Viime viikkojen eniten ”henkilökohtaisiin tunteisiin mennyt” mielenterveysaiheinen teksti tuli vastaan Apu-verkkolehden kolumnissa 11.10.2024, kun Auli Viitala paheksuu kovin sanoin ”psyykelääkevastaisuuden levittämistä”. Hän ei tarkenna, missä tai kenen toimesta tällaista levittämistä tapahtuu, mutta tähdentää psykiatrisen lääkehoidon suunnittelun ja toteutuksen olevan ainoastaan lääkärin asian, johon kenenkään, ei edes potilaan itsensä, tulisi ottaa kantaa. Hänen mukaansa psyykelääkkeiden käyttöä ei tule kritisoida tai kyseenalaistaa, koska ainoastaan lääkärit tietävät mikä kullekin ihmiselle on hoidossa hyväksi. Tekstin selkärankana ovat psykiatrian tuhoisimmat termit: sairaudentuntoisuus ja hoitomyöntyvyys.
Teksti sisältää monia asiavirheitä, joihin en tässä puutu, sillä niistä huolimatta kylmäävintä tekstissä on sen sävy ja siitä huokuva sanoma: lääkkeet ovat hyvä eikä niiden käyttöä tai määräämistä saa kukaan kyseenalaistaa, sekä, lääkärit tietävät parhaiten mikä kullekin ihmiselle on hyväksi, ja on tehtävä niinkuin lääkäri sanoo. Teksti voisi olla psyykelääketehtaan markkinointijuliste tai psykiatriyhdistyksessä pidetty juhlapuhe. Se on myös selkeä, jopa karikatyyrimäinen esimerkki yhdestä psykiatrian tuhoisimmasta hokemasta: ”potilaan on hyväksyttävä sairautensa ja sen oikea hoito”.
Hyvinvointialueiden ”tiedotus” on luonnollisesti varsin samalla kannalla. Koomisimman, huonolla suomella kirjoitetun kliseepläjäyksen tarjoaa Pohde, joka kirjoittaa esim: ”Psykoosisairaudessa tyypillistä on sairauden tunnottomuus ja ihminen ei itse näe hoidon tarvetta. Sairaus pahenee ilman hoitoa.” Asiahan ei ole näin. Psykoosisairaudessa ihminen monesti tunnistaa tarvitsevansa apua, joskaan ei välttämättä koe tarvetta raskaisiin lääkityksiin, vaan enemminkin inhimilliseen ja lämpimään kontaktiin. Psykoottinen episodi voi myös mennä ohi ilman nykypsykiatrian ”hoitoa” eli raskaita ja lamaavia lääkityksiä, jos ihminen saa tukea ja ymmärrystä muilta sekä voi kokea olevansa turvassa. Asiaa on kuvannut väitöskirjassaan Tomi Bergström.
Duodecim-julkaisuissa sairaudentunnottomuutta ja huonoa hoitomyöntyvyyttä (käytännössä tällä termeillä tarkoitetaan aina potilaan haluttomuutta käyttää psyykelääkityksiä ohjeen mukaisesti) pidetään suurimpina skitsofrenian hoidon ongelmana. Ratkaisuksi ehdotetaan injektiolääkitysten lisäämistä (!). Toisaalla samaisessa julkaisusarjassa todetaan että, neuroleptien hoitoteho on moniin keskeisiin oireisiin ”vaatimaton”.
Sairauden hyväksymisen ongelma
Psykiatriseksi häiriöksi nähty tila ei ole krooninen aivosairaus, joka tulee ilman syytä ja jolle ei voi mitään, vaan oireiden taustalla on usein raskaita elämänkokemuksia, stressirekijöitä ja psyykkistä kuormitusta. Psykiatrisessa hoitojärjestelmässä ihmisen tilannetta katsotaan kuitenkin häiriökeskeisessä viitekehyksessä, joten sinänsä ymmärrettävät reaktiot tulevat tulkituiksi sairauksien oireina. Näin ne irrotetaan ihmisen muusta elämän kontekstista. Tällöin lääkärin tehtävänä ei ole, eikä edes voisi olla, ottaa kantaa siihen, mikä ihmiselle oikeastaan olisi parhaaksi ja mitä muutoksia hän ehkä tarvitsisi elämäänsä voidakseen paremmin. Hän valitsee suppeasta lääkeainevalikoimasta parhaan mahdollisen arvauksen. Vastuu omalle itselle sopivasta reitistä kärsimyksen ja inhimillisen hädän lievittymiseen ei voi olla lääkärin harteilla, eivätkä psyykelääkkeet tietenkään auta sairautta ja kärsimystä alunperin aiheuttaneisiin asioihin. Tämän pitäisi olla itsestään selvää. On surullista, ettei näytä olevan.
