkeet olisivat niin tehokkaita kuin väitetään, eivät ihmiset tulisi mielenterveysyhdistysten sohville lojumaan tuntikausiksi. He olisivat mukana terveiden yhdistys- ja harrastustoiminnassa ja joku saattaisi käydä työssäkin.

        • Järjestämällä olosuhteet kuntoon kroonisesti sairaiden määrä olisi olematon. Tosiaan, ennen neuroleptien tuloa toisen maailmansodan jälkeen tulokset olivat melko hyviä, vaikka hoito oli turhan laitostunutta.

          Lääkärit eivät lähtökohtaisesti tunne alansa hoitotulosten historiaa kuin erittäin valikoivasti. Psykiatrit kouluttautuvat aika selkeästi ammattiin: heillä on selkeä käytännön funktio yhteiskunnassa, mikä nyt valitettavasti ei ole millään tavalla onnistunut ja asia pitäisi korjata.

          Lääkäriliitto ei ole suhtautunut liberaalisti itsenäisiä ajattelijoita kohtaan, kuten professori Teppo Järviselle taannoin junailtu rangaistus rakenteellisen korruption kritiikistä osoittaa. Vähemmän yllättäen aloite rangaistukselle tuli Psykiatriyhdistykseltä.

        • 70-luvulla Yhdysvalloissa huomattiin, että psykiatria on pohjaton rahakaivo, diagnostiikka ei perustu empiiriseen näyttöön ja ”psykiatrisesta hoidosta selviytyneet” haastoivat alaa. Nyt ollaan ihan samojen kysymysten äärellä, eikä pseudotieteen korvaaminen toisella pseudotieteellä ole enää tyydyttävä ratkaisu.

          • Taitaa kyllä pitää paikkansa. Ilkka Taipale sanoo Mielisairaalassa-kirjassa, että Leponexin jälkeen ei ole tullut mitään olennaista uutta biologisella puolella, ja että mahdolliset edistysaskeleet on otettu psykososiaalisella puolella. Siitä huolimatta psykiatrit kehuvat sekä vanhoja että uusia lääkkeitä. Kuten yllä on todettu, lääkkeet ovat kuntoutumisen pahin este.

          • Taipale on minulle hiukan ristiriitainen hahmo. Hän edustaa jyrkkää aivosairauskoulukuntaa, mitä itse pidän epätieteellisenä ja leimaavana lähtökohtana. Toisaalta hän on vahvasti vähäosaisten asialla ja tästä voisi jopa vetää sellaisen johtopäätöksen, että Taipaleella on ollut enemmän annettavaa sosiaalipolitiikalle kuin psykiatrialle. Leponex olisi saanut jäädä kokonaan kehittämättä.

          • Mitä psykososiaaliseen puoleen tulee, niin 90-luvun laman yhteydessä kun psykiatrista hoitoa alasajettiin, tuli Suomeen kuitenkin uusia järjestöpohjaisia palveluita, kuten klubitalomalli. Ensimmäinen klubitalo tuli suomeen vasta vuonna 1995, mutta nyt niitä on jo yli 20. Eli sosiaalinen kuntoutus on edistynyt, vaikka psykiatria on lähinnä pelkästään taantunut.

  10. Hei, hieno artikkeli. Tämä kommenttini ei ole tarkoitettu palstalle. Jäin miettimään seuraavaa loppulausetta:

    ”Ongelmana on tällä hetkellä psykiatrinen akuuttihoito, jossa potilaat saavat tavallisesti elinikäiseksi jäävän ja kuolemaan johtavan psykoosilääkityksen. ”

    En tiedä, mutta omaan korvaani ”kuolemaan johtava” kuulostaa niin voimakkaalta ja yksinkertaistavalta ilmaukselta, että voin kuvitella miten monet valkotakkiset kulkevat sellaisen ohi tuhahdellen. Esim. koska kaikenhan voi sanoa johtavan kuolemaan, jne., kaikkihan me kuolemme kerran, ja missä tilanteissa voi osoittaa varmasti psykoosilääkkeen olleen se ratkaisevasti kuolemaan johtanut tekijä..