Kun neuroleptit alunperin kehitettiin, niitä markkinoitiin ”kemiallisena lobotomiana”. Noin 70 vuoden tuotekehittely ei ole oleellisesti parantanut tätä lääkeryhmää, sillä edelleenkään neuroleptit eivät paranna psykoosia. Ne voivat pitää osaa oireista pinnan alla, aivan kuin kuumelääke alentaa kuumetta sen aikaa kun se on elimistössä. Ne eivät ”paranna” taustalla olevaa ”sairautta”. Niiden vaikutusmekanismi perustuu ihmisen tunne-elämän latistamiseen ja lamaamiseen.
Psyykelääkehaittojen esiinnostaminen tai psykiatrisen hoidon tasosta keskusteleminen ei ole vastuuttomuutta tai hoitokielteisyyttä. Psyykelääkkeitä käyttävän tai käytön aloitusta miettivän ihmisen on oikeus tietää lääkehoidon riskit aivan samoin kuin kaikkien muidenkin lääkeaineiden suhteen. Psykiatriseksi potilaaksi nähdyn ihmisen on saatava tehdä tietoon perustuvia päätöksiä oman terveytensä hoitamiseksi ja elämänsä suunnan määrittämiseksi aivan kuin kenen tahansa muunkin. Psykiatriseksi, tai edes psykoottiseksi tulkittu tila ei automaattisesti tarkoita sitä, että ihminen ei pystyisi sanomaan mielipiteitään, puntaroimaan vaihtoehtoja tai kertomaan ajatuksiaan oman hoitonsa suhteen.
Pikainen kysely psykiatrista hoitoa saaneiden ihmisten vertaisryhmässä paljastaa, että lääkäri hyvin harvoin ehdottaa neurolepti- tai masennuslääkityksenkään lopettamista. Siihen nähden, miten matalalla kynnyksellä niitä suositellaan ja aloitetaan (”sairastumisriskiin”, unettomuuteen, ahdistukseen, ”kontaktivaikeuksiin” yms.), ei lopettamiskehotuksia käytännössä tule. Valmisteita kyllä vaihdetaan, annoksia muutetaan ja toista lääkettä kokeillaan rinnalle, mutta sellaista ei juuri tapahdu, että lääkäri ehdottaisi: voisimme kokeilla tämän lääkityksen lopettamista. Harvoin ihminen pyytää itselleen neuroleptin aloitusta, lääkäri kyllä siitä huolehtii ilman potilaan esiinnostamaa toivetta. Mutta lääkkeen lopettamisen suhteen ihmisen on oltava aivan eri tavalla valppaana ja aktiivinen sitä ehdottaakseen. Epäsuhta näiden kahden asian välillä on suuri. Niin ei pitäisi olla. Eikö ihmisen pitäisi voida luottaa lääkärin arvioon lääkehoitonsa suhteen, niin sen aloituksessa kuin lopetuksessakin? Iso osa hyvää lääkehoitoa on lääkitysten lopettaminen oikein ja ajallaan.
Silloin kun psyykelääkkeet ihmiseltä lopetetaan, tulevat siis aloitteet tähän lähes aina potilailta itseltään. Potilaan ehdotus, voisiko lääkkeen lopettaa, on jo pienoinen osoitus siitä, että sairaudentuntoisuus ja hoitomyöntyvyys alkavat ehkä rakoilla. Eihän potilas näytä täysin luottavan, että lääkäri kyllä tietää, mikä on parasta, ja hän kyllä ehdottaa lopetusta jos parhaaksi katsoo. Lääkäri voi kuitenkin lääkepurkuun suostua, kunhan toteaa hoitokertomukseen: potilas toivoo lääkkeen lopetusta. Tällä hän vapauttaa itseltään merkittävän osan vastuusta pois. Koska aloite on tullut potilaalta, ei asia ole lääkärin harteilla.
Hoitomyöntyvyyden hinta
Kaikki potilaille suunnattu virallinen psykoedukaatio painottaa, että lääkitystä on käytettävä lääkärin ohjeen mukaisesti. Usein lääkitys on hoidon ”kulmakivi”. Sairaudentuntoinen ja hoitomyönteinen psykiatrinen potilas noudattaa usein kyseenalaistamatta näitä ohjeita, mutta tässä hyvän potilaan roolissa on yksi hirvittävän suuri ongelma: siitä ei välttämättä pääse ikinä pois. Tällainen ihminen on psykiatrian hoidon antamassa roolissa pahimmillaan loppuikänsä. Hoitomyönteinen ja sairaudentuntoinen potilas, joka kiltisti jää odottamaan lääkepurkuun lääkärin aloitetta ja suositusta, eikä kyseenalaista lääkityksiään, saa siis usein odottaa maailman tappiin. Tällöin myös aidon parantumisen mahdollisuus käytännössä jää. Harva neuroleptilääkityksen ”hoitoannoksella” oleva potilas tosielämässä jaksaa ja pystyy esimerkiksi aktiiviseen työelämään, koska lääkkeet väsyttävät, hidastavat ja lamaavat. Lääkkeiden kanssa ja psykiatrisessa hoitosysteemissä ihminen onkin suuressa riskissä jäädä pitkäaikaiseen ”mielenterveyskuntoutujan” rooliin, vaikka muitakin mahdollisuuksia omassa elämässä voisi olla.
Psykiatrian professori Korkeila myöntää Puheenaihe podcastin haastattelussa v. -22 sekä ylilääkinnän suuren riskin nykyisessä hoitojärjestelmässä ja tästä aiheutuvat ongelmat, että sen, miten tutkimuksissa on todettu, ”yllättävän monen psykoosipotilaan pärjäävän ilman lääkkeitä ihan hyvin”. Lääkevähennyksiä ei hänen mukaansa kuitenkaan usein uskalleta hoitojärjestelmässä tehdä. Näin on ilmeisesti siksi, että psykoottisten oireiden paheneminen lääkepurun vuoksi olisi vakavampi ongelma kuin se, että potilas makoilee tahdottomana ja jähmeänä sängyssään. Voi olla, että psykoottisten oireiden paheneminen lääkepurun vuoksi olisi mahdollisesti hoitovirhe, mutta sängyssään makoileva mielenterveyseläkeläinen ei paljoa hoitojärjestelmältä vaadi. Tässä logiikassa on vain yksi häviäjä: potilas, jonka elämä menee ohi.
Ylilääkitty ja hoitomyönteinen potilas ei ehkä saa nostettua esiin toivettaan lääkityksen vähentämiseksi, onhan hän saanut perusteellista psykoedukaatiota sen välttämättömyydestä itselleen. Kuitenkin ylilääkinnän haitat ovat potilaalle kiistattomat. On surullista, jos potilas itse ei saa osallistua tähän vaihtoehtojen pohdintaan sekä hyötyjen ja haittojen puntarointiin omalla kohdallaan. Lääkäri on päättänyt hänen puolestaan. Erityisen surulliseksi tilanteen tekee se, että itse ennakko-oletus psykoottisten oireiden palaamisesta lääkepurun myötä, on väärä. On todettu, että jos lääkevähennys tehdään kyllin hitaasti ja taiten, ei sairauden uusimisriski kasva.
Jos ihmisellä olisi pienikin mahdollisuus päästä ”sairauden” kehästä, vapautua lääkkeistä ja mielenterveyskuntoutujan pahimmillaan elinikäisestä roolista, selvitä, pärjätä ja saada elämästä taas kiinni, eikö kannattaisi kokeilla? Eikö ihminen ainakin itse saisi päättää, voisiko kokeilla? Eikö hänelle saisi kertoa, että psykoottisuuden ei sittenkään tarvitse olla elinikäinen ja krooninen aivosairaus? Että kaikkien psykoottiseksi leimattujen ei kuitenkaan ole tarvinnut syödä loppuikäänsä neuroleptejä, jotka aiheuttavat fyysistä sairastamista, mielen turtumista ja jatkuvaa sängyssämakoilua, vaan että ihmisiä on myös toipunut, oireista on mahdollista myös päästä yli, ne voivat mennä ohi ja yllättävän moni pärjää kuitenkin ihan hyvin ilman niitä. Mitä vastuutonta olisi siinä, että näitä asioita kerrotaan aivan niin kuin ne ovat? Miksi psykoosisairaaksi nähty ihminen ei saisi tehdä aivan samanlailla tietoon perustuvia päätöksiä oman terveytensä hoitamiseksi ja elämänsä suunnan määrittämiseksi kuin kuka tahansa muukin?