    Psyykenlääkkeethän joskus aiheuttavat suoranaisia äkkikuolemia, kun ihmisen elimistö ei kestä niitä esimerkiksi hitaan aineenvaihdunnan takia. Ymmärsin kuitenkin että tarkoitat hitaampaa kuoleman nopeutumista haittavaikutusten ja lisääntyneiden itsemurhien johdosta?

    Jos et tarkoita näitä äkkikuolemia, vaan psykoosilääkkeiden yleisiä, elinaikaa lyhentäviä vaikutuksia, niin esimerkiksi ”kuolemaa jouduttava” olisi minusta tarkempi ilmaisu (ja siten ehkä myös tehokkaampi). Mutta ehkä tama on vain makuasia, ja voi olla että muut lukijat ymmärtävät asian toisin.

    Hyvä juttu joka tapauksessa, ja hyvä että on tullut jo paljon lukijoita. Olen parille tuttavalle antanut sen luettavaksi ja he ovat olleet positiivisesti vaikuttuneita.

    Yt. Kirsi

    • Hei Kirsi,

      aiheellinen huomio, jonka laitoin itsekin merkille pian julkaisun jälkeen. En kuitenkaan lähtenyt tekemään tekstiin muutoksia.

      Se tulisikin ottaa huomioon, että psykiatriassa pitäisi verrata ensisijaisesti eri hoitomalleja toisiinsa. Esimerkiksi Länsi-Pohjassa tulokset ovat psykoosinhoidossa olleet selvästi Suomen parhaat, etenkin 90-luvulla avoimen dialogin kukoistuksen aikaan. Silloin pitäisi kysyä, että millä tavalla potilaisiin pitäisi psykiatriassa suhtautua ja mikä on psykoosin perusolemus.

      Kliinisiä psykoosilääketutkimuksia ei voida sokkouttaa eikä plasebokontrolloida, koska kaikki kliinikot ja potilaat kyllä tietävät, että ovatko potilaat saaneet psykoosilääkkeitä vai eivät. Niin kokonaisvaltaisista aineista on kyse. Lisäksi tutkimusten kesto on yleensä täysin riittämätön ja lääketeollisuus mielellään sponsoroi tällaisia tutkimuksia.

      Se tiedetään, että uuden polven psykoosilääkkeiden käyttäjät lihovat usein erittäin paljon, mikä varmasti suurilta osin johtuu potilaiden kroonisesta serotoniinijärjestelmän ”blokkaamisesta” ja siitä helposti seuraavasta masennuksesta ja hiilihydraattien ahmimisesta. Dopamiinin toiminnan estäminen taas johtaa esimerkiksi kroonisesti puutteelliseen motivaatioon harrastaa liikuntaa. Muun muassa tästä kaikesta seuraa tietysti valtavasti ennenaikaisia ”luonnollisia kuolemia”, joihin psykoosilääkkeet merkittävästi myötävaikuttavat. Ongelmia ovat myös mainitsemasi äkkikuolemat.

      Tutkimukset, joista olen täällä kirjoittanut, viittaavat vahvasti siihen, että pelkkä psykoosilääkkeiden vähentäminen, lopettaminen tai käyttämättömyys ovat usein riittäviä toimenpiteitä jopa potilaiden täydellisen toipumisen kannalta. Todellisuudessa ihmiset tietysti ovat toimijoita, eikä läheskään kaikkia ilmiöitä psykiatrian nykyisillä luonnontieteitä soveltavilla tutkimusmenetelmillä edes tavoiteta.

      Kiitos muutenkin kovasti palautteesta, olen itsekin vähän yllättynyt lukijoiden määrästä.

  11. Hienoa että joku puhuu faktoja näistä myrkyistä. Itsekin olen ollut psykoosilääkkeiden uhri ja joka ikinen hoitaja, lääkäri, psykiatri ja lähipiiriin kuuluva henkilö käskee syödä lääkkeet, sillä ilman niitä ei pärjää ”kaksi suuntaisesella” mielialalla ja sanoo kuinka lääkärit ovat koulut käyneet ja eivät näitä määräisi jos ei niistä hyötyä olisi. Lääkkeistä on muutenkin vaikea päästä eroon ja kun kaikki painottavat niitä käyttämään tulee vieroituksesta extra vaikea. Toivoisin psykiatriseen järjestelmään täyttä muutosta. Salute to you Tapio

JÄTÄ VASTAUS