Eikö ihminen saisi sanoa: ”Hitto vieköön, minä pääsen näistä vaikeuksista eteenpäin ja haluan selvitä elämässä jatkossa ilman näitä lääkkeitä”. Eikö psyykkiselle sairaudelle saisi laittaan ”kampoihin” aivan samoin kuin ihmiset ”taistelevat” vaikkapa syövän voittaakseen?
Yhdistyksessämme on monia jäseniä, joille on todettu, että neuroleptilääkitys on välttämätön ja pitkäaikainen, ja jos et sitä ota, se annetaan väkisin, koska et tajua omaa parastasi ja sairauttasi. Kun oma päätösvalta lääkitysten käyttämisestä osastohoidon jälkeen on taas itsellä, ovat monet olleet siinä määrin sairaudentunnottomia ja hoitokielteisiä, että ovat jättäneet nämä lääkkeet heti pois. Itse olen yksi heistä. Tämä on kaikkien virallisten psykiatrian hoitosuositusten vastaista. Tällainen toiminta herättää usein myös aikamoista paheksuntaa kansalaisten riveissä ja päivittelyä julkisessa mediassa: miksi eivät ymmärrä omaa parastaan, kyllä lääkärit tietävät paremmin ja hoitosuosituksia pitää noudattaa. Tällaiset kauhistelijat eivät yleensä ole syöneet neuroleptejä. He eivät kertakaikkiaan tiedä mistä puhuvat.
Potilas hoitonsa suunnittelun tärkeimpänä tekijänä
Psykiatriseksi katsotun potilaan omille toiveille hoidon suhteen tulee antaa nykyistä enemmän painoarvoa. Mitään muuta potilasryhmää ei kohdella terveydenhuollossa ja julkisessa mediassa niin ylenkatseellisesti ja holhoavasti kuin psykiatrisia potilaita. Minkään muun sairausryhmän kanssa ei ylipäätään puhuta samalla tavalla ja intensiteetillä ”hoitomyöntyvyydestä”. Tämä termi perustuu oletukseen, että ihminen ”myöntyy” joidenkin toisten tekemiin suunnitelmiin oman hoitonsa suhteen. Lähtökohta on aivan vinksallaan. Psykiatrista potilasta kohdellaan alempiarvoisena, tietämättömänä ja kyvyttömänä tällaisen arvioinnin tekemiseen. Hänen oletetaan myöntyvän tarjottuihin lääkkeisiin. Lobbauskoneisto psykoedukaation nimissä tähdentää kaikilla mielenterveyshoidon portailla, miten tärkeää on lääkitysten käyttäminen ”lääkärin ohjeen mukaan”. Potilaslaki kuitenkin lähtee siitä, että hoito suunnitellaan yhteistyössä potilaan kanssa. Tämä on selvää kaikkialla muualla paitsi psykiatriassa.
Hoitojärjestelmässä on välttämätöntä antaa myös psykiatrisen potilaan omille toiveille hoidon suhteen nykyistä enemmän painoarvoa. Eri hoitovaihtoehdoista sekä niiden hyödyistä ja haitoista on keskusteltava rehellisesti ja avoimesti niin henkilökohtaisissa hoitokeskusteluissa kuin yleisellä tasolla julkisessa keskustelussa. Lääkityshaittojen tai jopa lääkehoidosta käydyn keskustelun kieltäminen ei ole tämän päivän hoitokulttuuria eikä psykiatrisen potilaan roolina ole vain ”myöntyminen” lääkärin päättämiin asioihin oman hoitonsa suhteen.
Ps. Jos haluat, voit kuunnella tästä Astetta parempi elämä-podcastin haastattelussa omasta matkastani psykiatrisessa järjestelmässä.
Hyvä, että olet ilmeisesti systeemin sisällä, joten voit omalta osaltasi sitä parantaa. Kuuntelen vielä podcastin.
Pidin tätä Auli Viitalaa ennen ihan fiksuna ja ennen kaikkea inhimillisenä toimittajana. Luettuani Apu-lehdestä hänen artikkelinsa , en pidä enää. Hän tosiaan osoittaa artikkelissaan täydellisen tietämättömyytensä psykiatriasta. Hän toistelee kaikki tästä asiasta tietämättömien maallikoiden suurimmat ja kliseisimmät virheluulot.